Neuvoja odottavien äitien aviomiehille 1600-luvun alun ruumissaarnassa
Ote Olaus Elimaeuksen kirjoittamasta Agneta Loniceran ruumissaarnasta vuodelta 1615. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Tukholman kirkkoherra, elimäkeläinen Olaus Elimaeus (n. 1570–1629), joka tunnetaan Suomessa paremmin toiminnastaan Viipurin hiippakunnan piispana vuodesta 1618 lähtien, piti kesällä 1613 ruumissaarnan aatelisrouva Agneta Loniceran hautajaisissa Tukholmassa. Hieman yli kaksi vuotta myöhemmin Elimaeus painatti saarnansa, pienen 20-sivuisen kirjasen.
Painetut ruumissaarnat julkaistiin yleensä viimeistään vuoden kuluttua hautajaisista, joten Elimaeus oli pahasti myöhässä tavanomaisesta aikataulusta. Esipuheessa hän puolusteli julkaisemisen viivästymistä vedoten siihen, että moni muu kirjoittaja oli jo julkaissut samoihin hautajaisiin liittyneen saarnansa, joten hän oli arvellut, ettei hänen hengentuotteelleen enää olisi tarvetta. Nyttemmin Elimaeus oli kuitenkin saanut tietää, ettei leskeksi jäänyt aviomies, hovikansleri Nicolaus Chesnecopherus, ollut vieläkään pystynyt avioitumaan uudelleen, vaikka vaimon kuolemasta oli jo yli kaksi vuotta, koska oli rakastanut edesmennyttä puolisoaan niin suuresti. Tavallisesti miehet avioituivat jo pian lain vaatiman puolen vuoden suruajan jälkeen, joten leskimies todella oli elänyt ilman puolisoa poikkeuksellisen pitkään. Tiedon koskettamana Elimaeus ryhtyi siis lopulta toimeen ja julkaisi saarnansa.
Agneta Lonicera oli kuollut lapsivuoteeseen muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt pojan. Agnetan ruumissaarnan aiheena olikin lapsivuodekuolema, jota Elimaeus käsitteli eri raamatunkohtien kautta ja omiin arkikokemuksiinsa nojaten. Ruumis- eli hautajaissaarna rakennettiin valitun raamatuntekstin ympärille. Nämä tekstit valittiin yleensä vakiintuneesta raamatunkohtien joukosta, ja tietyt tekstit esiintyivät toistuvasti samankaltaisissa tilanteissa. Elimaeus valitsi ruumissaarnan tekstiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan kohdan, joka kertoo Jaakobin vaimon Raakelin synnytystuskista ja lapsivuodekuolemasta (1. Moos. 35). Tätä kohtaa käytettiin 1600-luvun ruumissaarnoissa usein, koska huomattava osa aikakaudella eläneistä naisista kuoli synnytykseen.
Papit kirjoittivat ruumissaarnan loppuun yleensä vainajan elämäkerran, josta on mahdollista saada tietoa esimerkiksi kohdehenkilön perhe-elämästä. Elimaeuksen kirjoittamasta Agneta Loniceran ruumissaarnasta elämäkertaosa puuttuu, mutta itse saarna sisältää kiinnostavia huomioita puolisoiden välisestä suhteesta ja aviomiehen rooliin liitetyistä normeista ja ihanteista, joita oma tutkimukseni Luterilaiset maskuliinisuudet -hankkeessa käsittelee.
Elimaeus viittasi saarnassaan syntiinlankeemukseen ja sen seurauksiin, joiden mukaisesti ”Eevan tytärten” tuli synnyttää lapsensa kivulla ja tuskalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan Eevan roolia syntiinlankeemuksessa, vaan siirtyi käsittelemään aihetta arkisemmin. Elimaeus totesi, että niin raskausaikaan kuin synnytykseen kuului monenlaista kipua, särkyä ja vaivaa. Vaivat eivät loppuneet edes onnellisesti päättyneeseen synnytykseen, vaan sen jälkeen seurasi valvomista ja muuta rasitusta, ”kuten ne parhaiten tiesivät, jotka sen itse olivat kokeneet”. Tässä Elimaeus epäilemättä puhui aviomiehen ja perheenisän vankalla kokemuksella. Hänen avioitumisvuottaan ei tunneta, mutta papit astuivat yleensä avioliittoon viimeistään ensimmäisen viran saatuaan, joten hän oli todennäköisesti avioitunut vaimonsa Karin Simonsdotterin kanssa viimeistään saatuaan nimityksen Tukholman koulun rehtoriksi vuonna 1609. On todennäköistä, että Elimaeuksen taloudessa Tukholmassa elettiin vauva- ja pikkulapsiarkea 1610-luvulla, jolloin hän kirjoitti saarnan.
Naisen tehtävää lasten synnyttäjänä pidettiin pyhänä, ja Elimaeus vertasi naisen kuolemaa lapsivuoteessa soturin kuolemaan taistelukentälle. Tätäkin aihepiiriä käsitellessään Elimaeus siirtyi teologisista pohdinnoista pian perheiden arkeen. Elimaeus muistutti aviomiehiä, että heidän tulisi ottaa vaimon tila huomioon, eivätkä he saaneet olla kovia ja ankaria vaimojaan kohtaan, kun nämä olivat raskaana tai makasivat lapsivuoteessa. Myös kätilöiden, joiden työtä Elimaeus ylisti Jumalalle suosiolliseksi, tuli olla synnyttäjiä kohtaan kärsivällisiä. Hän nuhteli kätilöitä siitä, että he olivat usein kiinnostuneempia viini- ja olutkannuista kuin synnyttäjän hyvinvoinnista. Ehkäpä kyseiset juomat olivat osa heidän palkkiotaan tehdystä työstä.
Elimaeus muistutti myös, että raskaana olevan vaimon oli syytä pysyä kotona. 1600-luvulla matkustaminen oli hidasta, vaivalloista ja usein vaarallista, ja kävellen, veneellä tai hevoskyydillä tehdyt matkat saattoivat viedä päiviä tai viikkoja. Elimaeus muistuttikin raskaana olevia naisia pitämään huolta itsestään pysymällä rauhassa ja mukavasti aloillaan. Heidän ei tullut vaeltaa ympäriinsä, etteivät he saattaisi itseään ja syntymätöntä lastaan hengenvaaraan. Elimaeus käytti tässä yhteydessä Pietarin vertausta naisesta heikkona astiana, joka voisi helposti rikkoutua. Hän kehotti myös aviomiehiä, etteivät nämä saisi lähettää vaimojaan pitkille matkoille, eivätkä he myöskään saisi antaa vaimon lähteä, vaikka tämä itse haluaisi. Elimaeus viittasi siis miehen asemaan perheenpäänä ja siihen liittyvään päätösvaltaan, mutta myös vastuuseen perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Saarnansa lopuksi Elimaeus pohti Vanhan Testamentin Jaakobin surua vaimonsa kuoleman johdosta. Jaakobin surua ei kohdassa erikseen kuvattu, mutta Elimaeus uskoi, että menetys oli käynyt tämän sydämeen raskaasti, kuten hänen mielestään kuka tahansa, joka eli rakkaudentäyteisessä avioliitossa, saattaisi todeta. Elimaeus kertoi, että Jaakob hautasi rakkaan puolisonsa kunniallisesti ja pystytti tämän haudalle muistomerkin. Hän pohti, että muistomerkin täytyi olla kivestä tai muusta kestävästä materiaalista tehty, koska se oli kestänyt ainakin neljänsadan vuoden ajan, siihen asti, että Mooses mainitsi sen kirjoissaan. Jaakob oli pystyttänyt muistomerkin paitsi vaimonsa haudan koristukseksi, myös tämän muistoksi jälkeenjääville.
Ruumissaarnoihin kuului liiallisesta suremisesta varoittaminen, koska hengellisestä näkökulmasta tärkeintä oli pelastuminen ikuiseen elämään, johon liittyi myös toivo jälleennäkemisestä rakkaiden kanssa. Elimaeuksen mukaan ei ollut silti väärin pystyttää vainajille muistomerkkejä, koska ne kertoivat siitä rakkaudesta, jota ihmiset olivat tunteneet läheisiään kohtaan. Hänen mielestään ei ollut syytä unohtaa heti rakkaitaan, ja hän paheksuikin sellaisia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, jotka jo miettivät toista kumppania ennen kuin edellistä oli edes haudattu.
Elimaeuksen ruumissaarna on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten aviomiehen roolia normitettiin aikakaudella, jolloin avioliittoa pidettiin parhaana ja yhteiskuntajärjestystä tukevana elämäntapana. Elimaeus kirjoittaa kiinnostavasti aviomiesten velvollisuuksista kehottaen näitä suojelemaan vaimojaan sekä olemaan lempeitä erityisesti silloin, kun vaimo oli raskaana tai lapsivuoteessa. Aikakauden miehillä ei varmasti ollut vielä paljonkaan tietoa riskeistä, joita tilanteeseen liittyi, joten saarna välitti myös käytännöllistä tietoa. Toisaalta Elimaeus korosti hyväntahtoista käytöstä vaimoa kohtaan ja aviomiehen auktoriteettiasemaan liittyvää vastuuta. Elimaeuksen kuvaaman mieheyden keskeisiä elementtejä olivat arvostava suhde puolisoon ja aviomiehen sekä perheenisän velvollisuuksista huolehtiminen. Elimaeus rakensi myös aviomiesten ja perheenisien – tai ehkä ylipäätään vanhempien – keskinäistä yhteyttä viittaamalla asioihin, joista tiesivät vain he, jotka ne olivat kokeneet. Saarnatekstin mukaan aviomiehet saattoivat samastua niin puolison menetyksen tuottamaan suruun kuin vauva-arjen rasituksiin.
Saarnansa lopuksi Elimaeus palasi vielä Agneta Loniceraan ja tämän mieheen, joka ei ollut säästänyt kustannuksissa saattaessaan rakasta vaimoaan haudan lepoon. Elimaeus ilmaisi toiveen, että hänen saarnansa, joka nyt ilmestyisi painettuna, toimisi Jaakobin pystyttämän kiven tavoin muistomerkkinä ja Nicolai Chesnecopheruksen rakkaan vaimon muistona niille, jotka vielä jäivät ajalliseen elämään. Elimaeus ei varmasti osannut aavistaa, että hänen saarnansa ja sen myötä Agnetan muisto säilyisi vielä ainakin saman neljänsadan vuoden ajan, jonka esikuvana toiminut kivinen muistomerkki oli hänen tulkintansa mukaan säilynyt.
Miia Kuha
Lähteet:
Elimaeus, Olaus Erici, En kort predikan, haffd vthi stoore kyrkian i Stockholm, öffuer then ädle, wälbördige, höglärde, och högärade, Nicolai Chesnecopheri … salighe hwszfrwes, ädle, gudhfruchtige och dygderijke frw Agnetae Lonicerinnes lijk, aff Olao Elimæo … then 8. junij anno à nat. Christi M. DC. XIII. Tryckt i Stockholm, aff Chr. Reusnero anno M. DC. XV. (1615).
Anthoni, Eric, Olaus Erici Elimæus, Svenskt biografiskt lexikon -verkkojulkaisu. https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/16001, (viitattu 27.3.2025).
Laasonen, Pentti, Elimaeus, Olaus. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 26.3.2025)
http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000475
Olavi Rimpiläinen, Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja LXXXVIII. Helsinki 1973.