Protestanttista pyhimysmiestä rakentamassa
Pyhien kunnioittamisen jatkuvuus reformaatioajalla
Uuden ajan alun evankelisten liikkeiden – joista protestanttiset kirkkokunnat syntyivät – suhtautumistapa keskiajalla kukoistaneeseen pyhimyskulttiin oli kielteinen. Reformaattorit kielsivät niin pyhien avuksi huutamisen, reliikkikultin kuin pyhiinvaelluksetkin. Vaikka pyhien avuksi kutsumista katsottiin karsaasti, pyhiä sai ja tuli kuitenkin edelleen kunnioittaa. Luterilaisiin tunnustuskirjoihin nykyäänkin kuuluva Augsburgin tunnustus (1530) määrittelee pyhien kunnioittamisesta seuraavasti:
Pyhien palvonnasta seurakuntamme opettavat, että me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan. […] Mutta Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, (1 Tim. 2:5) sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi. Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme.
Pyhien merkitys oli siis esikuvallinen: heidän uskoaan ja tekojaan tuli edelleen pitää kristityn ihmisen ihanteena. Kuten Simo Heininen on todennut, esimerkiksi vanhoja pyhimyselämäkertoja käytettiin uudelleen, joskin niille tehtiin evankelisen uskon mukaista tarkastusta: ”Osa torjuttiin, osa puhdistettiin ja muotoiltiin uuteen uskoon, ja monet varustettiin evankelisilla kommenteilla” (Heininen 1988, 14).
Reformaatioaika tuotti myös uusia pyhiä. Esimerkiksi toisen sukupolven reformaattori Ludwig Rabus (1523–1592) kokosi kahdeksanosaiseen protestanttien marttyyrikokoelmaansa Historien der Heyligen Ausserwölten Gottes Zeugen, Bekennern und Martyrern marttyyreinä pitämiään kristittyjä alkukirkosta aina hänen omiin aikalaisiinsa. Näiden marttyyrien merkitys nousi heidän sinnikkäästä tavastaan julistaa ja tunnustaa evankeliumia ja toiminnastaan uskon esikuvina. Vaikka nämä esikuvalliset henkilöt nimettiin marttyyreiksi, läheskään kaikki heistä eivät olleet kokeneet marttyyrikuolemaa (kuten nimityksestä voisi päätellä) vaan kunnianimen merkityssisältö oli hyvin likeinen pyhimyksen kanssa.
Keskiajalla pyhimyksiä rakennettiin usein vahvasti paikallistasolla. Ihmiset myös kunnioittivat sellaisia pyhiä, joita ei ollut kirkkoinstituution taholta virallisesti kanonisoitu eli julistettu pyhimyksiksi. (Salmesvuori 2014, 2.) Jokseenkin samankaltainen toimintatapa näyttäisi joiltakin osin jatkuneen myös reformaatioajalla ja evankelisilla alueilla, sillä tarve esikuvallisille ihmisille ei poistunut monien uskontulkintojen muuten muuttuessa. Myös itsensä Martin Lutherin ylle saatettiin sovitella pyhimyksen sädekehää esimerkiksi ajan kuvataiteessa: vielä vuonna 1521 tehdyssä puupiirroksessa Luther on kuvattu munkinkaavussa, päänsä ympärillä sädekehä ja Pyhän Hengen merkkinä kyyhkynen.
Matthias Zellin pyhä mieheys
Itse kiinnostuin pyhimyskulttuurin jatkumisesta ja sen liitospinnoista ajan sukupuolikäsityksiin aivan toisen tapauksen äärellä. Olen aiemmassa tutkimuksessani tarkastellut reformaatioajan naistoimijoita, esimerkiksi heidän itseymmärrystään ja julkisen toiminnan oikeutustaan. Yksi näistä ajan merkittävistä naistoimijoista oli Katharina Schütz Zell (1498–1562). Hän oli käsityöläistaustainen nainen, joka vaikuttui evankelisesta uskontulkinnasta luettuaan Lutherin kirjoituksia. Hän ryhtyi puolustamaan tätä tulkintaa ja elämään sen mukaisesti; yksi näkyvimpiä evankelisen uskontulkinnan mukaisia tekoja oli hänen avioitumisensa kotikaupunkinsa Strassburgin evankelisen papin Matthias Zellin kanssa vuonna 1523. Pariskunnan avioliitto ja kumppanuus niin kotona kuin työssä pastoraalisissa tehtävissä kesti aina vuoteen 1548, jolloin Matthias kuoli. Katharina ei koskaan avioitunut uudelleen.
Pyhimysmiehen rakentamisen näkökulmasta erityisen kiinnostava on saarna, jonka Katharina Schütz Zell piti miehensä haudalla. Ajan sukupuolinormien näkökulmasta naisen saarnaaminen miehensä haudalla oli epätyypillistä ja se olisi voitu tulkita skandaalinkäryiseksi, julkeaksi teoksi. Kuitenkin monet miespuoliset aikalaiset kirjasivat saarnan innokkaasti muistiin ja se myös painettiin myöhemmin laajempaa levitystä varten. Tämä kaikki kertoo Schütz Zellin vakiintuneesta ja arvostetusta asemasta yhteisössään. Tähän hän itse viittasi myös saarnassaan, todeten: ”Näinä vuosina olen ollut mieheni apulainen kykyjeni ja taitojeni mukaan: hänen talossaan ja myös hänen toimessaan ja palvelutehtävässään (Schütz Zell 1999 [1548]).”
Matthias oli vaimonsa kuvauksen mukaan rehellinen, yksinkertainen ja uskollinen seurakuntansa paimen; uskossaan vilpitön ja puhtaasta Jumalan sanasta kiinnipitävä. Hän ei harjoittanut tekopyhyyttä, vaan uskoi ja tunnusti uskonsa ”miehekkäästi”. Miehen oikeuksiin ja velvollisuuksiin kuuluvan kotitaloutensa johtotehtävän hän hoiti ”ilman ylpeyttä, ylimielisyyttä tai muita vikoja”. Schütz Zell kuvasi miehensä olleen vaatimaton omassa ruuan ja juoman kulutuksessaan mutta toisaalta vieraanvarainen ja antelias isäntä: kodin ovet ja ruokapöytä olivat avoinna ”kaikille pakolaisille, köyhille ja hyville uskonystäville.” Vaimoaan kohtaan Matthias oli ollut anteeksiantava ja rakkautta osoittava.
Kaikki nämä ihanteelliset aviomiehen ja huoneenherran ominaisuudet kuuluivat siihen mieheyden normistoon, jota protestantit rakensivat aktiivisesti läpi 1500-luvun ja myös tämän jälkeen. Toisaalta esimerkiksi rehellisyys, luja usko Jumalaan, viisaus kotitalouden johdossa ja muut vastaavat ominaisuudet olivat kuuluneet ihanteelliseen aviomieheyteen jo keskiajalla. Protestantit siis edustivat monin tavoin jatkumoita vallitseviin sukupuolinormeihin, mutta myös esimerkiksi laajensivat näitä normeja kattamaan myös niitä miesryhmiä (esimerkiksi pappeja, akateemikkoja ja entisiä munkkeja), jotka olivat aiemmin olleet jossain määrin erityyppisten normitusten kohteena.
Myös Schütz Zell loi saarnassaan vastakkainasettelun miehensä ja luostarielämää viettävien miesten välille; vastakkain olivat laiskat, ahneet munkit ja yksinkertainen, vaatimaton aviomies (vrt. McKee 2006, 105, nootti 80), joka oli elämäntavassaan ja uskossaan paljon hurskaampi kuin munkit koskaan voisivat olla. Schütz Zell toi miehensä esikuvallisuuden esiin siis hyvin monitasoisesti, osallistuen uuden protestanttisen miesihanteen: hurskaan aviomiehen kuvan rakentamiseen. Tämän esimerkillisyyden painottamisen lisäksi hän myös nosti miestään jalustalle, erityisasemaan kaikkien kristittyjen yhtenä johtotähtenä julistaen: ”seison tänään tässä, mieheni pyhän ruumiin vierellä […] [hän oli] Mooseksen ja Elian seuraaja, Johannes Kastajan kanssa […].”
Keskiajalla ihmisen pyhyys rakennettiin idealisoiden hänen elämäänsä ja tekojaan ja luoden harmoninen kokonaisuus kaikista hyveistä, joita hänen kerrottiin omanneen (Coakley 1994, 91). Pyhimysihanteissa hurskaus ja omistautuminen Jumalan palveluun, samoin kuin kunnian etsimisen välttely ja oman nöyryyden esiintuonti olivat olennaisia hyveitä. Itsensä kontrollointi, maltillisuus ja siveys olivat myös keskeisiä ihanteita. Näitä kaikkia ominaisuuksia Schütz Zell toi esiin miehestään saarnassaan. Väitän, että kaiken muun ihannekuvauksen lisänä erityisesti viittaus Matthiaksen pyhään ruumiiseen (vrt. keskiajan pyhäinjäännökset) ja jatkumon luominen hänen sekä Vanhan ja Uuden testamentin profeettojen ja tienraivaajien välille oli keino luoda hänestä protestanttista pyhimysmiestä.
Pyhimyksen statuksen luomiseen tarvittiin myös vuorovaikutusta – seuraajia ja tukijoita, jotka omalla uskollaan ja kunnioituksellaan vaikuttivat merkittävästi tämän aseman syntymiseen ja ylläpitoon (Salmesvuori 2014, 2). Pyhimys oli ennen kaikkea toisia ihmisiä varten. Myös Schütz Zell otti miehensä seuraajat huomioon monin tavoin saarnassaan. Seuraava lainaus paljastaa kenties selkeimmin sen luottamuksen, jota Matthias Zell oli jo eläessään nauttinut mutta jota Schütz Zell pyrki erityisesti rakentamaan tämän kuoleman jälkeen:
Kehotan ja rukoilen teitä kunnioittamaan paimentanne pitämällä kiinni hänen opetuksestaan ja toimimalla sen mukaisesti kaikessa rehellisyydessä, suoraselkäisinä pikku lampaina, niin ettette koskaan anna hänen opetuksensa tulla revityksi sydämistänne vaan mieluummin annatte viedä elämänne […].
Kehotus jopa oman hengen antamiseen oikean uskontulkinnan puolesta nousi todennäköisesti suurilta osin protestanteille tukalasta uskonnollis-poliittisesta tilanteesta. Katoliset ja protestantit olivat käyneet vuodesta 1546 saakka Schmalkaldenin sotaa, joka päättyi Matthias Zellin kuolinvuonna protestanteille tappiollisesti.
Lopuksi
Miesten lisäksi myös naiset määrittelivät vahvasti sitä, mitä oli olla mies uuden ajan alun yhteiskunnassa ja kirkossa (vrt. Fjelkestam, Hill & Tjeder 2013; Lahtinen 2014, 65). Katharina Schütz Zellin toiminta ei ollut tässä mielessä poikkeuksellista omana aikanaan. Poikkeuksellista ei ollut myöskään se, millä tavoin hän kuvasi edesmenneen aviomiehensä mieheyttä. Tämä kuvaus oli linjassa ajan sukupuolittuneiden odotusten ja toisaalta myös keskiajalta periytyvien pyhimysihanteiden kanssa. Matthias Zell oli vaimonsa kuvauksessa kristityn miehen esikuva, todellinen protestanttinen pyhimysmies, jonka esimerkkiä ja opetuksia jälkeenjääneiden tuli uskollisesti seurata – antautuen jopa marttyyrikohtaloon jos olosuhteet näin vaativat.
Lähteet
Schütz Zell, Katharina (1999 [1548]). Klag red und ermahnung Catharina Zellin zum volk bey dem grab m: Matheus Zellen pfarer zum münster zu Straßburg / deß frommen mannß / bey und über seinen todten leib. den 11 january 1548. Teoksessa Elsie Anne McKee (toim.), Katharina Schütz Zell: The Writings. A Critical Edition. Vol. 2. Studies in Medieval and Reformation Thought 69. Leiden, Boston, Köln: Brill, 70–94.
Kirjallisuutta
Coakley, John (1994). Friars, Sanctity, and Gender: Mendicant Encounters with Saints, 1250–1325. Teoksessa Clare A. Lees (toim.), Medieval Masculinities: Regarding Men in the Middle Ages. Minneapolis: University of Minnesota Press, 91–110.
Cobb, Stephanie (2008). Dying to Be Men: Gender and Language in Early Christian Martyr Texts. New York: Columbia University Press.
Fjelkestam, Kristina & Helena Hill & David Tjeder (red.) 2013. Kvinnorna gör mannen. Maskulinitetskonstruktioner i kvinnors text och bild 1500-2000. Göteborg: Makadam.
Heininen, Simo (1988). Luterilaisen hagiografian synty. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuuseuran julkaisuja 159. Helsinki: STKS.
Kolb, Robert (1987). For All the Saints: Changing Perceptions of Martyrdom and Sainthood in the Lutheran Reformation. Macon, GA: Mercer.
Lahtinen, Anu (2014). Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne. Teoksessa Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.), Näkymätön sukupuoli: Mieheyden pitkä historia. Tampere: Vastapaino, 43–66.
McKee, Elsie Anne (2006). Church Mother: The Writings of a Protestant Reformer in Sixteenth-Century Germany. Chicago: University of Chicago Press.
Salmesvuori, Päivi (2014). Power and Sainthood: The Case of Birgitta of Sweden. New York: Palgrave Macmillan.