Seurakunnan hengellinen paimen, palvelija ja esikuva. Pappien mieheys Hengellisiä Sanomia -lehdessä

Thomas Gouge, muinen kuuluisa Opettaja Londonin Kaupungissa Englannissa, pyysi aikanansa ahkerasti kunnioittaa Christusta opilla ja elämällä. Muuan Jumalata pelkäwäinen Archi-Pispa kutsui hänen Henochiksi, joka eli jumalisesti aikanansa, ja jonka wertaa tuskin on löytty Englannissa. Hänestä Mainitaan myös, että hän kaikilta Christillisiltä sieluilta, pidettiin arwossa ja kunniassa, hänellä olewan korkeinten lahjain tähden selittämään Jumalan sanaa, hänen wilpittömän Jumalisuudensa tähden ja wiriän toimensa tähden wirassansa. He kutsuit hänen ihmeelliseksi rakkauden, wakuuden ja siweyden Esimerkiksi. (Thomas Gougen elämäkerta. Hengellisiä Sanomia 15.4.1836.)

Suomalaisten pietistipappien vuosina 1836–1838 julkaisemassa Hengellisiä Sanomia -lehdessä esiintyy pappeja, kirkkoherroja ja piispoja erilaisista protestanttisista kulttuuripiireistä, kuten Ruotsista, Saksasta ja Englannista. Edellä oleva sitaatti presbyteeripappi Thomas Gougen (1605–1681) elämäkerrasta kuvaa osuvasti papeille asetettuja odotuksia ja ihanteita niin heidän työnsä, luonteensa kuin elämäntapansa suhteen. Ahkeran virantoimituksen ja taitavan Jumalan sanan opettamisen lisäksi pappien odotettiin omalla elämällään todistavan kristillisistä hyveistä ja toimivan näin kristityn miehen esikuvina ei ainoastaan virassaan, vaan myös persoonallaan ja yksityiselämässään. Pappien vastuu yhteisöistään ei siten koskenut ainoastaan hengellisiä kysymyksiä, vaan myös moraalista ja sosiaalista ulottuvuutta.

Pappi hengellisenä opettajana ja moraalisena esikuvana

Saarna- ja opetusvirka näyttäytyvät ensisijaisena papin tehtävänä Hengellisiä Sanomia -lehdessä, mistä kertoo myös se, että teksteissä kutsutaan pappeja usein nimellä ”Opettaja”, ”Saarnaaja” tai ”Saarnamies”. Pappien mieheysihanteeseen kuului oppineisuus ja heiltä odotettiin taitavaa ja Jumalan sanan mukaista uskonopetusta. Koska pappi oli vastuussa seurakuntalaistensa hengellismoraalisesta tilasta, oli opetus tärkeää pitää kansan ymmärrykselle sopivalla tasolla (Laine & Laine 2010, 299–301). Esimerkiksi saarnoissa tuli välttää liiallista monimutkaisuutta ja oppineisuutta, jotta opetukset koskettaisivat ennen kaikkea seurakuntalaisten sydäntä: ”Waan yksinkertaiset, lyhyet ja hellät, sydämmestä lähtewät saarnat sattuwat myös sydämmeen.” (Kuolema-tautiansa sairastawaisen Kirkkoherran puhe tulewalle Siaisellensa. Hengellisiä Sanomia 14.10.1836.)

Papin tuli toimia uskonesimerkkinä seurakuntalaisilleen ahkeran rukouselämän ja Raamatun lukemisen kautta sekä pysymällä luterilaisen tunnustuksen ja Raamatun sanan mukaisessa opetuksessa (Maurits 2014, 56). Yksi räikeimpiä rikkomuksia pappisihannetta vastaan olikin väärän opin julistaminen, joka rikkoi papin luottamuksellista välittäjäsuhdetta niin suhteessa Jumalaan kuin hänelle uskottuihin seurakuntalaisiin. Eksyttävä opetus ei ainoastaan asettanut papin omaa sielua hengelliseen vaaraan, vaan johdatti myös hänen seurakuntalaisensa kauemmaksi Jumalan tahdosta ja sielun pelastuksesta. Seuraava sitaatti kuvaa hyvin nuoren Eberhartin tunnontuskia ja katumusta hänen tunnustaessaan seurakuntalaisilleen saarnanneen enemmän oman viisautensa kuin Jumalan viisauden mukaan:

Sitte tunnusti hän monilla kyyneleillä ei tähän asti olleensa christillinen opettaja, waan wietteliä ei saarnanneensa Jumalan Sanaa, waan omia wääriä luulojansa; tästä syystä ei ansaitsewansa kauwemmin olla Saarna-miehenä; ja rukoili siis Jumalalta ja koko Seurakunnalta nöyrästi ja katuwaisesti anteeksi; mutta lupasi tästä hetkistä opettaa ainoastansa sitä, mitä Jesus Apostolinensa oli opettanut, ja itsekin elää sen jälkeen, j. n. e. (Onnellisen Isän ja Opettajan, nimittäin Papin Eberhartin wiimeiset elinpäiwät. Hengellisiä Sanomia 18.3.1836.)

Kuten edellä ollut tunnustus osoittaa, pappismiehen oli Jumalan sanan mukaisen opetuksen lisäksi myös tärkeää elää esikuvallisen kristityn tavoin. Näin seurakuntalaiset saivat hänen kauttaan mallin kristillisestä elämästä (Laine 2002, 209). Papin opetusviran tavoitteena ei siis ollut ainoastaan seurakuntalaisten herättäminen synnintuntoon ja parannukseen ja sen myötä mahdolliseen sielun pelastukseen, vaan myös oikeanlaiseen kristilliseen elämäntapaan, jossa opetukset tulisivat sisäistetyksi osaksi omaa persoonaa ja jokapäiväistä elämää. Hengellisiä Sanomia -lehdestä löytyvissä pappien kuvauksissa tämä pappismiehiltä odotettu lähes pyhimysmäinen esikuvallisuus tulee hyvin esille:

— — hän walwoi ja piti welwollista huolta omasta sydämmestänsä ja ruumistansa, ja alinomaa ahkeroitsi säilyttää oman tuntonsa saastuttamattomana Jumalan ja ihmisten edessä. Paitsi sitä nähtiin hänen menossansa aina hywä järjestys, erinomainen nöyryys, hiljaisuus, ystäwällisyys, hywyys, wilpittömyys ja rakkaus jokaista kohtaan. Ei hänen puheissansa eikä töissänsä koskan hawaittu, hänen mitäkään itsestänsä pitäneen, eli jongun asian tähden muilta kiitosta eli arwoa etsineen. (Thomas Gougen elämäkerta. Hengellisiä Sanomia 15.4.1836.)

Vaikka pappi oli seurakuntansa johtaja ja auktoriteetti, nousee Hengellisiä Sanomia -lehden teksteissä esille papin alamaisuus maalliselle esivallalle ja tilivelvollisuus sekä Jumalalle että seurakuntalaisille. Pappeja kunnioitettiin ja arvostettiin silloin, kun he itse elivät opetuksensa mukaisesti ja esimerkiksi papin juoppous tai huolimattomuus virantoimituksessa saattoivat johtaa papista tehtyihin valituksiin tai seurakuntalaisten pilkkaan (Räihä 2023, 67–69). Pappien asema seurakuntansa vaikutusvaltaisimpana miehenä edellytti heiltä esivaltauskollisuutta sekä esimerkillisyyttä kristillisissä hyveissä, kuten nöyryydessä, vaatimattomuudessa, lähimmäisenrakkaudessa ja jumalanpelossa. Koulutettuna miehenä papinkin tuli ennen kaikkea olla Jumalan tahtoa noudattava, ahkera työmies:

Opettajat owat ja pitää oleman työmiehet Herran wilja-pellolla. He näkywät myös siinä tekewän paljo työtä: he opettawat, saarnaawat, ripittäwät, kastawat, pitäwät lukuisia, jakawat ehtoollista, j. n. e. (Saarnan juuri 5 Sunn. Kolm. Päiwästä. Hengellisiä Sanomia 28.9.1838.)

Pappi seurakunnan palvelijana ja herkästi tuntevana isähahmona

Pappien mieheyteen kuului seurakunnan johtajana toimimisen lisäksi myös seurakunnan pyyteetön palveleminen. Pappismiehen sekä koko pappisperheen tuli tarjota seurakuntalaisille apua niin hengellisissä kuin maallisissa tarpeissa (Maurits 2014, 64).  Pappien palveluvirka ei katsonut Hengellisiä Sanomia -lehdessä aikaa eikä paikkaa, vaan pappi kohtasi seurakuntalaisensa vaikka keskellä tietä tai keskellä yötä. Seurakunnan palveleminen esitetäänkin lehdessä kunniatehtävänä, johon Jumala on papin kutsunut: ”Onpa hän Jumalalta lähetetty neuwomaan Sanankuulioitansa, ei kirkossa ainoastaan, waan kaikin ajoin ja paikoin.” (Rippi-Lapset. Keskinäisiä Puheita. Hengellisiä Sanomia 13.5.1836.)

Pappisihanteeseen kuuluu Hengellisiä Sanomia -lehdessä aito kiinnostus seurakuntalaisia kohtaan ja välittäminen heidän hengellisyytensä ja sielunsa tilasta. Lehdessä esiintyvät papit muistavat, kenet ovat kastaneet ja millainen lukutaito tai kristinopin ymmärrys tietyllä seurakuntalaisella rippikoulun perusteella oli. Papeilla olikin monin tavoin läheinen suhde seurakuntalaisiinsa, koska papeilla oli velvollisuus kirjata ylös rippikirjoihin niin seurakuntalaisten kristinopillisen osaamisen taso kuin ehtoollisella käynnit sekä pitää yllä väestökirjanpitoa. Pappi ja papin perhe olivat myös tärkeä osa paikallisyhteisöä ja pappilat julkisia kokoontumispaikkoja ja esimerkillisen kristillisen elämän näyteikkunoita (Laine 2002, 209, 212, 215).

Hengellisiä Sanomia -lehdessä kuvaillaan pappismiehiä usein sanalla ”rakastava” ja ”hellä” ja teksteissä nousee esille isällinen suhtautuminen seurakuntalaisiin. Seurakuntalaisten kohtaamisiin liittyykin usein myös papin omat tunnekokemukset:

Wähän ajan perästä menin minä liikutettuna puhuttawina olleilta aineilta taas pojan tygö, ja pyysin johdattaa häntä ajattelemaan armoitetulle sielulle tapahtuwata autuaallista muutosta kuoleman kautta päästessänsä wiheliäisestä ja katoowaisesta elämästä ijankaikkiseen kunniaan, Wapahtajan ja Hänen pyhäinsä tygö — —.  Minä jätin hellällä sydämmellä hänen hywästi, enkä muista koskaan matkustaneeni sairaan tyköä tytywäisempanä ja Jumalan ylistykseen syttyneempänä, kuin tällä kertaa. (Muutaman Suomalaisen Nuorukaisen christillinen tunnustus kuolinwuoteellansa. Hengellisiä Sanomia 23.9.1836.)

Pappien oma perhe-elämä nousee Hengellisiä Sanomia-lehdessä esille lähinnä pappisisien suhteessa lapsiinsa. Esimerkiksi Martin Luther kehottaa kirjeessään näin: ”Sentähden, Hanno poikaiseni, lue ja rukoile koriasti ja käske Lipin ja Justinkin lukemaan ja rukoilemaan, niin te yhtenä pääsette yrttitarhaan.” (Lutheruksen Lähetyskirja pienelle Hanno pojallensa. Hengellisiä Sanomia 8.4.1836). Vanhan Eberhartin sanotaan puolestaan kasvattaneen nuorta Eberhartia ”hellällä ja isällisellä holhouksella ja huolensa alla” ja toivoneensa jättävän pojan ”uskolliseksi ja hyödylliseksi opettajaksi Seurakunnallensa” (Onnellisen Isän ja Opettajan, nimittäin Papin Eberhartin wiimeiset elinpäiwät. Hengellisiä Sanomia 19.2.1836).

Lopuksi

1700- ja 1800-luvuilla papit toimivat seurakuntaelämän lisäksi myös esimerkiksi kunnallishallinnon, maanviljelyn ja lääketieteen kehittämisen ja toimeenpanemisen parissa. Nämä ajan myötä lisääntyneet maalliset velvollisuudet saivat enenevässä määrin kritiikkiä erityisesti 1800-luvun alkupuolen pietisteiltä, jotka vaativat papeilta keskittymistä heidän varsinaiseen hengelliseen työhönsä (Markkola 2007, 79, 88). On huomionarvoista, että Hengellisiä Sanomia -lehdessä ei kerrota pappilaelämästä, puutarhoista, pitäjänkokouksista tai pappien harjoittamasta lääkintätoimesta, vaan pappismiehet esitetään korostuneesti hengellisen tehtävänsä kautta uskonopillisina auktoriteetteina ja moraalisina esimerkkeinä. Tässä painotuksessa näkyy todennäköisesti lehden tekijöiden, kuten Johan Fredrik Berghin, Jonas Laguksen ja Julius Immanuel Berghin, oma pietistinen vakaumus ja pyrkimys vakuuttaa lehden lukijat pappien sitoutumisesta Jumalan valtakunnan työhön maallisen elämän sijaan.

Papit olivatkin Hengellisiä Sanomia -lehdessä ennen kaikkea seurakuntalaisten hengellisiä kaitsijoita ja siten heidän tärkeimpinä tehtävinään oli seurakuntalaisten Raamatun mukainen ja taitava opettaminen sekä heidän sielunhoitajanaan toimiminen. Pappismiehiltä itseltään odotettiin oppineisuuden lisäksi kristillisten hyveiden mukaista luonnetta ja elämäntapaa sekä rakastavaa ja välittävää suhtautumista seurakuntalaisiin. Pappien hengelliseen isyyteen kuului kuitenkin myös tiukka rajojen asettaminen ja jopa kiivaus, jos seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet katua syntejään tai esittivät Jumalan sanan vastaisia uskontulkintoja.

Lähteet

Onnellisen Isän ja Opettajan, nimittäin Papin Eberhartin wiimeiset elinpäiwät. Hengellisiä Sanomia 26.2.1836.

Onnellisen Isän ja Opettajan, nimittäin Papin Eberhartin wiimeiset elinpäiwät. Hengellisiä Sanomia 18.3.1836.

Thomas Gougen elämäkerta. Hengellisiä Sanomia 15.4.1836.

Lutheruksen Lähetyskirja pienelle Hanno pojallensa. Hengellisiä Sanomia 8.4.1836.

Rippi-Lapset. Keskinäisiä Puheita. Hengellisiä Sanomia 13.5.1836.

Muutaman Suomalaisen Nuorukaisen christillinen tunnustus kuolinwuoteellansa. Hengellisiä Sanomia 23.9.1836.

Kuolema-tautiansa sairastawaisen Kirkkoherran puhe tulewalle Siaisellensa. Hengellisiä Sanomia 14.10.1836.

Saarnan juuri 5 Sunn. Kolm. Päiwästä. Hengellisiä Sanomia 28.9.1838.

Kirjallisuutta

Laine, Esko (2002). Papisto kulttuurin välittäjänä. Teoksessa Rainer Knapas & Nils Erik Forsgård (toim.), Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Helsinki: Tammi,209–216.

Laine, Esko M. & Laine, Tuija (2010). Kirkollinen kansanopetus. Teoksessa Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.), Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 258–312.

Markkola, Pirjo (2007). Kirkonmäellä ja pappilassa – papiston monisäikeinen rooli. Teoksessa Kaj Häggman et al. (toim.), Suomalaisen arjen historia 2. Säätyjen Suomi. Helsinki: Weilin+Göös OY, 78–95.

Maurits, Aleksander (2014). The Household of the Pastor. An Exponent of Christian Manliness. Teoksessa Tine Van Osselaer & Patrik Pasture (eds.), Christian Homes. Religion, Family and Domesticity in the 19th and 20th Centuries. Leuven: Leuven University Press, 53–66.

Räihä, Antti (2023). Vanhan Suomen luterilainen papisto, seurakunnat ja kansallinen kuva. Teoksessa Ella Viitaniemi (toim.), Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600–1800. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 62–89.