When tables are turn. Muukalaiseksi yhdessä yössä.

Netissä surffaillessani törmäsin meemiin, joka kehotti olemaan ystävällinen muukalaisia kohtaan, koska ei voi tietää, milloin itse joutuu muukalaisen asemaan. Viesti kolahti erityisesti sen takia, että olen viime aikoina tutustunut netin välityksellä ulkomailla asuviin suomalaisiin, jotka ovat kokeneet muukalaisuutta. He ovat tulleet häirityiksi ja joutuneet epävarmaan elämäntilanteeseen ulkomaalaisuutensa takia.

Periaatteen tasolla tiedämme, että muukalaisuus voi koskettaa ketä tahansa. Kuitenkin tuntuu, että ajatus osien mahdollisesta vaihtumisesta on melko tavalla siivottu pois suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta. Pikemminkin suomalaiset nähdään aina joko isäntinä omassa maassamme tai hyväntekijöinä muualta tulevia kohtaan. Ajatus siitä, että me olisimme muukalaisia ja siksi epätasa-arvoisen maahanmuuttopolitiikan kohteina tuntuu kaukaiselta.

Kyse voi olla itsesuojeluvaistosta. Suojelemme itseämme sillä, että emme edes kuvittele joutuvamme tilanteeseen, jossa mikään valtio ei halua meitä asukkaikseen, vaan joudumme kävelemään läpi Euroopan tuntemattomien ihmisten vieraanvaraisuuden ja hyväntekeväisyyden varassa kysellen pääsyä turvaan ja parempaan elämään.

Toisaalta mietin, että olisiko sittenkin kyse ylimielisyydestämme? Olemmeko suomalaisina niin tottuneita helppoon ja vaivattomaan, globaalisti ajateltuna varsin etuoikeutettuun, elämäämme, ettemme usko, että onnemme voisi todella kääntyä niin, että meillä ei yhtäkkiä olisikaan sijaa ja turvaa maailmassa?

Sara Ahmed on tarkkanäköisessä Strange Encounters –kirjassaan todennut, että toisin kuin arjessa usein ajattelemme, muukalaiset eivät suinkaan ole meille tuntemattomia ihmisiä. Pikemminkin kyse on sellaisista ihmisistä, jotka tunnistamme muukalaisiksi. Muukalainen ei siis ole kuka tahansa kadulla vastaan kävelevä tuntematon henkilö. Hän on se, jonka kohdalla tunnemme  turvattomuutta ja tavalla tai toisella tiedämme, ettei hän kuulu tänne meidän joukkoomme.

Muukalaisuus ei liity pelkästään maahanmuuttoon, mutta Suomessa tähän käsitteeseen törmää oikeastaan vain silloin, kun puhutaan maahanmuutosta. Muukalaisuutta ja vierautta tunnutaan tällöin käsiteltävän ensisijaisesti yksilöiden ominaisuutena. Emme oikeastaan puhu vieraudesta, vaan vieraista, muukalaisista, tulijoista ja jopa tunkeutujista, jotka pelkällä olemassa olollaan saavat suomalaiset pelokkaiksi. Tämän puhetavan ytimessä on ajatus muukalaisista, jotka  järkyttävät turvallista arkeamme.

Kun muukalaisuus samaistetaan yksilön ominaisuudeksi, näkemättä jäävät ne poliittiset päätökset, joiden myötä yksilöistä tai ihmisryhmistä voi jopa yhdessä yössä tulla muukalaisia ilman, että he itse ovat tehneet mitään. Yksi viime vuoden vaikuttavimmista esimerkeistä tällä saralla oli Britannian Brexit-äänestys, jonka lopullista tulosta voimme tässä vaiheessa vain arvailla.

Liityin vajaa kuukausi sitten Britannian ja Skotlannin suomalaisten  fb-keskustelupalstoille. Varsinkin joulun aikaan siellä keskusteltiin juhlaperinteistä, vaihdettiin reseptejä ja pohdittiin, mistä brittiläisestä tuotteesta syntyvät parhaat piirakat sekä maukkaimmat laatikot. Nykyisellään keskustelua hallitsee kuitenkin Brexitiä ja EU-kansalaisten muuttunutta asemaa koskeva pohdinta.

Britannian suomalaisyhteisössä on herännyt huoli tulevaisuudesta. Monet heistät uskovat asioidensa kyllä järjestyvän ajan mittaan, kun taas toiset ovat jopa peloissaan muutosten edessä. Osa on jo nyt päättäneet hakea uutta kansalaisuutta. Se on kuitenkin melko hintava prosessi ja iso askel varsinkin niille, jotka identiteetiltään kokevat itsensä  ennen kaikkea suomalaisiksi.

Kompromissiratkaisuna monet EU-kansalaiset ovat hakeneet Briteistä pysyvää oleskelulupaa, mutta törmänneet tässä erinäisiin vaikeuksiin. Ensinnäkin oleskelulupaan vaaditaan paljon paperityötä. Viranomaisten ohjeet ovat sekavia ja jotkut vaatimukset tuntuvat mahdottomilta toteuttaa. Kuinka moni meistä on pyytänyt jokaisesta työpaikastaan todistuksen, josta käy ilmi, mistä syystä työstä on aikanaan tullut lähdettyä? Tälläisiä ja monia muita todisteita kuitenkin kaivataan oleskelulupahakemuksen liitteiksi.

Toisekseen ihmisiä on yllättänyt, että läpihuutojuttuna pidetyn oleskelulupaprosessin lopputulos onkin ollut monen hakijan kannalta kielteinen. Mediajulkisuutta keränneet kielteiset oleskelulupapäätökset ovat lisänneet ahdistusta omasta asemasta.

Suomalaiset ovat kokeneet täydellisen epäreiluna, että vuosikymmeniä Britanniassa asuvat EU-kansalaiset ovat yhtäkkiä tilanteessa, jossa he eivät tiedä, saavatko he jatkossa asua maassa ja jos, niin millaisilla ehdoilla. Tässä joukossa on mukana perheenisiä ja äitejä, joilla on lapsia brittiläisen puolison kanssa sekä henkilöitä, joilla on takanaan pitkä aika ja myös työura Briteissä.  Monet fb-ryhmän keskustelijat ovat vedonneet siihen, että heidän läheisimmät ihmissuhteensa ovat Englannissa, Walesissa tai Skotlannissa eivätkä suinkaan Suomessa, vaikka Suomi monelle eräänlainen kotimaa olisikin. Brexit-äänestyksen tuloksen myötä jopa miljoona Iso-Britanniassa asuvaa EU-kansalaista on muuttunut muukalaisiksi maassa, jota he ovat pitäneet omanaan jo vuosien ajan. Toinen mokoma brittejä asuu eri EU-maissa ja on vastaavalla tavalla epätietoinen tulevaisuuden suhteen.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa Iso-Britanniassa asuvat suomalaiset pelkäävät perheidensä mahdollista hajoamista eri maihin. Facebook-ryhmässä he miettivät, mitä tarkoittaisi elää Lontoossa paperittomana tai ilman sosiaaliturvaa ja hakevat toisiltaan apua pärjätäkseen viranomaisviidakossa, joka oleskeluluvan hakemisen ympärillä on. Nämä ihmiset eivät ole itse valinneet muukalaisuutta, vaan he ovat joutuneet tähän tilanteeseen aiemmin elämänsä varrella tehtyjen päätösten ja monien sattumusten sekä nykyisten poliittisten paineiden vuoksi. Muukalaisuus ei katso vain ihonväriä, vaikka se voikin sekoittua rasismiin, vaan sitä, että meistä useimmilla on varsin rajallinen mahdollisuus vaikuttaa elämänsä suuntaan.

Uutisia seuraamalla on käynyt selväksi, että tokkopa monikaan Brexitin puolesta tai sitä vastaan äänestänyt viime kädessä ymmärsi, mihin kaikkeen ja kuinka monen ihmisen elämään tuo päätös vielä vaikuttaakaan.

PS: Hengaan näissä fb-ryhmissä, koska suunnitteilla on tutkijavierailu Skotlantiin. Tästä syystä Iso-Britannian kuulumiset ja tapahtuvat tulevat näkymään myös tässä blogissa aiempien teemojen rinnalla.

Somalis in North Karelia making way to a multicultural periphery

blogi_pic

Some weeks ago Gendered Mobilities Conference was organised at the University of Eastern University. I was part of the organising committee of the conference and also gave a talk at one of its panel discussions. I though it a good idea to idea to post the talk here as a blog text since I do not have much material in English. When reading the text you soon realise that it is a talk, not a blog text (as it for example lacks proper referencing) , but I hope you find it interesting still.

**

This talk is based on materials that I have collected together with the colleagues in three different projects. The first one, which looked into the contexts of citizenship and integration of Somalis in Finland and in the U.S., has already finished while my post-doc project and the one on everyday security are still continuing.

The material consists of interviews with active Somalis as well as people who are dealing with immigrant integration in North Karelia. I have also collected and analysed media material from both traditional media, like newspapers, as well as on-line sources. In addition, I have conducted ethnographic fieldwork and observed different encounters that involve migrants, authorities and activists of non-governmental organisations.

My presentation is about citizenship and contradictory expectations that are directed towards Somalis in Finnish society through a case study concerning the settlement of Somali refugees in a small eastern Finnish town. I am doing this by using the concept of act of citizenship which is used to highlight the fact that people who do not necessarily have a formal citizenship can act as citizens, meaning that that they can ‘constitute themselves as citizens – or, better still, as those to whom the right to have rights is due’.

My political as well as academic interest is to highlight the experiences of those people who have migrated into Finland and now live in rural or peripheral regions. There is great research on the citizenisation processes of migrants as well as the related challenges but I believe that more attention needs be paid to social and other types of contexts, concrete interactions and institutional settings in which the models and ideals of citizenship are put into practice. The welfare state has emerged as an as an important arena for citizenship studies but we need even more detailed analysis on local and municipal level. Currently, municipalities are key actors mediating the relationship between the state and its citizens, especially in relation to welfare rights but also otherwise.

When I say that we need to understand what is happening in rural areas and in periphery, I am not saying that these two are necessarily the same thing. By periphery I refer to those areas in Finland which have lost a great deal of their population since 1960s due to urbanization and whose identities are very much influenced by the questions such as who are staying and who leave.

Thus far relatively little attention has been given to migrants who have settled in rural towns and other parts of the countryside. In fact, the processes of multiculturalization and internationalization are often talked about as something that is typical to metropolis, something that happens in the city. Yet there are rural locations in Finland with relatively high number of residents of foreign origin.

Their presence became particularly visible in 2015 when, first, asylum centres were set up in different parts of the Finland, usually in the buildings that were left empty when the state had withdrawn its services and presence from the town, and after that when the talks started about the possibility to relocate asylum seekers and refugees in rural areas as to avoid problems associated with larger migrant settlements in urban centers, including segregation, the rising costs of housing and the lack of social services.

Lieksa presents a typical case of a peripheral town whose economic structure has completely changed and the population has dereased by half since the 1960s. It is situated some 100 kilometres from Joensuu towards the border. In 1980 there were over 19 000 people living in Lieksa, now the number is little over 12 000. However, in 2009 the situation changed significantly when people of Somali background started to move into Lieksa. In 2008, only a few Somalis resided in Lieksa, while in 2014 the number had increased to over 400. The first ones moved in from a nearby reception centre while those who followed them came from different parts of Finland and also from Somalia through family-unification.

People of Somali origin received a mixed welcome in Lieksa. Some locals welcomed this new vitality and the associated economic potential, but the majority were suspicious of the newcomers. A small but vocal group also reacted aggressively by picking up fights and vandalizing the property of the newcomers. Many Finnish people now know Lieksa because it has made the headlines due to public displays of anger and resentment towards the Somali minority.

As part of my research I have observed what has happened in Lieksa since the Somalis arrived there. Together with my colleague we have analysed different materials to understand the development of the relationship between long-term residents and newcomers in Lieksa. We have come to understand the settlement process as a ‘discursive boxing match’ during which the attempts by Somalis to establish themselves as citizens capable of handling their own affairs have been, time after time, met with verbal or physical blows by their opponents. The opponents are not just local people but also anti-immigration activists from all over the country who have tried to influence the situation particularly through social media. The majority of the town’s inhabitants, however, seem to be standing in the circle, bearing witness to the struggle going on in front of their eyes.

In Lieksa the Finnish Somalis face ‘othering’, such as instances of name-calling and intimidating staring as well as being treated with disrespect by locals or local authorities, and in the traditional and new media. We have also come across a series of appalling descriptions of racially motivated crime involving, for instance, attempted and actual physical attacks, damage to property, especially to the cars owned by Somalis, and even a bomb threat to the premises of the social services agency that provide assistance and guidance to Somali residents.

Many Somalis have told us that they came to Lieksa because they like peaceful small town life. They consider it as a safe environment in which to raise children, and where, to beging with, there were much needed services, like language training and assistance with family unification, available for them. However, due to harassment, many of them have decided to move out. On the other hand, their willingness to move to the south of Finland is also due to high unemployment in North Karelia which affects everyone and particularly those of immigrant background. On the other hand, many Somalis have made a decision to stay in Lieksa. They have become activists and stakeholders in the direction of active citizenship.

In this fairly hostile environment, you cannot rely on the municipality to do things for you but if you want to get something done you have to do it yourself, preferably in cooperation either with public or civic actors. One example of such activism is the Somali Families Association which was set up in Lieksa a couple of years ago. It consists of active group of people who are not only of Somalian background but also Finns and representatives of other nationalities too who have conducted different types of activities. They have bought and renovated a house, bought a car so that women can go shopping as there is no public transport in Lieksa, they have organized activities for families and children, they provide counselling services for migrants and so on.

All their activities aim to solve problems that the oganisation and its active members have identified in their local surroundings.

One example that worries the people  is that Somali women do not have that many opportunities to exercise and because of religious and/or cultural reasons they cannot go swimming to the local pool when there are men around. In 2015 therefore the Somali families Association contacted the municipality of Lieksa and asked if they could arrange some pool time only for women. The representatives of the municipality denied this request and then the association decided that they will rent the pool for a couple of hours every Sunday when female members of their association could go swimming in private. Very soon rumours started to circle that women were not behaving properly in the pool but some of them had jumped into pool or they had used swimming belts as swimming aid. Without consulting the Association, the municipality then decided that some of their staff members will review the CCTV footage from the pool and since there were these violations of rules they then got in touch with the association. The women of the association who had been using the pool were outraged. They were very unhappy, some of them even outraged that strange men had watched them swimming and also they did not like the fact that the representatives of the muncipality did not contact the Association as soon as they heard of the rumours.

At that stage, also media got involved and people started to take sides. This was a hay day for local racists and misogynists. The language used of these women was terrible. Like in many other similar cases it was asked, why are these women bothered about someone watching them – as they are so ugly anyway.

When the initial shock was over the association negotiated with the municipality and it was agreed that the municipality will conduct a survey assessing the need for women only pool time. I took part in the meeting and tried to make a point that the survey should also try to reach those people who are not using the pool at the moment since it is quite obvious that those who use the pool now are not those who need this kind of activity the most.

Still the survey was conducted at the ticket office of the pool. Out of 53 respondeds 48 said that there is no need for such thing. The Committee of Culture and Leisure decided that they will not organise this service. This decision was praised in the local newspaper Lieksan lehti. They wrote:

The Committee of Culture and Leisure made a rational decision not to reserve any specific time for female swimmers. Organising time for women would have closed the pool for other user-groups like families with children, exactly during peak hour, like in the evening or on Saturday. It is part of Finnish culture that everybody goes together to pools and beaches. Dividing pool time on the basis of gender is not an equal decision.

The reason why I chose to tell this story is that it exemplifies many of the things that I have identified as problematic in this context. There are rumours, mistrust, lack of communication, and vague yet somehow very firm notions and representations of Finnish and Somali culture. In addition, we see local community ordering the behavior of minority women and quite forcefully directing them towards the so called Finnish values and behavioral patterns. What you do not see however is how personalized these encounters are. For example, this piece by Lieksan lehti is not locally perceived as something in a newspaper but it is interpreted as an opinion of the editor-in-chief whose opinions on the matter are then discussed by her name. In smaller communities like Lieksa even one person may have a lot of influence over how things go.

I hope that this narrative has exemplified some of the ways Somalis in Lieksa act as citizens by negotiating about, for example, the right to use municipal services in their own terms.

Unfortunately, it also shows how the Finnish society misrecognizes their acts of citizenship. In my opinion the Association is making claims for equity in order to make their lives livable in the periphery. The local community however interprets these claims as contestations of equality which here is understood as a principle of making sure that everyone gets the same things. And that these are not just any things but they have to be Finnish things. We like to talk about two-way integration by which we mean the ideal that migrants change as they acquire more knowledge of Finnish society and simultaneously society changes as the population is becoming more diverse. However, in practice, the message often is “maassa maan tavalla”,  ie. when in Rome, do as the Romans do.

If you wish to read more about Lieksa please read our article in the Nordic Journal of Migration Research.

Kansalaisen turvallisuutta katsotaan laajasti, maahanmuuttajan suppeasti

Oman, kasvukeskusten ulkopuolella asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia käsittelevän hankkeeni sivussa osallistun  myös Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman GLASE – Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat –tutkimuskonsortion arjen turvallisuutta käsittelevään tutkimusryhmään. Näissä merkeissä kävin 19.10. Kuopiossa puhumassa Itä-Suomen sisäisen turvallisuuden teemaseminaarissa.

Omassa puheenvuorossani korostin sitä, ettei ole yhdentekevää, kuinka laajasti tai suppeasti ymmärrämme hyvinvoinnin tai turvallisuuden eri ihmisryhmien kohdalla. Nämä erilaiset käsityksemme näkyvät poliittisissa linjauksissa ja välittyvät myös osaksi arkista kanssakäymistä, kuten kotouttamisen käytäntöjä. Turvallisuus- ja hyvinvointikäsitykset myös vaikuttavat siihen, mihin resursseja yhteiskunnassa suunnataan.

Yleisesti ottaen suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta rakennetaan kokonaisturvallisuuden pohjalle. Kokonaisturvallisuus tarkoittaa sitä, että, kun Suomen viranomaiset suunnittelevat, kuinka turvallisuutta edistetään, niin suunnittelutyön taustalla vaikuttaa laaja turvallisuuskäsitys. Laaja turvallisuuskäsitys pitää sisällään valtion ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden lisäksi yhteiskunnallisen, taloudellisen sekä ympäristöä ja kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia koskevan ulottuvuudet. Esimerkiksi Pauli Niemelä (2000) on esittänyt, että turvallisuuteen kuuluu useita ulottuvuuksia, kuten terveydellinen, sosiaalinen, sosiaali- ja hyvinvointivaltiollinen, kulttuurinen ja ekologinen sekä perinteinen valtiollinen turvallisuus.

turvallisuus

Kuva 1. Mukaelma Niemelän laajan turvallisuuden käsitteestä

Eri hallinnonalojen varautuminen sovitetaan yhteen Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS). Strategian tavoitteena on turvata yhteiskunnan toimintakyky, säilyttää Suomen valtion itsenäisyys sekä edistää kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. Strategian yleiset tavoitteet on selkeästi rajattu koskemaan Suomen kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia. Kuitenkin Suomessa asuu suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Osalta heistä puuttuu kansalaisuus kokonaan. Miten heidän turvallisuuttaan käsitteellistetään?

Siinä, missä kantaväestön kohdalla hyvinvointi ja turvallisuus kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, niin maahanmuuttoa ja –muuttajia lähestytään tyypillisemmin kotoutumisen näkökulmasta. Näin tapahtuu Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa sekä usein myös paikallisissa turvallisuussuunnitelmissa. Kunta- ja paikallistasolla turvallisuus ja maahanmuutto liitetään kotouttamiseen. Kuten YTS:ssä todetaan:

”Kunnilla on alueillaan yleis- ja yhteensovittamisvastuu maahanmuuttajien kotouttamisen kehittämisestä, suunnittelusta ja seurannasta. Kunnat järjestävät kotoutumista edistäviä ja tukevia toimenpiteitä ja palveluja maahanmuuttajille.”

Moniin turvallisuusstrategioihin näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan voidaan vetää yhtäläisyysmerkit onnistuneesti kotoutuneen maahanmuuttajan ja turvallisen maahanmuuttajan välille. Mitä siis kotoutuminen ja turvallisuus tässä yhteydessä tarkoittavat?

Myös kotoutumisesta on olemassa suppeampia ja laajempia määritelmiä. Julkisessa keskustelussa ja politiikan linjauksissa kotoutuminen nähdään usein nimenomaan kielenoppimisena ja työllistymisenä. Esimerkiksi hallituksen maahanmuuttopoliittisessa toimenpideohjelmassa aikuisen maahanmuuttajan tavoitteeksi määritetään eteneminen kieli- ja kotoutumiskoulutuksesta oman toimeentulon hankkimiseen työn tai yrittäjyyden kautta.

Vähättelemättä kielen tai työllistymisen merkitystä voidaan kuitenkin kysyä, onko niin, että jos kaikilla Suomessa olisi töitä ja kaikki osaisivat suomea, niin tämä yhteiskunta olisi turvallinen? Kysymys on tietysti täysin teoreettinen. Täystyöllisyyttä ei yhteiskunnassa tavoitella eikä siihen edes odoteta päästävän. Kysymys on kuitenkin syytä lausua ääneen, koska se osoittaa, miten suppeasti maahanmuuttajien turvallisuus ymmärretään verrattuna kansalaisten turvallisuuteen, johon liittyy koko joukko erilaisia asioita perhesuhteista, ympäristökysymyksiin ja sosiaaliturvan riittävyyteen.

Kansalaisten kohdalla tavoitellaan turvallisuutta laajassa mielessä. YTS:n mukaan kansalaisten turvallisuus koostuu esimerkiksi toimeentuloturvasta ja toimintakyvystä, johon kuuluvat sosiaalivakuutus, -avustukset ja -huolto, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmät, väestön terveyden suojelu sekä terveellinen elinympäristö. Lisäksi keskeisellä sijalla on henkinen kriisinkestävyys, jota ylläpidetään muun muassa kasvatuksen, opetuksen, viestinnän, hengellisen toiminnan ja kulttuuriomaisuuden suojelun avulla. Strategiassa esimerkiksi esitetään, että kulttuuri on keskeinen ihmisen identiteettiä ja omanarvontuntoa muovaava tekijä. Suomen kansalaisten kohdalla turvallisuuteen katsotaan kuuluvan myös läheiset ihmis- ja perhesuhteet.

Maahanmuuton kontekstissa näkökulma on suppeampi. Hyvin usein se rajoittuu, ei turvallisuuden, vaan itse asiassa turvallistamisen näkökulmaan. Turvallistaminen tarkoittaa huomion kiinnittämistä maahanmuuton aiheuttamiin uhkiin, joiden hallinnoiminen vaatii erityisiä keinoja ja oikeuttaa toimimisen ohi normaalien poliittisten menetelmien. Tästä tarkastelukulmasta kotouttaminen on ensi sijaisesti väline, jolla maahanmuuttoon liittyviä riskejä ja jopa uhkia pyritään torjumaan. Viime kuukausina on turvallistamisen ja toisaalta talousajattelun nimissä jopa esitetty, että maahanmuuttajien tai turvapaikanhakijoiden kohdalla voidaan luopua joistakin, lähinnä sosiaaliturvaan liittyvistä perusoikeuksista. Perusoikeuksien kohdalla puhutaan periaatteesta, jonka mukaan lait ovat samoja jokaiselle ja että kaikki ovat lakien edessä yhdenvertaisia.

Tällä hetkellä keskustellaan paljon ilman oleskelulupaa jääneiden turvapaikanhakijoiden oikeuksista ja kunnissa mietitään, minkälaisia palveluita ja millaista tukea heille tarjotaan. Tämä on esimerkki yhteiskunnallisesta kysymyksestä, jonka suhteen ei ole samantekevää, millaisen turvallisuuskäsityksen varassa toimitaan.

Jos ajatellaan, että maahanmuuttajien kohdalla turvallisuuskysymykset liittyvät ainoastaan kotoutumiseen, niin voidaan ajatella, että ilman oleskelulupaa jääneille henkilöille ei kuulu tarjota tukea ja suojaa, koska lain mukaan kotoutumispalvelut, ja laajasti ottaen yhteiskunnan turva ja suojelu, kuuluvat ainoastaan niille, jotka pysyvästi asuvat jossain Suomen kunnista. Jos taas nähdään, että suomalaisessa yhteiskunnassa on syytä operoida laajan turvallisuuskäsityksen varassa, niin ei ole perusteltua jättää tosiasiallisesti maassamme asuvia henkilöitä ilman perusturvaa. Laajan turvallisuuden näkökulmasta ei myöskään ole perusteltua musertaa ihmisten ns. henkistä kriisinkestävyyttä. Pikemminkin tulisi miettiä, kuinka tuetaan paperittoman asemaan joutuneiden sopeutumista  valtaviin muutoksiin, joiden keskellä he elävät? Kuinka yhteiskunta voi vahvistaa heidän kykyään toimia toisaalta itsenäisesti ja toisaalta osana suomalaista yhteiskuntaa?

Kotoutumisen näkökulma maahanmuuttoon on tärkeä eikä se nähdäkseni ole ristiriidassa laajan turvallisuuskäsityksen kanssa. Se on kuitenkin monessa kohtaa liian suppea näkökulma, jos tavoitteena on yhteiskunnan kokonaisturvallisuus. Jos maahanmuuttoa tarkastellaan vain uhkana tai lainsäädännön rajaaman kotoutumisen näkökulmasta eikä huomioida hyvinvoinnin ja turvallisuuden laajempia merkityksiä, niin kuntatasolla voidaan esimerkiksi juuri ilman oleskelulupaa jääneiden turvapaikanhakijoiden sosiaaliturvan suhteen tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentävät sitä.

Poliisi vahtii verkkovihaa

Sisäministeriö antoi viime viikolla poliisijohdolle tehtäväksi valmistella nopeasti käyttöön otettavia toimintamalleja, joilla voidaan puuttua entistä tehokkaammin vihapuheeseen. Vihapuhe on tosin siinä mielessä hankala käsite, että Suomen lainsäädäntö ei tällä hetkellä tunne sitä. Tosin aihepiiriä voi lähestyä rikoslain tuntemina kiihottamisena kansanryhmää vastaan, kunnianloukkauksena  tai laittomana uhkauksena. Rikoksesta, jolla on rasistinen motiivi, saa normaalia ankaramman rangaistuksen.

Tutkimuksen merkeissä haastattelin jokin aika sitten poliisia, jonka työnkuvaan kuului päivittäin silmätä läpi tietyt nettipalstat ja arvioida, rikotaanko näissä keskusteluissa lakia vai ei. Haastattelemani henkilö tarkkailee, kiihotetaanko keskustelupalstoilla kansanryhmää vastaan ja toiseksi hän seuraa, antavatko keskustelut aihetta kunnianloukkaussyytteisiin. Kunnianloukkaus tosin on laittoman uhkauksen tavoin asianomistajarikos eli asian eteenpäinmeno vaatii sitä, että loukatuksi tullut on poliisiin yhteydessä ja tekee asiasta rikosilmoituksen.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

“Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Haastattelemani poliisin mukaan sen arviointi, missä kohtaa rikoksen merkit täyttyvät ei ole yksinkertaista, vaikka tähän on ohjeistusta olemassa ja asioista keskustellaan poliisiviranomaisten kesken. Hänen mukaansa lain sanamuodot, joissa kunnianloukkaus määritellään uhkaamiseksi, halventamiseksi tai solvaamiseksi eivät ole yksiselitteisiä. Vastaavia puheenvuoroja on viime aikoina kuultu julkisuudessa. Harkintaa vaikeuttaa sekin, että oikeustapauksia, joiden perusteella rajanvetoa voisi tehdä, on verraten vähän. Tapaukset, joissa uhataan väkivallalla ovat tässä tulkintamielessä yksinkertaisempia.

Omaksi ohjenuorakseen haastattelemani poliisi oli ottanut sen, että liikkeelle pitää lähteä, kun keskustelu, jossa kiihottamista tapahtuu, on julkista. Tässä vaikuttaa nimenomaan rikoslain ajatus,  jonka mukaan panettelua ja solvausta ei tule levittää ”yleisön keskuuteen”. Yksityinen ajattelu ei näin ollen kuulu rikoslain piiriin. Keskustelua voidaan sitten käydä siitä, milloin yleisön tunnusmerkit täyttyvät. Milloin esimerkiksi facebook-ryhmä on niin suuri, että kyse ei enää ole yksityisestä ajatuksenvaihdosta? Milloin paikalla on niin monta henkilöä, että tilaisuutta voi pitää julkisena?

Suurin ongelma haasteltavani mukaan oli se, että rasistisen vihapuheen tuottaminen on viime vuosina ”ammattimaistunut”. Pahimmat herjaajat ja varsinkin ne, jotka eivät tyydy levittämään kaunojaan netin julkisilla sivuilla, vaan ottavat asiakseen vainota yksittäisiä ihmisiä, eivät yleensä tee tätä omalla nimellään ja omasta virallisesta sähköpostiosoitteestaan. He käyttävät erilaisia reitittimiä, joiden läpi kuljettaessa lähettäjän tiedon katoavat. Tämä tekee vaikeaksi selvittää, kuka viestin on lähettänyt ja mistä osoitteesta.

Toisaalta ongelma on siinä, että vihapuhe ja -teot ovat myös arkistuneet. Mikään määrä poliiseja ei riitä vahtimaan kalsarikännejä ottavia suomalaisia, joiden elämän sisältö rakentuu netissä tapahtuvan herjaamisen ja isottelun ympärille.

Haastateltava piti kuitenkin tärkeänä nollatoleranssia. Hänen mielestään ei saa syntyä tilannetta, jossa on epäselvää, mikä on rikollista ja mikä ei. Rikolliseen toimintaan on puututtava, ja se on tehtävä välittömästi ja niin, että seuraukset ovat tuntuvia.

Jos kyse ei ole rikoksista, joista luvassa olisi merkittäviä rangaistuksia, voidaan mielestäni oikeutetustikin kysyä, miten paljon resursseja tällaisten henkilöiden metsästämiseen kannattaa käyttää. Jos taas kyse on ihmisten henkeen ja terveyteen menevistä rikoksista tai niiden epäilystä, niin tällöin poliisin on mielestäni lähdettävä herkästi liikkeelle tutkimaan asiaa.

Haasteensa poliisin työkenttään luo se, että myös asiassa aktiiviset poliisit joutuvat henkilökohtaisten hyökkäysten ja palautevyöryn kohteeksi. Tämä ei tietenkään saa vaikuttaa poliisin toimintaan, ja on selvää, että he työssään joutuvat ottamaan riskejä, joita esimerkiksi minä tutkijana en kohtaa. Haastattelun aikana kävi myös selväksi, että poliisin sisältäkin löytyy kielteistä suhtautumista maahanmuuttoon. Poliisi ympäristönä vaikutti melko vanhakantaiselta varsinkin siinä kohtaa, kun haastateltava muisteli, miten pornolehtiä ilmestyi työpaikan kahvipöydälle siinä vaiheessa, kun ensimmäiset naispoliisit tulivat taloon. Haastateltava korosti kuitenkin sitä, että poliisi on poliisi sekä virka- että vapaa-ajallaan ja piti kansalaisten luottamuksen kannalta tärkeänä sitä, että polisiin oma toiminta ei anna aihetta huomautuksiin.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen ja muita sananlaskuja

Kävimme tänään jälleen Lieksassa suunnittelemassa tulevia projekteja. Keskustelujen lomassa opin uuden somalinkielisen sananlaskun  “barasho horteed ha l nicin (lausutaan  baraso horteed ha- ini-in).  Lausahdus tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ihmiseen olisi syytä tutusta ennen kuin hänet torjuu tai päättää, millainen hän on.

Yritin miettiä, mikä suomalainen sananlasku tavoittaisi tämän saman ajatuksen. Kaikkein lähimmäs pääsin, kuin muistin sanonnan  “ei ole koiraa karvoihin katsominen”. Ihan samaa ideaa tämä suomalaisversio ei tarkoita, koska siinä lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että piskiltä näyttäväkin voi olla oikein oivallinen toveri ihmiselle. Toisaalta molemmista sanonnoista löytyy se viisaus että se, miltä joku asia tai ihminen näyttää, ei välttämättä kerro siitä koko totuutta.

Englanniksikin yritin pohtia vastinetta, mutta ihan samaa merkitystä omaavaa lausahdusta en saanut mieleeni. Lähimmäksi pääsin ehkä, kuin muistin  sanonnan, jonka mukaan toista ei ole syytä kritisoida ennen kuin on kulkenut mailin hänen kengissään. Tässäkin on käsittääkseni ajatuksena se, että tiedämme loppujen lopuksi melko vähän toisistamme ja siksi on hyvä pidättäytyä arvostelemasta ihmistä ennen kuin oikeasti tuntee hänet ja ymmärtää, miksi hän käyttäytyy, kuten käyttäytyy. Toisaalta, kun toisen  tuntee hyvin, ei ehkä enää teekään niin mieli kritisoida. Kun ymmärtää toisen teon motiivit, ymmärtää ehkä itse teonkin.

Ei tässä kirjoituksessa sen suurempaa viisautta ole . Oli vain hauska huomata, miten eri tavoilla eri puolilla maailmaa varoitellaan ihmisiä siitä, ettei pidä tehdä muista liian pikaisia johtopäätöksiä, vaan hyvä olisi tutustua toiseen. Maltti on siis valttia – maailman ympäri.

 

Mitä kuuluu Suomen somaleille?

iskawarran2

Vietin perjantain ja lauantain Lieksan somaliperheyhdistyksen ja Somalialaisena Suomessa ja Minnesotassa – diaspora, kansalaisuus ja kuuluminen –hankkeen järjestämässä konferenssissa. Konferenssin nimi ”Iska Warran” tai ”Iska Waran”  on somalinkielinen tervehdys, joka voidaan suomentaa kysymykseksi ”mitä kuuluu?”  Lieksalaisten ja joensuulaisten lisäksi paikalla oli ihmisiä Helsingistä, Turusta, Tampereelta, Oulusta, Kuopiosta, Siilinjärveltä ja monelta muulta paikkakunnalta.

Perhe ennen kaikkea

Konferenssin akateemisen osuuden avasi Helsingin yliopistossa tutkijana toimiva Marja Tiilikainen, joka tunnetaan somalialaisia koskevista tutkimuksistaan niin Suomessa kuin maailmalla. Tiilikaisen viimeaikaiset tutkimukset ovat keskittyneet turvallisuuteen. Tässä yhteydessä perheen merkitys on korostunut niin arjen sujumiseen, yksilöiden turvallisuudentunteeseen kuin ylätason turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin liittyen.

Lyhyesti sanottuna perhe on somalialaisnuorille voimavara, joka kantaa, vie eteenpäin ja jopa painostaa toimimaan silloinkin, kun nuori itse olisi valmis antamaan periksi arjen vaikeuksien edessä. Kääntöpuolena tässä taas se, että perheen tuen puuttuminen voi altistaa nuoren syrjäytymiselle ja muille elämänhallinnan ongelmille.

Tästä näkökulmasta Tiilikainen kritisoi tiukennuksia, joita Suomessa on tehty perheenyhdistämistä koskevaan lainsäädäntöön. Tiilikaisen haastattelemat somalialaiset ovat todenneet oikean elämän alkavan vasta, kun perhe on jälleen yhdessä sekasortoisten hajallaan vietettyjen vuosien jälkeen. Hallituksen tavoite kotoutumisen nopeutumisesta ja kustannustehokkuudesta on ristiriidassa perheenyhdistämiskäytäntöjen tiukennusten kanssa.

Abdirahim ”Husu” Hussein vahvisti Tiilikaisen näkemyksiä korostamalla sitä, kuinka lukutaidottomatkin somalivanhemmat haluavat lastensa kouluttautuvan ja menestyvän. Husseinin mukaan monet iäkkäämmät Suomen somalit ovat todenneet, että heidän oma elämänsä on voinut kulua hukkaan sodan keskellä tai diasporassa eläen, mutta he eivät halua tämän toistuvan omien lastensa kohdalla.

Ei yksin yksilö, ei yhteisö eikä yhteiskunta, vaan nämä kolme yhdessä

Marko Kananen, joka toimii tutkijana Mikkelin ammattikorkeakoulussa, kertoi kokemuksistaan Yhdysvalloista. Hän keskittyi puhumaan Minnesotasta, jossa hän on asunut ja toiminut hankkeemme tutkijana.  Vaikka ongelmiakin ilmenee, niin Minnesotassa on saatu aikaan hyvä kierre, joka on johtanut somalialaisten muuta maata parempaan yhteiskunnalliseen asemaan.

Kananen selitti tätä ensinnäkin Yhdysvaltojen pitkällä maahanmuuttohistorialla, joka sallii ja mahdollistaa ihmisille niin sanotut väliviiva-identiteetit. Henkilön on mahdollista olla yhtä aikaa somalialainen ja amerikkalainen. Minnesotassa ei tarvitse valita näiden kahden identiteetin väliltä, mikä vähentää identiteettityön stressaavuutta. Suomessa taas tällaiseen kulttuuriseen ja identiteettien monimuotoisuuteen ja sekoittumiseen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäillen. Meillä on olemassa suomalaisia ja maahanmuuttajia. Jälkimmäisten on vaikeampi päästä yhteiskunnan ytimeen.

Myös yhdysvaltalainen I have a dream -mentaliteetti ja ideologia lähtevät siitä, että jokaisella maassa asuvalla on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan ja onnistua.  Suomessa olisi syytä vahvistaa yksilöiden uskoa omiin kykyihinsä ja tunnetta siitä, että kaikki täällä ovat oikeutettuja menestykseen ja onnellisuuteen.

Kanasen esityksessä korostui myös somalialaisyhteisön vahva rooli ihmisten hyvinvoinnille. Ensinnäkin perhe ja ystävät ovat tukena ja muiden hyvä esimerkki kannustaa eteenpäin. Somalialaisyhteisö toimii myös vahvana epävirallisena koulutus- ja kasvatusväylänä. Yrittäjinä menestyneet somalialaiset mentoroivat vasta alalle tulevia ja somalialaisten omilla järjestöillä on merkittävä rooli kotoutumisen tukemisessa.

Yksilön ja yhteisön ponnistelut valuvat kuitenkin hukkaan, jos ympäröivä yhteiskunta ei anna mahdollisuuksia onnistumiselle. Esimerkiksi Minnesotassa on tehty päätös avata ovia somalialaisille: heidän yrityksiltään ostetaan palveluja, somalialaistaustaisia henkilöitä on nostettu näkyviin tehtäviin esimerkiksi politiikassa ja somalien olemassaolo tunnustetaan symbolisesti – he saavat näkyvyyttä mediassa. Minnesotasta löytyy myös silta, joka on nimetty Somaliasta Yhdysvaltoihin muuttaneen vaikuttajan mukaan. Yhdysvalloissa tällaista toimintaa ei mielletä positiiviseksi diskriminaatioksi, vaan Kanasen mukaan kyse on siitä, että viranomaiset ja työnantajat luottavat somalialaisten asiantuntemukseen.

Punk-asenteella eteenpäin

Konferenssin aikana vahvistui ajatus siitä, että suomalaiset viranomaiset ja mediat eivät ole pysyneet perässä muutoksessa, jonka Suomen somalit ovat käyneet läpi viimeisen 25 vuoden aikana. Minnesotassa jo 25 prosenttia 18-25-vuotiasta somalinuorista opiskelee korkeakoulussa. Suomessa kehitys on ollut hitaampaa, mutta täälläkin on nähtävissä somalialaistaustaisten nuorten koulutustason nousu. Nuoremmilla somalialaisilla, kuten nuorilla ylipäätään, on myös vanhempiaan parempi valmius ottaa mediaa ja julkista keskustelua haltuun. Kasvava osa Suomen somaleista on syntynyt Suomessa.

Kuitenkin keskustelu somaleista on ongelmakeskeistä ja esimerkiksi saamani yleisöpalautteen perusteella vaikuttaa siltä, että Suomessa on joukko ihmisiä, jotka eivät voi ottaa todesta, että somalialaiset voisivat toimia ja toimivatkin suomalaisessa yhteiskunnassa siinä, missä Martit, Pertit ja Pirkotkin. Näiden ihmisten toivoisin osallistuvat Iska Warranin -kaltaisiin tilaisuuksiin, joissa stereotypiat saavat kyytiä.

Muutoksen todeksi tekemiseen tarvitaan mielestäni tietynlaista punk-asennetta. On tehtävä itse ja kuvia kumartamatta.

Annetaan hyvän kellon kaikua mahdollisimman kauaksi. Seuraava Iska Warran -konferenssi järjestetään Turussa vuonna 2017.

Paljonko maksaa maahanmuutto? Mikä on ihmisen hinta?

Kävin eilen puhumassa maahanmuuttotyön ammattilaisille Kotona Suomessa –hankkeen järjestämässä koulutustilaisuudessa. Puheenvuoroni jälkeen sain jälleen vastattavakseni kysymyksen pakolaisuuden kustannuksista Suomelle ja suomalaisille veronmaksajille. Yritän tähän blogitekstiin lyhyesti kirjata ylös, mitä tutkimuksessa on saatu selville maahanmuuton ja erityisesti pakolaisina Suomeen tulleiden ”kustannusvaikutuksista”.

Kysymys on kaikkea muuta kuin helppo vastattavaksi enkä itse ole aihepiiriä tutkinut. Vastaukseni perustuu siis aiheesta lukemaani kirjallisuuteen. Tässä kyse on siis pikemminkin lyhyestä kirjallisuuskatsauksesta kuin omaan tutkimustyöhöni perustuvasta kannanotosta.

Ennen varsinaista vastausta haluan kuitenkin ottaa esille muutaman seikan, joka itseäni hiertää maahanmuuton ja ylipäätään ihmiselämän hinnoittelussa.

Maahanmuutto hahmotetaan Suomessa usein ongelmakeskeisesti. Myös tutkijat pyrkivät usein identifioimaan ja ratkaisemaan maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä ongelmia. Ongelmapuheen rinnalle on viime aikoina virinnyt keskustelua, jossa hyvin kotoutunut maahanmuuttajaväestö ymmärretään mahdollisuutena ja voimavarana tulevaisuuden Suomelle. Maahanmuuttoa tarkastellaan sen aiheuttamien aiheuttamien hyötyjen ja haittojen kautta.

Maahanmuuttoa ei olisi ilman tänne muuttavia ihmisiä. Siksi maahanmuutosta ei voida keskustelulla sävyltään neutraalisti, niin etteivät maahanmuuttoon liitetyt ominaisuudet ainakin tiedostamattomasti ”tartu” myös niihin ihmisiin, joista puhutaan

Pidän ihmiselämän hinnoittelua ongelmallisena sekä yhteiskunnallisesti ja yksilöiden kannalta. Puhe maahanmuuton ”haasteista ja mahdollisuuksista” ylläpitää käsitystä maahanmuuttajista erityisryhmänä, jota kantaväestön ja maahanmuuttotyön ammattilaisten on hallittava ja hallinnoitava. Tälle vaihtoehto olisi nähdä maahanmuuttajat tasaveroisina, autonomisesti toimivina yksilöinä muiden suomalaisten rinnalla. Varsinkin nuorten maahanmuuttajien identiteetin kehitykselle on haitallista, että heitä yhteiskunnallisessa keskustelussa tarkastellaan ensisijaisesti mahdollisena kustannuseränä. Kuka toivoisi sellaista omalle lapselleen? Maahanmuuttajien lisäksi on olemassa muitakin ryhmiä, joihin taloudellisten vaikutusten arvioinnit yleensä ulotetaan. Henkilökohtaisella tasolla tämä yleensä tuntuu loukkaavalta. Yhteiskunnan tasolla se kertoo ihmiselämän ekonomisoinnin yleistymisestä.

Työperäräistä maahanmuuttoa koskevasta keskustelusta talousvaikutusten kalkylointi on levinnyt myös pakolaispolitiikkaan, jota on kasvavassa määrin alettu mieltää alue- ja väestöpolitiikkana. Pakolaisuutta ei näin ollen ymmärretä humanitaariseksi maahanmuutoksi, jonka peruste on ihmisen oikeus turvalliseen elämään. Nykyään pakolaispoliittista keskusteluakin ohjaavat kysymykset vastaanottavien Euroopan maiden talous- ja työmarkkinatilanteesta sekä ikärakenteen ongelmista.

Näistä ilmeisistä ongelmista huolimatta, maahanmuuton kustannukset ja taloudelliset hyödyt kiinnostavat ihmisiä. Aihepiiriä on tutkittu jonkin verran, mutta usein julkisessa keskustelussa eniten tilaa ovat saaneet erilaiset raportit ja selvitykset. Mediassa on keskusteltu esimerkiksi siitä, mitä OECD:n maahanmuuton kustannuksia arvioivassa raportissa todella sanotaan.

Ulkomailla tehtyjen tutkimusten tulosten perusteella ei kuitenkaan pitäisi suoraan tehdä Suomea koskevia johtopäätöksiä, koska maahanmuuttajien profiili ja määrät, maahanmuuttopolitiikka, maan sosiaaliturvajärjestelmä, työmarkkinat ja talouden rakenteet ovat erilaiset eri maissa. Toisaalta esimerkiksi Kaarina Reini väittää, että maahanmuuttoa pitäisi tutkia enemmän alueellisesta näkökulmasta.  Muuttoliikkeiden aluetaloudellinen vaikutus voi olla hyvinkin erilainen kuin vaikutus koko maan kansantalouden tasolla.

Kansainvälisen ja suomalaisenkin tutkimuksen arvio on, että kansantalouden tasolla maahanmuuton positiivisesta kokonaistaloudellisesta vaikutuksesta on joitakin tuloksia, mutta yleisesti ottaen vaikutukset ovat pieniä kansantaloudelle. OECD:n mukaan kaikkiaan maahanmuuton vaikutukset maiden julkisiin talouksiin jäivät pieniksi. Lisäksi nousukauden aikana syntyy tyypillisesti nettohyötyä (maahanmuuttaja antaa enemmän kuin ottaa), laskukaudella tilanne kääntyy toisinpäin. Tutkimustulosten valossa näyttää myös siltä, että vaikutukset kantaväestön palkkoihin ja työllisyyteenkin ovat pieniä.

Reinin selvityksessä korostetaan työllistymisen ja maahanmuutosta aiheutuvien taloudellisten vaikutusten yhteyttä.  Parhaimmillaan maahanmuuton vaikutus on alueen taloutta tukeva ja elinvoimaisuutta lisäävä. Paljon kuitenkin riippuu alueen talouden rakenteesta, voidaanko lisätyövoima hyödyntää ja pystyykö talous laajentumaan. Jos alueella vallitsee jo ennestään heikko työllisyystilanne, vaikeuttaa maahanmuuton kasvu tällöin tilannetta entisestään.

Tutkijat painottavat myös, että eri ikäisinä ihmisillä on erilaisia tarpeita ja erilaisia taloudellisia vaikutuksia, minkä vuoksi aihetta tarkastellessa täytyy huomioida muuttajien ja heidän lastensa koko elinkaari.

Työikäisenä Suomeen muuttavan ja hyvin suomalaisilla työmarkkinoilla pärjäävän maahanmuuttajan vaikutus julkiseen talouteen on selvästi positiivinen. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluvien julkisten palveluiden kustannukset on rahoitettu jossakin muualla. Toisaalta VATT:n tutkijat painottavat, että työikäisenäkin saapuvan maahanmuuttajan nettovaikutus on  negatiivinen, jos hän jää työelämän ulkopuolelle, ja varsinkin, jos sama koskee hänen lapsiaan.

Tutkimustietoa, jossa olisi tarkasteltu nimenomaisesti pakolaisuuden taloudellisia vaikutuksia, on tehty vähemmän. Yleensä laskelmissa tarkastellaan maahanmuuttoa kokonaisuutena. Tosin maahanmuuttajaryhmiä tyypitelty esimerkiksi ”pakolaismaista tuleviksi” ja näin on saatu aikaan yksityiskohtaisempia arvioita siitä, mikä on jonkin tietyntyyppisen maahanmuuton vaikutus talouteen.

Työ- ja elinkeinoministeriö on selvittänyt pakolaisten vastaanoton kustannuksia ja saanut selville, että ministeriön kunnille maksamien korvausten toteuma oli vuonna 2012 noin 76 miljoonaa euroa. Tämä ei ole kuitenkaan sama asia kuin pakolaisuuden hinta per vuosi, vaan nimenomaisesti maksettavien kuntakorvausten määrä jonakin tiettynä ajankohtana.

Yksioikoisen hintalapun kirjoittaminen pakolaisuudelle on monella tapaa ongelmallista. Kuten toimittaja Hannu Heino yllä olevan linkin takaa löytyvässä jutussaan kirjoittaa, tämä johtuu muun muassa siitä, mitkä välilliset kustannukset pakolaisuudelle esimerkiksi infrastruktuurin tai julkishallinnon menoista kulloinkin lasketaan. Julkisen talouden laskelmat eivät välttämättä huomioi, paljonko maahanmuuttajan tekemä työ tai palvelu hyödyttää elinkeinoelämää, työmarkkinaa tai yleistä toimeliaisuutta.

KELA:n tutkijat Jussi Tervola ja Jouko Verho ovat sosiaaliturvan käyttöä koskevissa tutkimuksissaan todenneet, että maahanmuuttajaryhmien välillä  on sosiaaliturvan käytössä suuria eroja, jotka heijastelevat eroja maahanmuuton syissä. Pakolaismaista muuttaneet ovat työmarkkinoilla huonoimmassa asemassa ja heidän sosiaaliturvan käyttönsä on runsasta. Toisaalta pitempään Suomessa olleilla pakolaismaista muuttaneilla sosiaaliturvan käyttö on selvästi vähäisempää kuin vastikään maahan muuttaneilla. Tilanne voi siis tasoittua ajan mittaan. OECD-maista muutetaan useammin työn vuoksi, ja ryhmän etuuskäyttö on lähellä kantaväestön tasoa. Tässä ryhmässä sosiaaliturvan käyttö on samalla tasolla vastikään muuttaneilla ja pitempään maassa olleilla.

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että julkisen vallan kannattaa panostaa maahanmuuttajien kouluttamiseen ja kotouttamiseen. Esimerkiksi VATT:n tulosten mukaan kotouttamissuunnitelmat nostivat kohderyhmän palkka- ja yrittäjätuloja 47 prosenttia kymmenen vuoden seurantajakson aikana.  Toisaalta on yhteiskunnallisesti järkevää raivata esteitä maahanmuuttajien työllistymisen tieltä. Ennakkoluuloinen ja rasistinen suhtautuminen vaikeuttavat maahanmuuttajien työllistymistä. Esteiden raivaaminen maahanmuuttajien yhteiskunnallisen osallistumisen tieltä on siis, paitsi inhimillisesti katsoen oikein, myös viisasta työllisyys- ja talouspolitiikkaa.

Onko kätteleminen tapa vai poliittinen teko?

Ruotsissa ympäristöpuolueen poliitikko Yasri Khan joutui jättämään puolueensa kieltäydyttyään kättelemästä naistoimittajaa. Hän perusteli käytöstään islamin uskollaan ja katsoi, että hänellä muslimina on oikeus noudattaa itselleen tärkeitä uskonnollisia tapoja. Tämä herätti keskustelua paitsi Yasri Khanin toiminnasta, myös muslimien tavoista tervehtia, joita monet pitävät epätasa-arvoisina.

Olen aiemmin kirjoittanut asiasta yksityisesti fb-päivityksellä, mutta nyt puhun tutkijana. En ole islamin tutkija eli tutkinut Koraania tai islamin uskoa sinänsä. Sen sijaan olen tutkimuksissani pohtinut uskonnollista identifikaatiota ja “arjen islamia” eli sitä, miten ns. tavalliset ihmiset uskovat ja neuvottelevat omaa ”muslimiuttaan” erilaisten uskoa ja uskontoa koskevien oletusten ristipaineessa.

Tästä näkökulmasta haluan nostaa esiin neljä teemaa, jotka toivottavasti avaavat tutkimuksellisen, mutta myös käytännönläheisen näkökulman keskusteluun islamista, kättelemisestä ja tasa-arvosta. Nämä teemat ovat muslimien uskonnollistaminen, islamin politisoiminen ja turvallistaminen sekä kysymys intersektionaalisuudesta.

Muslimien uskonnollistaminen

Maissa, joissa islaminuskoiset ovat vähemmistönä, valtauskontoon kuuluvilla on tapana tulkita muslimien toimintaa uskonnon vinkkelistä. Sen sijaan valtauskontoon kuuluvien kohdalla toimintaa selitetään useamman erilaisen ”suodattimen” kautta. Suomeksi sanottuna, jos muslimi tekee jotain, sen ajatellaan johtuvat siitä, että hän on muslimi. Kristityn tekemisiä voidaan  tulkita hänen uskostaan johtuviksi, mutta useammin käytämme muita, sävykkäämpiä tulkintakehikkoja.

Kun joku henkilö on  tuttu, meillä on enemmän kulttuurista kompetenssia arvioida hänen toimintaansa ja näemme siinä enemmän sävyjä. Henkilö ei edusta meille vain yhtä asiaa, vaan osaamme ”lukea” hänen henkilöhistoriaansa erilaisia kerrostumia koulutuksesta ja kotipaikkakunnasta poliittisiin linjauksiin. Vieraasta (jollaiseksi islamilaisuus Suomessa yhä mielletään, vaikka tarkemmin ajateltuna useimpien lähipiiristä nykyään löytyy yksi tai useampia islaminuskoisia) näemme aluksi sen mielessämme häntä kaikkein eniten määrittäävän tekijän. Muslimin kohdalla tämä on useinkin juuri hänen uskonsa.

Tämä pätee jossain määrin myös muihin vähemmistöuskontoihin. Uskonto nostetaan aika ajoin esiin, kun puhutaan Juha Sipilän tai Timo Soinin politiikasta. Sen sijaan Anu Vehviläisen tai Sanni Grahn-Laaksosen politiikasta harvoin esitetään tulkintoja, joissa heidän kunta- tai maatalouspoliittisia linjauksiaan perusteltaisiin heidän uskollaan.

On totta, että islamiin (kuten valtaosaan uskonnoista) kuuluu rajoituksia naisten ja miesten kanssakäymiselle (tästä kättely esimerkkinä), mutta se, miten näihin rajoituksiin suhtaudutaan, riippuu myös henkilön elämänkokemuksesta sekä perhe-, koulutus- ja kulttuuritaustasta. On muslimiksi itsensä identifioivia miehiä ja naisia, joille vastakkaisen sukupuolen koskettaminen käsin ei ole lainkaan ongelmallista. On niitä, jotka kokevat tilanteessa pientä epämiellyttävyyttä, mutta kättelevät ainakin ei-muslimeja siksi, että se on täällä Suomessa tapana. Lisäksi löytyy niitä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kättelemästä vastakkaista sukupuolta edustavaa ihmistä.

Perustelu tähän löytyy uskonnosta, mutta osittain kyse on myös tapakulttuurista. Joillekin päätös on uskonnollinen ja periaatteellinen, toisille taas ajatus vieraan naisen tai miehen kättelemisestä on vain yksinkertaisesti outo. Vähän kuin naapurinmiehen suuteleminen. Kysymys on myös siitä, mihin olemme tottuneet. Suomessakin käsitykset siitä, kuinka lähelle toista saa tulla vaihtelevat.

Islamin politisoiminen

Suhtatuminen islamiin on myös hyvin politisoitunutta. Politisoituminen ei tässä tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan sitä, että kaikki islamiin liittyvä kääntyy helposti julkisen kamppailun ja kiistelyn kohteeksi. Arkisiakin tekoja tulkitaan poliittisina ja niille annetaan ilmeistä merkitystään suurempi painoarvo.

Konstruktivistisen maailmankuvan mukaisesti isoa kuvaa rakennetaan nimenomaan pienten arkisten toimintojen kautta (ja vastaavasti isot politiikkalinjaukset vaikuttavat ihmisten arkeen ja näitä vaikutuksia on tärkeä arvioida). Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole yhdentekevää kättelevätkö muslimit kristittyjä ja kristityt muslimeja, miehet naisia, naiset lapsia, lapset aikuisia ja niin edelleen.

Toisaalta tutkimukseni mukaan muslimit pitävät islamin politisoitumista ongelmallisena. Kun asiat politisoituvat, alkaa muodostua joukkueita ja kun joukkueita muodostuu, yksilöiden pitää valita oma puolensa. Syntyy ryhmiä, kuten ”ne, jotka kättelevät” ja ”ne, jotka eivät kättele” tai ”ne, jotka pahastuvat kättelemättömyydestä” ja ”ne, jotka eivät pahastu”.

Arkisena ilmiönä monet uskontoon liittyvät kysymykset ovat enemmän harmaita kuin mustia ja valkoisia. Omissa haastatteluissani muslimit ovat todenneet usein: ”Olen muslimi, mutta…” eli he identifioivat itsensä muslimeiksi, tietävät, mitä heiltä tässä mielessä odotetaan, mutta arjessaan voivat toimia toisinkin. Monimutkainen  arki haastaa tiukat säännöt ja niinpä ihmiset tekevät tilannesidonnaisia valintoja. Joskus kätellään ja joskus ei, pyritään rukoilemaan, kun sen aika on, mutta aina se ei ole mahdollista ja niin edelleen. Mitä tiukemmin asioita paalutetaan ja nähdään ne mustavalkoisina joko-tai-kysymyksinä, sitä hankalampaa ns. tavallisille ihmisille on pohtia valintojaan rauhassa ja omaan vapaan tahtonsa varassa.

Kanadalaisnuoria koskevassa tutkimuksessaan Rubina Ramji  erotteli muslimien joukosta neljä ryhmää: salafistit, vahvasti osallistuvat, jossain määrin osallistuvat ja ei-uskovaiset. Kaksi kolmesta haastattelusta kuului keskimmäisiin ryhmiin eli heihin, jotka määrittelevät itsensä muslimeiksi ja joille uskonto on (jossain määrin) tärkeää, mutta ei suinkaan ainoa elämää määrittävä tekijä.  Arjen näkökulmasta on monia tapoja olla muslimi. Politisoituminen rajaa tätä moninaisuutta.

Islamin turvallistaminen

Turvallistaminen on sitä, että jotakin asiaa ajatellaan turvallisuuskysymyksenä ja että turvallisuusnäkökanta on läsnä (lähes) aina, kun asiasta keskustellaan. Esimerkiksi  kättelemättömyys esitettiin merkiksi islamismista. Islamismille on olemassa monta tulkintaa, mutta julkisessa keskustelussa myös kysymys kättelemisestä yhdistettiin väkivaltaiseen ja radikaaliin islamiin. Ei ole merkityksetöntä, että keskustelu islamista saa nopeasti turvallisuus(- ja maahanmuutto)poliittisia ulottuvuuksia.

ISIS on terroristijärjestö, joka terrorisoi laajoja alueita Lähi-idässä ja pyrkii luomaan pelkoa ja sekasortoa myös Eurooppaan. Tämä ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, että kaikkea muslimien tekemää tarkastellaan mahdollisten terrorismikytkentöjen kautta.

Eläminen ”terrorismin varjossa”, jollaiseksi kutsun elämää, jossa joutuu kantamaan vastuuta itselle täysin tuntemattomien ihmisten väkivallanteoista, on monien muslimien arkea. Tämä on myös syy sille, että otin kantaa tähän keskusteluun tässä syrjäseudulla asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia tarkastelevassa blogissani. Tutkimustiedon valossa ihmisen identiteetti ja minäkuva muodostuvat vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Ei ole hyväksi joutua jatkuvasti vastakkain ja syytetyksi sellaisten ihmisten teoista, joihin ei itse voi omassa elämässään mitenkään vaikuttaa. Siksi olisi tärkeää pohtia tapoja, joilla ruotsalaispoliitikon toiminnasta tehdään kaikkia muslimeja koskevia päätelmiä. Mustavalkoisten yleistysten tekeminen kärjistää keskustelua ja saa ihmiset varovaisiksi omien näkemystensä esille tuomisessa. Se heikentää uskonnosta käytävän keskustelun laatua ja saa osallistujat jo lähtökohtaisesti varpailleen.

Intersektionaalisuus

Naisasialiitto Unioni on yrittänyt tuoda keskusteluun  sukupuolentutkimuksesta tuttua intersektionaalista ajattelutapaa. Tällöin ei mietitä vain sitä, miltä joku asia näyttää miesten tai naisten näkökulmasta, vaan yritetään tarkastella maailmaa samanaikaisesti monien linssien läpi. Esimerkiksi ajatellaan, että musliminaisilla voi olla erityinen ja myös erityisen arvokas katsantokanta islamilaisuudesta käytävään keskusteluun. Siksi valtavirtaa edustavien on syytä keskittyä kuuntelemaan, mitä heillä on tästä sanottavanaan. Toisaalta intersektionaalinen näkökulma tarkoittaa sitäkin, että ymmärretään, että muslimeiksi identifioivien naistenkaan näkemykset eivät välttämättä ole keskenään yhteneviä, vaan että tämänkin (kuvitteellisen) ryhmän sisältä löytyy monia erilaisia tapoja hahmottaa vaikkapa kättelykysymystä. Intersektionaalisuus on ikään kuin prisma, jonka läpi maailmaa katsotaan. Nähdään se, että kysymyksiin on olemassa lukuisia näkökantoja ja että on viisautta yrittää tulla niistä tietoiseksi.

Toisaalta intersektionaalisen ajattelun tulisi johtaa siihen, että tullaan tietoisiksi myös erilaisten etuoikeuksien risteämisestä. Valkoiset keskiluokkalaisen ruotsalais- tai suomalaisnaisen oikeus tulla kätellyksi ei tästä näkökannasta katsottuna välttämättä muodosta tavoitetta, jonka puolesta feministisen liikkeen tulisi kaikkein kiivaimmin taistella. Intersektionaalisuus antaa välineitä pohtia, kenet yhteiskunnassa ja sen keskusteluissa risteävät erot asettavat kaikkein haavoittuvimpaan asemaan ja kuinka heidän hyväkseen voidaan toimia. Nähdäkseni tämä on ollut yksi Naisasialiitto Unionin tavoitteista tässä keskustelussa, ei islamiin tai muihin uskontoihin kuuluva tasa-arvo-ongelmien vähättely.

Lopuksi

On merkittävä ero siinä, nostaako kätensä ylös tervehdykseen rennosti heilauttamalla vai nostaako sen ylös 45 asteen kulmassa sormet ojennettuina vaiko nyrkkiin puristettuna. Kyse on fyysisesti samanlaisesta teosta, mutta tulkinta muodostuu pienistä yksityiskohdista ja teon motiiveista. Ensimmäinen on arjen teko, jälkimmäisissä tullaan politiikan alueelle.

Siinä, miten muslimi tervehtii, voi olla kyse politiikasta ja uskonnosta, mutta kyse voi olla myös tapakulttuurista ja arkisesta rutiininomaisesta toiminnasta. Vaikka kyse olisi arkisesta teosta, joka tehdään sen kummemmin ajattelematta tai perustelematta, niin tämä ei tee siitä tasa-arvoista. Jotta esimerkiksi kättelyä koskeva keskustelu menisi eteenpäin, on nämä kaksi tekemisen tapaa – poliittinen ja arkinen – kuitenkin syytä erottaa toisistaan.

Kun muslimien kättelemisestä puhutaan arjen kysymyksenä, se rinnastuu muihin uskonnollista tai uskonnollista pohjaa olevaan tapakulttuurin kysymyksiin.  Se ehkä myös auttaa näkemään, että kristillisyyteenkin perustuvassa kulttuurissa on tapoja, joiden tiedämme pohjimmiltaan pitävän yllä sukupuolten välistä erottelua ja naisten alisteista suhdetta miehiin. Silti niistä halutaan pitää kiinni. Tänäkin kesänä lukuisat aikuiset tyttäret kävelevät isänsä käsipuolessa alttarille, jossa isä luovuttaa tyttären tulevalle miehelleen. Miksi näin?

Jos taas kättelemisestä puhutaan politiikkana, näkökulma on toinen. Silloin on kyse siitä, voiko päättäjä perustella tekemisiään tai tekemättä jättämisiään uskonnolla ja henkilökohtaisella Jumala-suhteella? Vastaavaa keskustelua on käyty viime aikoina Suomessa eduskuntaa myöten liittyen muun muassa aborttiin ja tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö islamin uskoon kytkeytyvistä (tasa-)arvokysymyksistä mielestäni tulisi keskustella. Tutkijana haluan nostaa keskusteluun sen, että tätä ei tulisi nähdä erillisenä muusta yhteiskunnallisesta (tasa-)arvokeskustelusta. Kättelykysymys tulisi asettaa samalle viivalle muiden uskontoon liittyvien poliittisten tai tapakulttuuria sivuavien tasa-arvokysymysten kanssa.

Suomalaisen naisen asema työmarkkinoilla on globaalisti tarkasteltuna ainutlaatuinen

Kun tiesin joutuvani pariksi päiväksi kotiin vesirokkovahtiin, kävin lainaamassa kirjastosta kasan sosiaali- ja hyvinvointipolitiikan oppikirjoja. Vaikka olen  tohtoroitunut yhteiskuntapolitiikan oppiaineesta, niin viime vuodet olen lukenut enemmänkin kulttuurintutkimuksen teorioita. Siksi on ollut kiinnostavaa palautella mieliin sosiaalipolitiikan perusteita ja katsoa, miten keskustelut ovat viime aikoina edenneet. Tämä on tarpeen erityisesti siksi, että hyvinvointi on yksi nykyisen tutkimushankkeeni peruskäsitteistä.

Sosiaalipolitiikan kirjoissa tulee vastaan paljon kansainvälisten muuttoliikkeiden tutkimuksen kannalta kiinnostavia näkökulmia. Sosiaalipolitiikan merkitys korostuu, koska maahanmuuttokeskustelu Suomessa on tällä hetkellä vahvasti sidoksissa sosiaaliturvaa koskevaan keskusteluun.

Eikä tämä asia on näin vain Suomessa, vaan ylipäätään globalisaatio ja lisääntynyt muuttoliike ovat herättäneet runsaasti keskustelua sosiaalipolitiikan toimivuudesta. Sosiaalipolitiikka kun on pitkälti ja edelleen kansallisesti järjestettyä toimintaa, vaikka kansalaisten arki ja elämäntyyli ovat yhä kansainvälisempiä ja transnationaalisempia. Tällöin arkea eletään monipaikkaisesti kansallisrajojen yli.

Kirjoista löytyisi paljonkin läpikäytävää, mutta otan tässä esille yhden pienen yksityiskohdan. Se liittyy naisen asemaan työmarkkinoilla sekä naisiin sosiaalipolitiikan kohteena ja sosiaalipoliittisena toimijana.

Kentällä olen törmännyt ihmetykseen siitä, että Afrikasta tulevat pakolais- ja turvapaikanhakijanaiset, jotka usein ovat perheenäitejä, eivät ole halukkaita työskentelemään, vaan olettavat miehen tuovan leivän pöytään. Olen kuullut sanottavan, että naisilla on täysi työ kotona ja joskus miehestä huolehtiminen rinnastetaan lastenhoitoon. Molemmissa on kuulemma yhtä paljon huollettavaa. Tätä pidetään erityisesti islamilaisena ajattelumallina tai ainakin useampi ihminen on tulkinnut minulle naisten alistettua asemaa islamin kautta. Alistettuna oleminen viittaa tässä yhteydessä siihen, että nainen ei tee palkkatöitä, vaan hoivaa perhettään miehen käydessä töissä.

(Olen epävarma siitä, miten yleinen tämä pakolaisnaisten haluttomuus palkkatyöhön on. Olen törmännyt moniin palkkatyöhön pyrkiviin pakolaistaustaisiin naisiin, jotka jäävät kiinni työllistymistä edistäviin palveluihin. On kielikurssia, on harjoittelua, on työkokeilua, mutta se varsinainen palkinto eli kunnon työpaikka antaa odottaa itseään, mutta oikeastaan tämä on toisen jutun aihe, eikä suinkaan vähäpätöinen sellainen. )

Tässä postauksessa haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, että tämä yhteiskunnallisen työnjaon malli, jossa nainen käy töissä ja on ihan samalla tavalla vastuussa perheen elättämisestä kuin mies, on yleinen vain hyvin pienellä alueella maailmassa. Oikeastaan Skandinavia muodostaa oman pienen saarekkeensa, jossa politiikkaa tehdään siitä oletuksesta käsin, että naiset kuuluvat työmarkkinoille siinä missä miehetkin. Paljon yleisempää on, että naisen asema yhteiskunnassa on sidoksissa aviomiehen asemaan työmarkkinoilla. Mies on vastuussa perheensä elättämisestä ja esimerkiksi eläkkeet ja sosiaaliturva myönnetään tästä oletuksesta käsin.

Vastaavanlaista päivähoitojärjestelmää kuin Pohjoismaissa ei löydy oikeastaan mistään muualta (ja nyt esimerkiksi lapsen universaali oikeus kokopäiväiseen päivähoitoon on Suomessa lopetettu) . Monissa Euroopan maissa päivähoito on kallista. Perheet joutuvat harkitsemaan moneen kertaan, milloin (yleensä naisen) työskentely on kannattavaa. On pohdittava, milloin työtulot ovat niin suuret, että niillä pystytään maksamaan muutakin kuin päivähoidon kustannuksia.

Monissa eurooppalaisissa maissa perheitä kohdellaan sosiaalipolitiikassa yksikkönä, jossa miehen korkeampi työtulo on tärkeä, koska se takaa toimentulon myös vaimolle, jonka ansiotaso on miestä alhaisempi ja työura katkonainen perhevapaiden vuoksi.

Yhdysvalloissa naiset saivat ainakin jokin aika sitten valita joko puolisoetuuden tai oman ansioeläkkeensä välillä. Puolisoetuus on puolet aviomiehen eläkkeestä, iäkäs leski voi saada jopa 80 %. Naisten ansioiden ollessa paljon matalampia kuin miesten, ovat leskien eläkkeet keskimäärin korkeampia kuin mitä naiset saavat omien ansioidensa pohjalta (Anttonen & Sipilä 2009, 225.).

Etelä-Euroopassa johtotehtävissä työskentelevän naispuolisen ystäväni kuukausipalkka on satoja euroja pienempi kuin vastaavissa tehtävissä toimivien mieskollegojen. Tämän lakiin perustuvan epätasa-arvoisen käytännön perustelu on se, että työssäkäyvien miesten tulee ansaita enemmän, koska heille kuuluu velvollisuus perheen elättämisestä. Nainen on siis edelleen elätettävä, ei tasaveroinen breadwinner miehensä rinnalla.

Toisaalta –  ei tarvitse hirveästi raaputtaa skandinaavista tai suomalaista ajattelua, kun pinnan alta löytyy se sama ajattelumalli, että itse asiassa, koska miehet tienaavat enemmän kuin naiset, heillä on suurempi vastuu perheen elättämisestä. Pienipalkkaisen naiset tehtäväksi jää lasten hoito, perheen hyvän vaaliminen ja hoivan tarjoaminen sitä tarvitseville perheenjäsenille ja sukulaisille. Erityisen hyvin tämä asenne tulee esiin keskusteluissa, jotka koskevat perhevapaiden jakamista. Tasa-arvoisina itseään pitävät suomalaisnaiset ovat valmiita pitkiin hoitovapaisiin siitä syystä, että miesten ansiotaso on yleisesti ottaen korkeampi ja perheen kannalta on siksi viisaampaa, että naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia.

Kirjasin tämän ajatuksen ylös siksi, että helposti mallitamme maailmaa omasta, hyvin kapeasta lähestymistavastamme käsin. Se, että Suomessa tänä päivänä valtaosa naisista tekee palkkatyötä, on tietyn historiallisen ja globaalisti ajateltuna hyvin ainutlaatuisen kehityksen tulos. Se ei selity kristinuskolla, ei yksin silläkään, että sotien jälkeen Suomessa tarvittiin kaikki liikenevät kädet töihin. Naisliikkeet ovat tehneet valtavasti työtä asian eteen, mutta yksin niitäkään ei tässä asiassa voi kiittää. On monen tekijän ja osin sattumankin summa, että Suomeen on sotien jälkeen kehitetty malli, jossa julkinen valta on ottanut hoitaakseen valtaosan hoivatyöstä, joka muualla maailmassa tuotetaan naisten, äitien ja naisjärjestöjen toimesta. Naisten asema työmarkkinoilla ei selity suomalaisella kulttuurilla. Se ei ole itsestäänselvyys, vaan tekemällä tehty asioiden tila, joka on varsin altis muutoksille.

Viite: Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma (2009) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Tampere: Vastapaino.

Mistä työvoimaa Lieksaan?

Lieksassa järjestettiin eilen illalla kaupungin strategian valmisteluun liittyvä kuuleminen, jossa kaupungin johtaja Jarkko Määttänen nosti motivoituneen ja ammattitaitoisen työvoiman rekrytoimisen yhdeksi Lieksan lähivuosien keskeiseksi haasteeksi. Ongelmien lähteeksi kaupunginjohtaja arvioi Karjalaisen mukaan sitä, että Lieksassa on tulevina vuosina eläköitymässä runsaasti väkeä. Lisäsi Määttänen arvioi, että Lieksaan voi olla uusien teollisuuden investointien ohessa olla avautumassa jopa satoja työpaikkoja. Näihin töihin tarvitaan tekijöitä.

Lieksan väestökehityksen tuntevalle kunnanjohtajan kannanotto ei tule yllätyksenä. Samanlaisia madonlukuja on esitetty koko Pohjois-Karjalan ja laajemmin Itä-Suomen osalta. Luonnollinen väestönlisäys kääntyi Itä-Suomessa negatiiviseksi jo 1990-luvulla ja sitä se on ollut vuodesta 1996 alkaen nykypäivään asti. Hieman tasoitusta muuhun maahan Itä-Suomi, Lieksa mukaan lukien, on saanut tänne muuttaneista ulkomaalaisista, jotka ovat tyypillisesti nuoria, ja työikäisiä henkilöitä. Keskimäärin maahanmuuttajat ovat nuorempia kuin maakunnassa syntynyt väestö. Aluepolitiikan näkökulmasta heitä voi siis pitää erittäin potentiaalisena työvoimana ja tämä näkökulma on otettu esiin myös aluekehitysohjelmissa. Pohjois-Karjalan maakuntastrategian mukaan tulevaan osaajapulaan ja työikäisten määrän vähenemiseen tulisikin varautua lisäämällä maahanmuuttoa ja tulomuuttoa Suomesta sekä luomalla työmahdollisuuksia maakunnassa opiskeleville nuorille.

Tätä taustaa vasten se, millaista kunnallis- ja erityisesti toripolitikointia Lieksassa on viime vuodet harjoitettu näyttää lievästi sanottuna mielenkiintoiselta. Lieksaan on viime vuosikymmenen aikana tullut maahanmuuttajia, mutta heistä suuri on tilaisuuden tullen muuttanut kunnasta pois. Syynä joidenkin kohdalla on ollut se, että Lieksassa ei ole ollut sosiaalisia verkostoja, joiden varassa elämää olisi ollut helpompaa rakentaa. Myös Pielisen-Karjalan korkea työttömyysaste on saanut monet muuttamaan Etelä-Suomen kasvukeskuksiin, vaikka voi olla, että tässä asiassa mielikuvat eivät täysin vastaa todellisuutta. Raportit todellakin ennakoivat alueelle tulevaa työvoimapulaa.

Toisaalta on päivänselvää, että maahanmuuttajien asettumista Lieksaan on vaikeuttanut asenneilmapiiri, joka on ollut erittäin kielteinen maahanmuuttajia kohtaan. Sen sijaan, että Lieksassa olisi panostettu käytössä olevat voimavarat kotoutumiseen, on kunnasta löytynyt äänekkäitä vastarannan kiiskiä, jotka ovat hartiavoimin vastustaneet varsinkin pakolaistaustaisten ja afrikkalaisten maahanmuuttajien yrityksiä asettua kaupunkiin. Esimerkiksi perussuomalaisten valtuustoryhmä on kerta toisensa jälkeen nostanut esiin ajatuksen, että Lieksan kaupungin tulisi kieltäytyä ottamasta vastaan valtion kotouttamiseen osoittamia määrärahoja ja lopetettava maahanmuuttajien kotouttamispalvelut. Tähän liittyy myös pienen, mutta äänekkään maahanmuuttovastaisen rintaman harjoittama jatkuva maahanmuuttajien aseman kyseenalaistaminen, mikä on tarkoittanut esimerkiksi aggressiivista verkkokirjoittelua sekä maahanmuuttajien ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevien ja työskentelevien tahojen uhkailua ja häirintää.

Väitän, että Lieksassa ei ole otettu todesta mahdollisuutta, että sinne muuttanut maahanmuuttajaväestö voisi olla merkittävä paikallistalouden elvyttäjä ja osaavaa työvoimaa siinä, missä maakunnassa syntyneet nuoretkin. Haastattelemalla pohjoiskarjalaisia maahanmuuton ja kotouttamisen kanssa tekemisissä olevia ihmisiä sekä seuraamalla alueellista mediakeskustelua olen löytänyt useita syitä sille, miksi  näin on tapahtunut. Miksi Lieksassa ei ole tartuttu tilaisuuteen ja pyritty pitämään kiinni sinne muuttaneista maahanmuuttajista?

Yksi ilmiselvä syy on rasismi, jonka olemassa oloa ei tarvitse epäillä. Rasismilla tarkoitan tässä tapaa katsoa alaspäin ihmisiä, jotka eivät ole valkoihoisia ja jotka eivät jaa samaa kulttuurista koodistoa kuin paikalliset. Rasismiin liittyy myös pyrkimys eristää muualta tulleet ja jopa karkoittaa heidät kaupungista. Rasismista kertoo muun muassa suomi24:n Lieksa-palstan kommentointi, joka on ollut vuosien ajan todella värittynyttä ja ahdasmielistä. Palstalla on aika ajoin käyty asiallistakin keskustelua kunnallispolitiikasta, mutta valtaosa on vastenmielistä rasistista räksytystä. Olen pannut merkille, että kaikki Lieksa-palstan kirjoittajat eivät suinkaan itse asu Lieksassa, mutta joukossa on siinä määrin paikallistuntemusta omaavia kommentoijia, että on selvää, että he tuntevat tai ajattelevat tuntevansa Lieksan tilannetta omakohtaisesti. Myös poliisin arvio on ollut se, että sosiaalisen median maahanmuuttovastaista myllyä pyöritetään Lieksasta, mutta että sitä ruokitaan myös Lieksan ulkopuolelta. Toisaalta tiedän, että rasismi ja ennakkoluulot eivät jää nettiin, vaan näkyvät maahanmuuttajien syrjintänä eri tilanteissa.

Toinen asia on taipumus eritellä ihmisiä meihin ja muihin: paikallisiin ja junantuomiin, kantasuomalaisiin ja maahanmuuttajiin ja niin edelleen. Tämän luokittelun perusteet eivät välttämättä ole rasistisia, mutta ne elävät vahvoina aluepoliittisessa keskustelussa. Jostain syystä muualta tulleiden yrittäjyyttä ja toimeliaisuutta ei arvoteta yhtä korkealle kuin oman kylän poikien tekosia. Tähän liittyy myös tapa nähdä maahanmuuttajat muusta väestöstä erillisenä ryhmänä. Erityisen selvästi tämä tulee esiin aluepolitiikan keskusteluissa, joissa maahanmuuttajaväestöä jatkuvasti arvioidaan heistä koituvien hyötyjen ja haittojen kautta. Tässä mielessä myös maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat voivat vahvistaa näitä erontekoja esittämällä maahanmuuttajat paikallisväestöstä merkittävästi poikkeavana ryhmänä, jonka erityistä hyötyä on tarpeen perustella. Tätä on nähty Lieksassakin, kun vastineeksi kaupunkilaisten syytöksiin maahanmuuton kustannuksista, kaupungin virkamiehet ovat puolustautuneet viittamaalla rahavirtoihin, joita kaupunkiin on tullut valtion korvatessa kotouttamisesta aiheutuvia kustannuksia. Vaikka tarkoitus on hyvä, niin näin synnytetään  käsitystä ”niistä”, jotka ovat ”meille” hyödyksi.

Toisaalta tapa käsitellä maahanmuuttoa siihen liittyvien haasteiden kautta synnyttää mielikuvan maahanmuuttajista “heinä”,  joiden aiheuttamia ongelmia ”meidän” on ratkottava. Aluepoliittisessa keskustelussa maahanmuuttajat eivät tänä päinä ole kuin kuka tahansa meistä, vaan he ovat erityisryhmä, “aluepoliittinen erityiskysymys”. Tämä voi heijastua esimerkiksi tapoihin, joilla virkamiehet kohtaavat maahanmuuttajataustaisia asiakkaita tai esimerkiksi siinä, kuka katsotaan sopivaksi yrittäjyyteen ja kenelle tarjotaan mahdollisuutta kouluttautua mihinkin ammattiin.

Pitkällä tähtäimellä on parempi, että ihmistä arvioidaan työmarkkinoilla kokemuksensa ja osaamisensa perusteella kuin esimerkiksi etnisen ryhmäkuulumisen kautta. Näin olisi päivänselvää, että Lieksaan muuttaneelle maahanmuuttajataustaiselle väestölle kannattaa tarjota mahdollisuus kouluttautumiseen, eikä ajaa heitä pois Etelä-Suomeen ainakaan ihonvärin vuoksi. Näin ehkä ymmärrettäisiin paremmin, että itse asiassa hyvinkin läheltäkin voi löytyä vapaata työvoimaa sitä tarvitseville.

Kolmas asia, johon olen törmännyt, on ristiriita, joka vallitsee ihmisten arkikokemuksen ja työvoimantarpeesta kertovien tilastojen ja poliittisten kannanottojen välillä. Olen huomannut, että jopa työvoimaviranomaiset suhtautuvat epäillen työvoimapulasta kertoviin käppyröihin, joita heille seminaareissa ja erilaisilla koulutus- ja kehityspäivillä esitetään. Media ympärillämme kertoo työttömyydestä, ihmiset kokevat epävarmuutta työpaikoistaan. Harva pohjoiskarjalainen tuntee yrittäjän, joka ei löydä firmaansa työntekijää työehtojen ollessa edes kohtalaiset, mutta kaikki tuntevat jonkun, joka on saanut potkut tai joka on jo pitkään etsinyt töitä niitä löytämättä. Myös maahanmuuttajataustaisen ihmisen voi olla vaikea sijoittaa itseään tilanteeseen, jossa toisaalta puhutaan siitä, kuinka suuri tarve maahanmuuttajien työpanokselle Suomelle on, mutta jossa kuitenkin työpaikkahakemuksiin annetut vastaukset ovat useimmiten kielteisiä. Tässä tilanteessa niin tavalliset ihmiset kuin monet virkamiehetkin ovat ymmällään. Miten toimia tilanteessa, jossa heille yhdestä suunnasta viestitään työvoimantarvetta ja toisesta työttömyyden kasvua ja talouden jatkuvaa alamäkeä? Ovatko suomalaiset työpaikat uhattuna vai eivätkö ne ole? Talousviestintää pitäisi ryhdistää niin, että myös ruohonjuuritasolla ymmärretään, miksi samanaikaisesti joku ala tai alue Suomessa voi kärsiä työvoimapulasta ja toisella alalla ja alueella työttömyys kasvaa.

Kirjoitan Lieksasta, koska tunnen sen tilanteen aiemman tutkimustyöni kautta parhaiten. Olen tässä nykyisessä hankkeessani laajentamassa reviiriäni ja tutustumassa myös muutamiin muihin kuntiin, joihin saattaa nopeallakin aikataululla tulla uutta maahanmuuttajataustaista väestöä siinä vaiheessa, kun oleskelulupapäätöksiä nyt kevään aikana saadaan tehtyä.

Minulla ei ole esittää ratkaisua, kuinka nopeasti muokata asenteita tai kuinka työvoimantarpeesta tulisi viestiä, niin että raja-aidat meidän muiden ja välillä madaltuvat tai että ymmärrys tulevasta työvoimapulasta ”menisi kaaliin” myös paikallistasolla, mutta jos halutaan, että maahanmuuttajat tuntevat olonsa tervetulleiksi ja viihtyvät maakunnissa tarpeeksi pitkään tullakseen rekrytoiduiksi yrityksiin ja kuntien palvelukseen, näkisin, että näistä asioista on alettava puhua ymmärrettävästi. Käppyröiden rinnalle tarvitaan viestintää, joka huomioi ihmisten arkikokemukset ja huolenaiheet.