Byrokraatin kesken jäänyt päiväuni


Jarmo Heikkinen, kliininen opettaja, työterveyshuolto

Byrokraatti näki painajaista. Unessa erään yhdistyksen jäsen järjesti koulutustapahtumaa. Järjestäjä kysyi sähköpostiviestillä yhdessä sovitulta asiantuntijalta, tulisiko tämä sovitulla hinnalla pitämään luennon. ”Käyhän se”, vastasi tämä. Esityksen jälkeen laskulomake yhdistykselle, maksu ja homma hoidettu. Byrokraattia ahdisti: ”Ei voi, ei saa olla totta, ei näin!”

Uni jatkui ja muuttui vähitellen miellyttäväksi. Unessa yliopiston opettaja järjesteli erikoistuville lääkäreille seminaaria, jonka ohjelma ja esittäjät hän sopi tiiminsä eli opetushoitajan, suunnittelijan ja oppialan professorin kanssa. Seminaariin päätettiin pyytää neljä alustajaa, joista kahdelle maksettaisiin palkkio yliopiston tuntihinnan mukaan. Kahden muun, A ja B, lasku tulisi heidän oman työnantajaorganisaationsa kautta. Tiedossa oli, ja selvitettiinkin, että yliopistolla vastaavaa osaamista ei ollut.

A:n työnantaja oli lääketeollisuusyritys, joka oli tuotteistanut pitkälle jalostamansa oman ei-lääkkeisiin liittyvän koulutuksensa maksulliseksi. A oli tulossa Turusta junalla Kuopioon edellisenä iltana ja yöpyä hotellissa ja pitää kaksoistunnin mittaisen esityksen. Laskutus olisi kaksoistunnista noin kaksinkertainen yliopiston tuntitaksaan verrattuna + kulut. Selvisi, että tätä varten tarvitaan kirjallinen sopimus; mahdollisten luennoitsijatahojen kilpailutus; kirjallinen selvitys, miksi ehdotetaan valittavaksi A; yksikön johtajaprofessorin allekirjoittama hyväksyntä ja mielellään niin, että oppialan vastuuprofessori kirjallisesti valintaa esittää. Asiassa aktiivisen A:n työnantajalla olikin 3-sivuinen sopimuslomake, jonka molemmat osapuolet allekirjoittivat ja postittelivat sopimuksia toisilleen allekirjoituksia ym. varten. Sopimusasian selvittely ja käsittely aloitettiin elokuussa, lokakuun lopussa paperiasiat olivat kunnossa. Byrokraatti hymyili.

B lupautui alustajaksi tuntihinnalla, mutta lasku tulisi hänen työnantajaltaan, julkisyhteisöltä. Hinnasta huolimatta ohje oli, että kilpailutus, kirjallinen sopimus, kirjallinen selvitys ja esitys valinnan perusteista ja valittavasta tahosta ja tällä kertaa dekaanin allekirjoitus tarvitaan. Selvittelyjen jälkeen allekirjoittajaksi riitti kuitenkin yksikön johtaja – eri ohjeissa vain oli toisistaan poikkeavia määräyksiä… Luennon pitämisen sopimuslomaketta ei yliopistolta löytynyt, projektisopimuspaperia voitiin siihen kuitenkin käyttää – sopimuspaperin laajuus oli yli 5 sivua ja teksti sellaista, että vain kolmen yliopistotutkintoa suorittanut opettaja ei sitä ymmärtänyt eikä oikein löytynyt ketään, joka olisi asiasta myöskään varmasti tiennyt mitään… tässä vaiheessa byrokraatin hymyily oli jo muuttunut tyytyväiseksi hyrinäksi.

Kun sopimuspaperiin liitettiin esitys valittavasta tahosta ja tilaisuuden ohjelma ja tämä kahtena kappaleena, yhden 102,86 euroa maksavan luennon sopimuspapereita kertyi 15 sivua. Ylisopistolla tämän yhden luennon pitoa oli käsitellyt em. 4-henkinen tiimi, taloussihteeri ja taloustoimistosta pari konsultoivaa henkeä, yksikön johtajaprofessori, maksatukseen osallistuvat henkilöt… yhteensä 8-10 henkilöä – joita kaikkia järjestelmä kyykytti varsin tasapuolisesti. Aikaa kului lähes 3 kuukautta. Byrokraatti jo nauroi ääneen unissaan: ”Ihanaa! Perusteellista, tasapuolista, ohjeistettua, monessa portaassa varmistettua, hyvä työllistävä vaikutus ja säästää jatkossa yliopiston varoja – varmasti ei monia ulkopuolisia opettajia enää kysytä!”

Poks! – pikku pirulainen popsahti mukaan uneen ja latisti byrokraatin auvoa tunnelmaa. ”Oletko huomannut, Rakas Byrokraatti, että voisihan meillä olla vaikka kolmet erilaiset ohjeet, joiden aiheuttamia ongelmia olisi vielä hedelmällisempää selvitellä? Kaikkia ohjeita voisi myös joutua anomaan luettavaksi erillisillä lomakkeilla, jotka varsinaisesti ovat kuitenkin tarkoitettu johonkin muuhun käyttöön? Ja jos joku alustaja ei laskutakaan, siitä pitää tietysti tulla 12-sivuinen selvitys, joka perustellaan kansainvälisen kirjallisuushaun tuloksilla – tutkimusperustaisuushan on yliopistomme kulmakiviä?  Ja jos vielä…” Hetken pirulaista kuunneltuaan byrokraatti oivalsi tämän olevan oikeassa – paljon on vielä tehtävää, mutta ”kyllä, minä olen valmis ponnistelemaan asian eteen kaikin voimin!” Byrokraatti ihan liikuttui, jopa unen läpi tirahti kyynel hänen innosta rusottavalle poskelleen…

PS: Normien purkutalkoot ja byrokratian karsiminen ovat suosittuja teemoja kaikkialla. Olisiko kuitenkin hyvä aloittaa omasta toiminnasta? Kirjoittaja tekee edellä kuvatun ”murhenäytelmän” perusteella kaksi ehdotusta.

1) Palkataan yliopistolle selkokielen toimittaja, joka sanoittaa uudelleen yliopiston kaikki ohjeet.
2) Jos kirjallista luentosopimusta oikeasti tarvitaan (?), nykyisen reilun viisisivuisen luentosopimuslomakkeistohirviön sijaan esitän seuraavanlaista lomaketta:
X ja Y sopivat, että X pitää luennon Y:n järjestämässä koulutustilaisuudessa aiheesta _____ . Tekijänoikeudet säilyvät X:llä (kts. takasivu, jossa selkokielinen 5-10 rivinen tiivistelmä tekijänoikeuksista). Luentomateriaali jaetaan koulutukseen osallistujille koulutuksen verkkosivulla osoitteessa _____, josta se poistetaan viimeistään kahden vuoden kuluttua tai _____. Luentopalkkio on _____ euroa. Laskuttajana toimii X:n puolesta organisaatio ___ .
Paikka, aika ja allekirjoitukset (yliopiston puolesta allekirjoittajaksi riittää oppialan professori).

TERVEYSTURVAN KOKONAISKUSTANNUSTEN OPTIMOINTI: Tilanne ja vaihtoehtoisia ratkaisuja


Ilkka Vohlonen, professori, terveyspolitiikka

TILANNE

Monet kansainväliset vertailut ovat osittaneet, että Suomessa sairauspoissaolot ovat yleensäkin pidempiä ja niitä on enemmän kuin vastaavissa toisissa maissa. TERVEYSTURVA JA SEN RAHOITUS-tutkimukset vuosilta 1999 ja 2013 ovat osittaneet, että sairauspoissaolot ennen erikoissairaanhoitoa ja sen jälkeen ovat 15 vuodessa kasvaneet, vaikka erikoissairaanhoidon palvelujen yksikkökustannukset ovat laskeneet. Tämä on johtanut potilaskohtaisten terveysturvan kokonaiskustannusten nousuun. Kun erikoissairaanhoidon yksikkökustannus muodostaa noin 1/3 kokonaiskustannuksista, niin sairauspoissaolot ennen ja jälkeen hoidon muodostavat 2/3 kokonaiskustannuksista. Näin lasketut potilaskohtaiset tulonsiirrot Kansaneläkelaitoksesta ovat karkeasti ottaen 2 kertaa suuremmat kuin kunnan rahoittama erikoissairaanhoito.



Vuonna 2004 verrattiin suomalaisia jälkeen hoidon (recovery period) esiintyneiden sairauspoissaolojen pituuksia ja ne olivat 2 3 kertaa suurempia kuin Ruotsissa, Kanadassa, Hollannissa ja Englannissa. Todennäköisesti nämä erot muihin maihin ovat suurentuneet. Merkittäväksi tämän havainnon tekee se, että näissäkin maissa terveyspalvelujen rahoittaja on eri taho kuin sairauspoissaolojen rahoittaja. Esimerkiksi Kanadassa, terveyspalvelut rahoittaa provinssi ja Workers`Compensation Board rahoittaa sairauspoissaolot. Vastaavasti Ruotsissa maakunta rahoittaa sairaanhoidon ja sosiaalivakuutus rahoittaa sairauspoissaolot.

VAIHTOEHTOISIA RATKAISUJA

Suomessa esiintyvän (tahallisen tai tahattoman) osaoptimoinnin ongelmaa tuskin voidaan olettaa täysin ratkaistavan ns. monirahoitteisen terveydenhuollon purkamisella yksikanavaiseksi rahoitukseksi. Myöskään julkisten ja yksityisten palvelujen tuottajien uudenlaisella työnjaolla tuskin voidaan olettaa löytyvän ratkaisua palvelujen ja tulonsiirtojen osaoptimoinnin ongelmaan.

Suomalaista osaoptimoinnin ongelmaa synnyttää ainakin se, että terveydenhuollon ja siihen kiinteästi liittyvien palvelujen tuottajilta puuttuu yhteinen tavoite. Jos tavoitteeksi olisi määritelty vaikkapa ”potilaiden toimintakyvyn ylläpito ja parantaminen”, niin silloin myös toiminnan kustannuksien laskemisessa otettaisiin huomioon myös tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvittavat muutkin kuin terveyspalvelujen kustannukset. Nyt terveydenhuollon taloudellisuutta tarkastellaan palvelujen tuottamisen kustannusten valossa, ilman että yhtään otetaan huomioon palvelujen mahdollisesti tuottamaa terveyshyötyä, puhumattakaan sen välillisistä vaikutuksista tulonsiirtoihin.

Jos suomalaisille terveyspalvelujen ja niihin kiinteästi liittyvien muiden palvelujen tuottajilla olisi yhteisenä tavoitteena potilaiden toimintakyvyn ylläpito ja parantaminen, niin silloin olisi edellytyksiä myös suunnitella terveysturvan kokonaiskustannusten optimointia, riippumatta siitä koskevatko uudenlaiset käytännöt palvelujen järjestämistä vai tulonsiirtoja. Näin vältyttäisiin myös siltä pseudoajattelulta, että terveydenhuoltomme monirahoitteisen mallin purkamisella voitaisiin alentaa kokonaiskustannuksia. Jos kokonaiskustannuksia vähennetään tulonsiirtojen osalta, on se moninkertaisesti perustellumpaa kuin palvelujen yksikkökustannuksien edelleen alentaminen ja ilman, että jouduttaisiin priorisointi- ym. keskusteluun ja potilaiden saaman hoidon laaduttomuuden tarkasteluun. Kansainvälisten esimerkkien valossa ei voi olettaa, että suomalaisten sairastamiseen liittyvien tulonsiirtojen vähentämisellä kehitettäisiin suomalaista terveydenhuollon laatua huonommaksi – päinvastoin.    


Osaoptimoinnin vähentämiseksi (erityisesti tulonsiirtojen kustannukset) voidaan soveltaa kolmea strategiaa; kannusteita, regulaatiota tai sanktioita. Näiden toiminnan taloudellisen toteuman kautta todentuviin vaihtoehtoihin sisältyy ajatus siitä, että Suomessakin alettaisiin noudattaa Optimal Recovery Guidelines (ORG) eräänä sairaanhoidon palvelujen tuotoksen standardina.

Vaikka maassamme on ollut jo vuosia Käypä-Hoito-Suositukset erilaisten potilasryhmien hoitoprosessien standardoimiseksi, niin maassamme ei ole aikaisemmin tukeuduttu yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi prosessiin, johon keskeisesti liittyvät erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja kuntoutuksen lisäksi tarkoituksenmukaiset tulonsiirrot.

Inside the Finnish educational system


Carme Plumed-Ferrer, Ph.D., Researcher, Food Biotechnology

Education in Finland is unique! I won’t start citing pages on this fact because I don’t need to, everybody knows. I am particularly proud of it since every time I go back to my home country, Spain, people ask me about it. – Is it true? What it is that makes it so special? You are so lucky to be able to raise your kids there!! Considering that Finland is quite a small country, being recognized by its educational system, it is really an accomplishment.

If I had to point out one single fact why Finnish educational system is great, I would go for “learning by practice”. Honestly, it is one of the many reasons why after 15 years, I am still in Finland. First time I came, I was an exchange student and I felt I knew nothing. I felt I had memorized a lot of information in my life but I had still to “grow up” and find the way to own it and use it. However, I arrived to Finland with open eyes and mind, and eager to soak up everything new in my surroundings.  My supervisor back then (Professor Leena Tuomisto, the responsible person for me being here today) without knowing me at all, gave me a protocol and asked me to modify it so that we could use a different isotope. And I freaked out but, of course, I did not want to look stupid so I started to read articles and more articles until I understood, first of all, the protocol she gave me and second, what I need it to modify to make it work. And I did it!! I designed a protocol that did not work the first time but I improved it and worked the second time. What I learnt by this, I will never forget. I know this is not a big deal now but this simple accomplishment meant a world to me. I did not want to go back to my home country to continue memorizing stuff! I wanted to continue learning in Finland!

Learning by practice involves …. of course… money, especially at university level and in my field. It is not the same to explain what DNA is than actually see it with your own eyes. I have to say that I think Spanish educational system is not bad. However, they do not have the resources that Finland has. Laboratory practices in Spain are limited and overcrowded unfortunately.

I am proud of our Food Biotechnology study line. We are offering a lot of laboratory practices and small groups. I believe that when our students graduate, they are perfectly ready to either work in food industry or research. We are again proud of how successful our students have been finding jobs so far. But… what will happen in the future? I am certainly worried. I believe all the budget cuts will strongly affect what we are so proud of, the educational system.

First of all, less money means less practice, unfortunately. We already started changing the bachelor thesis. We used to demand at least one month of laboratory work but this has changed to NO laboratory work at all, just literature research. The budget for the courses with laboratory work is being reduced and reduced and so, we have to adjust the courses to the budget. We are still demanding 4-5 months laboratory work for the master thesis…. let’s see in the future… but we are obligated to offer projects that involve low expenses. I really understand that we all have to make an effort to reduce department expenses but I honestly think this is going to lower the educational quality.

Secondly, and what worries me the most, is that we are so eager to graduate students (because it means money in) that I also think we are lowering the demands. At PhD level, the number of publications has been reduced. The thesis book is almost only based on a basic introduction. At the master level, students are given endless opportunities, teachers are going after the students to push them to work on their courses and reports instead of leaving them to be responsible and finish what they started.

In this 15 years I have been working in this university, I saw the department using its resources not very efficiently … This had to change, no doubt about it! But the situation we are facing now is not just trying to reduce unnecessary expenses but, to my opinion, lowering the quality of educational system. Let’s think about it together.

MISSION (IM)POSSIBLE?


Tellervo Korhonen, FT, dosentti, yliopistotutkija

Nikotiiniriippuvuus on tupakkateollisuuden aiheuttama lastentauti. Luit aivan oikein! Suomessa, kuten muissakin kehittyneissä maissa, tämä tauti saa alkunsa lapsena. Tupakointi aloitetaan 14-16-vuotiaana, vaikka laillinen ikä ostaa tupakkaa on 18 vuotta. Tuossa iässä nuori kokeilee savukkeiden polttamista – tai sähkösavuketta tai nuuskaa tai vesipiippua, mitä niitä nyt onkaan – pääasiassa siksi, että hän haluaa olla vertaisryhmässään hyväksytty. Silloin ei ole hajuakaan siitä, että nikotiini on niin koukuttava aine, että sitä verrataan heroiiniin.

Amerikkalainen lastenlääkäri Joseph di Franza on omistanut elämäntyönsä nuorten nikotiiniriippuvuuden tutkimiseen. Nuoren vasta kehittymässä olevat aivot ovat erittäin haavoittuvat nikotiinille ja tupakansavulle. Di Franza onkin saanut selville, että joka kuudes nuori kokee ensimmäisten ’henkosten’ jälkeen voimakkaan hyvän olon tunteen (First Inhalation Relaxation Experience). Tämä ’FIRE’-tuntemus on hälytysmerkki: seurannassa näillä nuorilla havaittiin nopeampi eteneminen päivittäiseen tupakointiin ja nikotiiniriippuvuuteen. Se toinen tuntemus, joka on onneksi tavallisempi, on huono olo! Onneksi meikäläinen aikoinaan – taisin olla 15 – sai kauhean päänsäryn ja pahoinvoinnin.

Perintötekijämme vaikuttavat taustalla, kun yksi kuudesta kokee ’olevansa liekeissä’ mutta viisi ei tunne juuri mitään tai voi pahoin. Osa noista geeneistä säätelee nikotiinireseptorien osa dopamiiniradan toimintaa, mutta toistaiseksi koko kuvio on vielä täsmentämättä.  Mutta, kun kerran on niin, että joillekin lapsille jopa ensimmäinen savuke voi olla ’tappava luoti’, niin onko meillä varaa tällaiseen ’venäläiseen rulettiin’? Väestötasolla ei kannata seuloa, kenen lapsella on ’herkkyys-geeni’, vaan toimenpiteet kannattaa kohdistaa koko väestöön. Population-based approach rocks!

Suomen 2010 tupakkalakiin kirjattiin tavoite, että 2040 mennessä tupakointi prevalenssi on 2 prosenttia. Perustettiin ©Savuton SuomiTM  ja sittemmin tavoite aikaistettiin vuoteen 2030. Tähän on laskettu päästävän 0,5 prosenttiyksikön vuosittaisella vähenemällä. Jotain on jo saatu aikaankin.  Nykyään 17 % aikuisista miehistä ja 14 % naisista tupakoi päivittäin. Nuorten tupakointi on vähentynyt ja kokeilutkin ovat siirtyneet myöhemmäksi. Silti tupakkatuotteita on 12-vuotiaana kokeillut 4 %, 16-vuotiaista pojista savukkeita polttaa 10 % ja nuuskaajia on 12 %. Sähkösavukkeita on kokeillut 40 % pojista ja sen tuntee 80 % nuorista. Vaikka myönteistä kehitystä on tapahtunut, paljon on tehtävää, jotta Savuton Suomi saavutetaan.

Allekirjoittaneella on kunnia toimia Savuton Suomi – verkoston tieteellisessä neuvottelukunnassa. Aitiopaikka seurata, mitä toimia maassamme kehitetään maailmalla huomiota saaneen lakiimme kirjatun tavoitteen saavuttamiseksi. Suomen innovatiivista tavoitetta on muutama maa lähtenyt haastamaankin. Uusi-Seelanti ja Irlanti aikovat saavuttaa tavoitteen 2025 mennessä. Skotlanti tavoittelee tupakasta vapaata sukupolvea 2034 mennessä.

Kuka voittaa kilpailun?

Mitä ihmettä Suomi tekee tavoitteen saavuttamiseksi?

Onko tämä Mission Impossible – vai sittenkin Possible?

Sosiaali- ja terveysministeriö julkisti tupakkapoliittisen toimenpideohjelman ”Tie savuttomaan Suomeen”, jonka sisältö kiteytyy seuraavasti: 1) Luodaan ympäristö, jossa lapset ja nuoret eivät käytä tu­pakkatuotteita; 2) Tuetaan sitä, että yhä useampi lopettaa tupakkatuottei­den käytön; 3) Laajennetaan savuttomia elinympäristöjä niin, ettei ku­kaan altistu tupakansavulle ja 4) Estetään uusien tupakka- ja nikotiinituotteiden markkinoille pääsy.  Kuulostaa lupaavalta tutkijankin vinkkelistä.

Kesälaitumilta palattuani kuulin, että uuden tupakkalain luonnos on lähtenyt lausuntokierrokselle. Kun tutkijat ovat pitäneet sadetta mökeillään, niin ministeriön virkamiehet ovat tehneet töitä? Tässä lakiehdotuksessa on paljon hyvää – kuten uusien tupakka- ja nikotiinituotteiden säätely. Ja monta muuta asiaa, jotka saavat tutkijankin ilmeen kirkastumaan.

Mutta – yllättävän kesy esitys kuitenkin on. Maailmalla ollaan monessa asiassa meitä edellä. Standardoidut pakkaukset (Plain packages) ovat tulossa tupakkalakiin useammassa maassa. Australiassa, joka on tupakkapolitiikan kärkimaita, tästä on jo lupaavia tutkimustuloksiakin! Meidän kotoiseen lakiimme tämä uudistus ei mahtunut – tässä menee tutkijan otsa ryppyyn. Käykö taas niin, kuten kävi ravintolatupakoinnin kiellossa, että tässäkin jäämme peränpitäjiksi? Irkutkin saivat pubinsa kokonaan savuttomiksi ennen Suomea! Tutkijaa hävetti, kun kongresseissa naureskeltiin Suomen erikoiselle systeemille, jossa ravintolassa oli tupakoivien ja tupakoimattomien puoli erikseen. Kun meni soittoruokalaan syömään, sai ihan valita, haluaako olla aktiivinen vai passiivinen tupakoija. Ihan sama, kuin olisi uimahalliin mennessä valittava, haluaako altaan siihen päähän, jossa ei saa pissata veteen vai siihen päähän, missä tuollaista päästelyä saa tapahtua!

Toinen lakiehdotuksen puute koskee lapsia. On puhuttu siitä, että alaikäisten kyydissä ollessa yksityisautoissa ei saisi tuprutella, koska se pakottaa lapset hengittämään tupakansavua, joka sellaisenaan altistaa niin nikotiiniriippuvuudelle kuin sairauksille. Jostain syystä tämäkään uudistus ei mahtunut lakiesitykseen – on kuulemma yksityisyyden suojaa loukkaavaa! Taaskaan tutkijan ja virkamiehen ajatuksenjuoksut eivät kohtaa. Mutta – mitäs sanoisi lastensuojelulaki tuollaisesta pahoinpitelystä? Mitä sanoo lapsiasiainvaltuutettu – eikös kiellon voisi esittää vetoamalla lapsen oikeuksiin?

Minua kiehtoo visio (lue savoksi: herrain huave) tupakasta ja nikotiinista vapaan sukupolven kasvattamisesta maahamme. Kuulostaa utopialta, mutta tutkija miettii, olisiko se sittenkin ’Mission possible’?  Skotithan ovat lähteneet tälle linjalle – voisiko Suomi seurata kilttihameisten esimerkkiä? Tämän vision inspiroimana Savuton Suomi 2030 –verkoston tieteellinen neuvottelukunta laatikin oman ehdotuksensa lisättäväksi valmisteilla olevaan tupakkalakiimme: Nikotiinia sisältävien tuotteiden vähittäismyynti kielletään vuonna 2000 ja sen jälkeen syntyneille Suomessa. Kyse ei olisi ’kieltolaista’ vaan pikemminkin yhteiskunnallisesta ’rokotuksesta’. Emmekä ole tässäkään asiassa edes ensimmäisiä maailmassa. Tupakan myyntikieltoa 2000 jälkeen syntyneille suunnitellaan muuallakin. Singaporessa ja Australian Tasmaniassa on jo tehty vastaava lakiehdotus. British Medical Association teki samanlaisen ehdotuksen viime vuonna.

Rohkeilla ja ennakkoluulottomilla toimilla meillä on mahdollisuus tehdä uudesta sukupolvesta paitsi tupakaton myös nikotiiniton. ©Tobacco-Free FinlandTM on ’brändi’, joka sopisi erinomaisesti Suomen maailmalla mainostettuihin valtteihin, joissa raikas ilma ja puhdas luonto ovat ensisijaisia. Tästä lienee samaa mieltä niin virkamiehet, poliitikot kuin tutkijatkin? Toivottavasti kukaan meistä ei enää sorru tekemään kompromisseja tupakkateollisuuden kanssa?

Syysterveisin Korhoska

Ruohikolla kasvaa henki

Jussi Kauhanen, professori, kansanterveystiede

Ennen vanhaan yliopisto erottui maaseudusta ainakin yhdessä suhteessa. Siellä harjoitettiin hengenviljelyä.  Perunat pyrittiin kasvattamaan takamailla.

Nykyisin yliopistossa eletään samaa arkea kuin missä tahansa. Se koskee yhtä lailla Helsingin Sanomien luokittelussa listattuja maakuntayliopistoja kuten Turun ja Itä-Suomen yliopistoja kuin myös itse Keisarillista Aleksanterin yliopistoa Kruunuhaassa.

Kun professori tähyilee kaukaisuuteen, taivaanranta kiiluu hänen silmissään utuisena. Ei hän sen paremmin kuin kukaan mukaan voi varmuudella ennustaa, nouseeko sieltä aurinko vai kenties pelkkä strateginen henkilöstösuunnitelma.

Jos joku yliopistolla valittaa, että hallinto tuntuu syövän juuri hänen pöydästään parhaat palat, hän ei välttämättä ole pahasti väärässä. Palaverit ja kokoukset rytmittävät työpäivän, hallinnon tietojärjestelmät luovat elämälle struktuurin. Tuskin lohduttaa edes tieto siitä, että sama on meno muissakin yhteisöissä: kunnissa, kuntayhtymissä, sairaanhoitopiireissä, Martoissa.

Ei siitä mihinkään pääse, että yliopisto on tullut norsunluutornistaan maanpinnalle. Ehkä se ei ole pelkästään huono asia. Ryntäsin toissa viikolla Kuopion tohtoripromootion aktista suoraan päiväkodille frakin liepeet liehuen. Isukeissa on nykyisin niin monenlaista pelleä, ettei kukaan ihmetellyt. Teki itse asiassa mieli kyyristyä hiekkakakkusten tekoon, muovilapio toisessa ja tohtorinhattu toisessa kädessä.

Kesälomien alkaessa on aika siivota työpöytä. Siinä on itse kullakin aikaa miettiä, mikä onkaan ollut paras akateeminen kokemus omalla kohdalla.

Oliko se väitöskaronkka tai kenties promootiotanssit? Tuliko mieleenpainuvin kirkastus hetkellä, jolloin olit epätoivoissasi kääntymässä Alkon uutuusviinien hyllyltä kohti Leijonaviinaosastoa, kun kännykkäviesti tavoitti sinut viime tingassa: oli saatu myönteinen rahoituspäätös Suomen Akatemialta! Entäpä se editorin ilosanoma 3,5 impaktifaktorin lehdestä, joka kilahti sähköpostiin sopivasti joulunpyhinä?

Kun muistelee omaa aikaansa yliopistotaipaleella, parasta hetkeä ei tarvitse kauan miettiä. Se oli silloin, kun makasin ruohikolla.

Kyllä oli mukava kölliä puun katveessa keskellä työpäivää salaattilounas mahassa. Ajatukset lensivät kilpaa pilvien kanssa. Saattoi rauhassa sulatella keskusteluja aamupäivän seminaarista ja valmistautua seuraavaksi nousemaan mäelle kirjastoon.

Ne hetket olivat luovia. Niihin kiteytyi paljon sitä, mitä itse ajattelee akateemisesta vapaudesta. Puun alta tuli voimaa, josta syntyi yksi erikoinen väitöskirja sekä uudenlainen ja vähän aiempaa holistisempi malli terveydestä, ihmisestä ja maailmasta.

Se oli taannoin ja tapahtui ulkomaisessa yliopistossa. Eihän sitä meillä.

Tähän vuodenaikaan periaatteessa myös Itä-Suomen ilmasto voisi suosia hedelmällistä makailua, mutta asia ei ole niin yksinkertainen kuin äkkiseltään näyttää. Esimerkiksi, kuinka se kirjataan 1600 tunnin työsuunnitelmaan? Tiedekunnasta saatettaisiin kysellä hyvinkin pian, toteuttaako lötköttelijä varmasti yliopiston strategiaa ja että eikö aika pitäisi käyttää rahoitushakemuksen kirjoittamiseen?

Ennen kaikkea akateeminen vapaa-ajattelu sopii huonosti yhteen tehokkuuteen tähtäävän lean-ajattelun kanssa. Silloin kun asioiden arvo punnitaan mitattavalla tuloksella kuten julkaisujen määrillä, väitöskirjoilla ja hankitulla tutkimusrahoituksella, kaikki turhalta tuntuva joutaa pois arvoketjusta.

Vilkaistaan ympärillemme. Valehtelevatko silmät, vai laahustaako kampuksella turhan monta loppuun asti soletettua prohaihmistä etsimässä täytettä SoleCris-listoihin? Kaikki toki vaikuttavat kehityskeskustelussa koetelluilta ja HRM-systeemissä huolellisesti punnituilta tyypeiltä. 

Tulee vain mieleen kysyä, kuka tässä toimintaympäristössä vastaa hengen viljelystä?  En minä ainakaan, ei nimittäin kuulu meikäläisen 1600 tunnin työsuunnitelmaan.

Yhteisöllisyys työssä – tarvitaanko sitä?

Marianne Rytkönen, verkkopedagogi, kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö

Mitkä tekijät lisäävät työyhteisön hyvinvointia ja onnellisuuden kokemusta työssä? Työhyvinvointi on monen tekijän summa. Itse työhön liittyvissä tekijöissä merkittävässä roolissa on vaikuttamismahdollisuudet ja yksi arvo siihen liittyen on mahdollisuudessa oppia uutta. Työyhteisöön liittyvissä tekijöissä työhyvinvointia lisäävät avoin vuorovaikutus, yhteiset pelisäännöt ja työntekijöiden ”toimivuus”, yhteiset tavoitteet ja jatkuva kehittyminen paremmaksi. Nämä asiat liittyvät osittain myös organisaatioon, siihen että organisaatio huolehtii että työympäristö on toimiva ja organisaation rakenne joustava ja mahdollistaa jatkuvan kehittymisen.  Myös johtamisen on oltava kannustavaa ja osallistuvaa (Manka 1999,2008).

Yksikössämme on ollut jo vuosien ajan ”strategiapäiviä”, koko päivän kestäviä tilaisuuksia joissa toimintaa on pyritty kehittämään. Näistä strategiapäivistä on meillä monella mukavia muistoja. On työskennelty tehokkaasti yhdessä, virkistytty jonkin mielenkiintoisen teeman parissa ja tutustuttu paremmin toisiimme. Tilaisuudet ovat olleet yhteisöllisyyden tunnetta lisääviä, tehostaneet toimintaa ja niiden avulla on kehitetty työn käytänteitä.  Kyselyissä (mm. työhyvinvointibarometri) tilaisuuksia pidetään tärkeinä ja niitä toivotaan järjestettävän säännöllisesti.

Yksikössämme on toiminut nyt kahden vuoden ajan tyke-tiimi, joka on suunnitelmallisesti paneutunut työyhteisön hyvinvoinnin, osaamisen ja jaksamisen kehittämiseen. Tyke-tiimi on laatinut vuosittaisen suunnitelman, jossa on huomioitu opetuksen ja osaamisen kehittäminen, ergonomia, työympäristöön liittyvät tekijät ja yhteisöllisyyden lisäämistä vahvistavat tekijät. Suunnitelma on toimitettu johdolle ja henkilöstölle kommentoitavaksi. Ryhmä on huolehtinut myös suunnitelman toteuttamisesta käytännössä. Järjestetyistä koulutuksista ja kehittämispäivistä olemme pyytäneet palautetta, ja huomioineet saadun palautteen. Olemme mm. järjestäneet kehittämispäiviä, koulutuksia, virkistystoimintaa ja tehneet suunnitelma-aloitteita. Kehittämispäivän olemme aikaisemmasta poiketen suunnitelleet toiveiden mukaisesti ajankohtaan jolloin ei ole opetusta. Näihin tapahtumiin olemme järjestäneet ulkopuolisia asiantuntijoita vetäjiksi. Toiminta on ollut varsin kustannustehokasta, olemme hakeneet ulkopuolista rahoitusta ja olemme saaneetkin sitä. Päivien paikaksi on järjestetty yliopiston ulkopuolisia tiloja, koska sitä on toivottu. Tilaisuuksissa on yhteisen kehittämistyöskentelyn lisäksi myös muuta virkistystoimintaa; liikunnallista, kulttuuriin tai muuhun mielenkiintoiseen aiheeseen tutustumista.

Yhteisiin kehittämispäiviin osallistuminen on ollut varsin niukkaa. Koko henkilöstöstä vain 10-15 % osallistuu näihin kehittämispäiviin. Kun olemme kysyneet syytä, vastaus on ettei töiltä ehditä tai ajankohtaan tuli jotain muuta tärkeämpää.  Työryhmä on nyt syystäkin hieman ymmällään – mistä osallistumattomuus kertoo? Eikö näitä tilaisuuksia tarvita? Ovatko ne aikansa eläneitä, onko työelämän hektinen draivi ja tulospaineet ohittaneet tällaiset yhteiset tapahtumat? Emmekö tarvitse enää tämän tyyppistä yhteisöllisyyttä? Riittääkö, että teemme työmme kukin tahollamme ja muuhun emme enää halua emmekä jaksakaan osallistua? 

Näihin yksikön blogikirjoituksiin tulee ani harvoin kommentteja. Tällä kertaa todella toivoisin, että tätä kirjoitusta kommentoitaisiin. Tyke-ryhmässä otamme avoimin mielin vastaan palautteen, ja ehdotuksia. Haluamme vaikuttaa työhyvinvointiin, mutta olisiko syytä tehdä asioita toisin? Uudella tavalla asioita ajattelemaan ja tätä kirjoitusta kommentoimaan teitä kaikkia haastaa tyke-ryhmän puolesta

Marianne

ps. Ja haastaa kaikki myös mukaan kehittämispäiväämme 12.6. teemalla ”Uudella tavalla tekeminen” https://elomake.uef.fi/lomakkeet/11490/lomake.html

Tuuletusta digiaigaan

Anja Lapveteläinen, Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö

Hitaana ihmisenä päädyin vasta nyt – tarkkaan ottaen kuusi viikkoa sitten – facebookin aktiivikäyttäjäksi. Kuin olisi avannut ikkunan johonkin toiseen todellisuuteen! Näkymättömään,  päivätodellisuuden sisällä sinkoilevaan verkostoon, joka tarjoaa loppumattoman on line -virikeympäristön minne tahansa kuljetkin älypeli taskussasi. Pedantille 50-luvulla syntyneelle ihmiselle tällaisen haltuunotto on muistuttanut viidakossa kulkemista, polun mutkitellessa innostuksesta turhautumiseen ja sieltä taas välillä tasaisemmille mielenmaisemille. Mutta paluu vanhaan ei tulisi enää kysymykseenkään. Päinvastoin –   antaa vaan raikkaan tuulen puhaltaa!

Somen käytöstä, sen merkityksestä ihmisen käyttäytymiseen tai liiketalouden toimintojen muokkaajana,  tai hyödyntämisestä vaikkapa tuotteiden ja palveluiden kehittämisessä on oletettavasi sanottu jo paljon ja tutkimustietoakin varmasti löytyy, jos joku sitä kerkiää lukemaan. Pedantti-Anja haluaisi tietenkin viitata kaikkiin noihin faktoihin, mutta tätä blogikirjoitusta varten googlasin vaan hakusanoilla ’some ja tuotekehitys’ ja katsoin, mitä lähes summanmutikassa valittu Digitalist-yritys asiasta sanoo. Tarkoituksenani ei ole erityisesti mainostaa kyseisen yrityksen osaamista, mutta jälleen melko sattumanvaraisesti päädyin lukemaan tämän blogikirjoituksia ja niiden kautta  katsomaan videoitua TBWAn strategiajohtaja Juuso Myllyrinteen esitystä ’Sosiaalisesta mediasta sosiaaliseen liiketoimintaan’ (9.4.2015), jonka teeseistä poimiutui seuraavia: ’Muutu maailman mukana! Aloita sosiaalinen kuuntelu. Jätä sattumalle tilaa. Ideat syntyvät vuorovaikutuksessa, matalalla egolla. Kuka tahansa voi keksiä ne. Ole ketterä, kuuntele ja kokeile!’ Noilla satunnaisilla otoksilla tuli tunne, että en ole tässä maailmantilassa ainoa, joka haistelee uusia tuulia ymmyrkäisenä. Maailmamme muuttuu tänään niin vinhaa vauhtia, että … niin mitä? Kuka tietää? Saamme varmasti ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, joiden haltuunottoa eri yhteisöjen kommunikoinnissa ja liikemaailmassakin osittain vasta harjoitellaan. Mutta samalla kohtaamme varmasti myös ihan uudenlaisia haasteita: yhtäältä maailmasta tulee avarampi, monipuolisempi mutta samalla suoraviivaisempi, toisaalta murroskautena kuilu diginatiivien ja vanhan kansan välillä syvenee syvenemistään (ks. https://www.stat.fi/til/sutivi/index.html) lisäten eriarvoisuutta, ihan vaan ensimmäiset mieleentulevat esimerkit mainitakseni. 

Oi mikä haaste tämä onkaan jäyhälle tiedemaailmalle! Juuri nyt kun melkein itsekin koen jo huonoa omaatuntoa, että tiedeyhteisön edustajana vaan koppaan ensimmäisenä randomisti eteentulleen esimerkin tähän kirjoitukseen, enkä tarkista loputtomasti lähteeni paikansapitävyyttä.  Fb-kokemuksista valaistuneena osallistuin pari päivää sitten myös iltapäiväseminaariin ’Digiaika ja oppiminen’ saadakseni käsityksen siitä, miten pieni yliopistotutkija voisi omassa opetuspanoksessaan siirtyä tälle vuosikymmenelle, lisätä siihen nykyteknologiaa niin, että jäljellejäävissä kontaktiopetustilanteissa se olisikin ’opettaja, joka tulee vastaamaan opiskelijoiden tekemiin kysymyksiin, eikä päinvastoin’. Kuulinpa tuossa tilaisuudessa opettajaa verrattavan konsulttiin, joka ohjaa opiskelijaa kunkin aihepiirin omaksumiseen ja haltuunottoon. Hyviä asioita kaikki tyynni. Kunpa joskus yliopistomaailmassa muistettaisiin kehittää tietoturvallisia toimintaympäristöjä myös tutkimuksessa – ja yhä enenevissä määrin rahoitushakemusprosesseissa – tarvittavan kommunikoinnin haasteisiin. Silloin tutkijaopettajilla olisi todennäköisempi valmius tuoda samantyyppisiä työkaluja myös opetuksen tarpeisiin.

Entä mikä upea voimavara some voisi ollakaan tieteen uskottavaan, yleistä hyvää tavoittelevaan popularisointiin! Avatkaa ikkunoita suuremmalle  – tänne tarvitaan lisää happea!!
 Digiaikaa ja oppiminen –seminaarin esitykset nähtävänä myös verkossa: http://tcs.uef.fi/tcs/?id=6c87a7b1-bb6e-4904-aaa8-28e0ccd9b5a2 ja http://tcs.uef.fi/tcs/?id=0c735275-1fb2-490e-b7ae-4f3a89e7ae60.

Maailma muutospaineissa

Sanna Sinikallio, yliopistonlehtori, terveyspsykologia

ICD-10, tuo jokaisen itseään kunnioittavan maailmanselittäjän ja etuuskäsittelijän vakiovarusteinen työkalu on joutunut maailmalla huonoon huutoon; on jopa puhuttu ylidiagnosoinnista.  Näyttää huolestuttavasti siltä, että Todellisuus kätyreineen salakavalalla tavalla kyseenalaistaa kelpo luokittelusysteemin. ”Hiiteen Todellisuus!”, huutaa parkkiintunut pohdiskelija ja jatkaa: ”alidiagnostiikastahan meidän tulisi ääntä pitää!”. Iiceedee-kymppi  joutaa  romukoppaan sillä uusi GSM (General Statistical Manual) luokittaa nyt maailman vastaansanomattomalla voimalla. Lo and behold! GSM – UUDET SELITYKSET MAAILMALLE
PERSOONALLISUUSHÄIRIÖT

Luokka: F_Gim-me  SOME lovin’ 

Yksi, kaksi, kolme tai neljä seuraavista A-C siten, ettö h:lön tunnusomaiset lajipiirteet hämärtyvät kohti seuraavia: koukkuryhti, couch-habitaattiin luontaisesti kiinnittyvä laventunut ruumiinosa lantion takaosassa, peukalon siirtyminen kohti kämmentä, volumetriassa nähden kurtistuneet hippocampukset.

A. Twitteriitti vulgaris– Vähintään 72 tuntia jatkunut puuhanta ihmistä esittävän koneen kanssa siten, että konetta kohdellaan muiden h:löiden  eduskuvana, jonka kanssa täten eletään ”sosiaalisessa” vuorovaikutuksessa.  Samanaikaisesti  h:lön significant other ja/tai mama ja/tai papa kadottaa ääni- ja kuvayhteyden kys. h:löön.  H:löllä voi olla useita motorisia ja yksi tai useampia äänellisiä pakkoliikkeitä oireilun aikana, muttei välttämättä täysin samanaikaisesti. Äänelliset pakkoliikkeet saattavat olla:

ekolalia – pakonomainen tarve toistaa muiden sanoja;   ”lady Gaga twiittas et se on just suurustamassa soppaa!”
palilalia – pakonomainen tarve toistaa omia sanojaan; ”mä just twiittasin et todella kuulii”
lexilalia – pakonomainen tarve toistaa lukemaansa; ”twitteris luki että toi telkkariohjelma on huono”

B. Hypertrophiae  FB-philus  ja/tai  C. Infectio narcissicum minorae instagrammae
oireet kuten kohta A:ssa edellisessä mutta näiden lisäksi  h:lö tuntee pakonomaista tarvetta stagnoitua havaitsemansa liikkuvan/staattisen kuvamateriaalin (esimerkiksi:  kissaeläimen – felix silvestres – aktiviteetit, vesinokka-eläin – Ornithorhynchus anatinus – uima-altaassa (lat.simmis) )  kouristamana. Oirekuvaan kuuluu lisäksi h:lön kasvoista, huulista, taka-elimestä, etu-elimestä tahi ruoka-annoksista välitettyjä kuvaviestejä muille sairastuneille ja ylikorostunut huoli siitä, että h:lö ei ole olemassa ilman em. toimintoja.

D. Kardashiaenae superioris major
taka-elimen pakonomainen kasvatus, ihail , rasvaus ja visuaalisten eduskuvien visuaalinen jakaminen world  wide webissa  ja ylikorostunut huoli siitä, ettei h:lö ole olemassa mikäli taka-elimelle ei osoiteta kuvitteellisia peukalo pystyyn -eleitä.

N007 SEKSUAALIHÄIRIÖT
N007aeiouyäö Yleistynyt seksuaalisuus

Pitkään jatkunut tai toistuva subjektiivinen kiihottumisen ja mielihyvän tunne seksuaalisen toiminnan aikana, joka ei esiinny yksinomaan jonkun muun mielenterveyshäiriön (luokka ÄF) aikana.

Naisen (femaleae) diagnostiset kriteerit – vähintään useampia seuraavista:

A. Hellittämätön halu l. viettivoima

B. Toistuva naiseksi pukeutuminen

C. Ehdoton väite naiselle ominaisten anatomisten rakenteiden olemassaolosta

Miehen (maleae) diagnostiset kriteerit – vähintään seuraavat:

A. Keskittyminen miehelle tyypillisiin toimintoihin, kuten auton hinkkaus, moottorin rassaus, männän takominen, top-chefismi

B. Väite ja puhe _siitä_

C. H:löllä on jatkuva seksuaalisuhde tai hänellä ei ole ollut sukupuolikumppania viimeisen 6 kk:n aikana.


N501abc Muita häiritsevä heteroseksuaalisuus

Diagnostiset kriteerit – kaikki seuraavista ja muitakin:

TYPE-A (taipei): Hikinen, tahmeat tassut, h:löllä on vähintään 6 kk jatkunut kuvitelma omasta haluttavuudestaan (desirabiliteetti)
TAI TYPE-B_ Hlö on joutunut 6 kk:n aikana yhden tai useamman samaa sukupuolta olevan h:lön viettely-yrityksen (seductio absurdum) kohteeksi eikä ole ottanut vaaria.

EAT-IT N07, RUOKASUHDEHÄIRIÖT
Diagnostiset kriteerit – seuraavanlaiset ja tässä järjestyksessä.

A. Gustafssonismus simplex latentis- type vulgaris
H:löllä on pakonomainen tarve nauttia vain ja ainoastaan rahkavalmisteita  tv-ohjelmoidusti. Oire on jatkunut puoli vuotta.
B. Fogelholmis bacillum Essentialis
H:löllä on pakonomainen tarve mallintaa ravitsemustaan geometrisin kuvioin. Esim: kolmio, ympyrä.

2015 MUU HÄIRIÖ – EI TUTKITTU TARPEEKSI

Diagnostiset kriteerit – väh. kaikki tai useampia seuraavista:

1. H:lö esittää että itsellä ei diagnoosia ole
2.  Toistuva oleminen ja pakonomainen tarve hengittää

Generaalin kokosi ja koetteli:
Irti muumeista ry & Irti Muumeista  vanhempainyhdstys

 

Paljonko pannaan, saikkua siis?



Jarmo Heikkinen, kliininen opettaja, työterveyshuolto

Sairauspoissaoloista, niiden merkityksestä, seurannasta ja hallinnasta on viime vuosina puhuttu paljon yhteiskunnan eri tahoilla. On tehty vertailua niin OECD:n kuin muiden Pohjoismaiden kesken. Vertailuissa Suomi on todettu paljon sairastavaksi ja todettu, että tehdään mitä tahansa, sairauspoissaolojen määrä on ollut jo 10 vuotta melko lailla sama esim. Kelan, EK:n (Elinkeinoelämän keskusliiton) ja Tilastokeskuksen tilastoissa.

Asiaan on myös reagoitu. Esimerkkeinä tuoreehkot sairausvakuutus- ja työterveyshuoltolakimuutokset ja kaikkia koskevat 30-60-90 päivän säännöt, joilla on myös helpotettu ja jäntevöitetty sairauspoissaolotodistusten kulkua ja seurantaa. Asetuksella säädetyn Hyvän työterveyshuoltokäytännön painotuksia on muokattu työurien katkeamattomuuden ja pidentämisen suuntaan. Työterveyslaitoksen sivuilla on julkaistu ruotsalaisten sairaaksikirjoittamisen ohje ja jopa tämän kevään aikana on luvattu STM:n johdolla laaja-alaisena yhteistyönä laadittu ohjeistus hyväksi sairauspoissaolokäytännöksi Suomen oloihin. Jonkin verran tutkimustakin on aiheesta tehty, esim. paperiteollisuuden piirissä tehty selvitys ja Anni Kankaanpään väitöskirja työterveys- ja terveyskeskuslääkäreiden ja kirurgien sairauspoissaolojen määräämiskäytännöistä ja niiden eroista. Suomen Lääkäriliiton Lääkärin etiikka –kirjassa on oma lukunsa sairauspoissaoloista ja niiden oikeasta käytöstä jne. Koordinoitua opetusta kuitenkaan aiheesta ei ole järjestetty.

Aiheen pohtiminen ei sinänsä ole uusi asia. Arnold Forsiuksen mukaan tehtaanlääkäreiden ammattikunnan muodostuessa 1860-luvulta alkaen yhtenä toimien perusteena käytettiin sitä, että saataisiin työntekijät pidettyä työkykyisinä töissä. Leo Noro kirjoittaa Teollisuushygienian käsikirjassaan vuonna 1951 mm. sairauspoissaolojen määristä, hallinnasta ja taloudellisesta merkityksestä tuotannolle sekä sairauslomien väärinkäytöksistä. Työterveyslääkärilehden varmaan jokaisessa vuosikerrassa viimeisen 30 vuoden ajalta asiasta on kirjoitettu myös, viime vuonna teemanumerokin.

Positiivista kehitystä sairauspoissaolojen määrässä on aivan viime vuosina Suomessakin tapahtunut. Vuodesta 2008 työllisten sairauspoissaolot ovat vähentyneet noin 10 % per työllinen, poissaoloja on nykyisin noin 9 päivää työllistä kohden, 2008 10 päivää, paljohkosti siis. Myös Kelan korvaamat pitkät poissaolot ovat vähentyneet parin viime vuoden aikana noin kymmenyksellä.

On yllättävää, että lääkärien sairauspoissaolojen määräämiskäytäntö lienee tähän asti ollut työssä ja itse opittua, koulutusta aiheeseen ei juuri kukaan ole saanut. Vasta aivan viime vuosina lääketieteen opiskelijoille on pidetty yksittäisiä tunteja aiheesta. Esimerkiksi eräs LT 5:n kurssilainen Kuopiosta totesi helmikuussa käytyään 2×3 h aihepiirin luennoilla, että ”Tämä oli tämän kevään tärkein opetus”. Opetuksissa on painotettu, että lääkärin tehtävä on yrittää määrätä henkilön tervehtymistä ja toimintakykyä mahdollisimman hyvin tukeva eli sopiva sairausloma. Tarkoitus on välttää siis turhia ja vahingollisia sairauspoissaoloja huomioiden samalla se, että tehoton sairaana työskentely, ns. presenteismi, ei selvästi lisäänny. Vahingollisia sairauspoissaolot ovat mm. silloin, kun ne hidastavat paranemista – osa sairauksista paranee tutkitusti nopeammin, jos työhön palataan aiemmin vaikka osasairauspäivärahalla -, aiheuttavat syrjäytymisriskiä, demoralisoivat tai huonontavat turhaan toimeentuloa pitkittymisensä vuoksi.

Summa summarum, sairauspoissaolokäytännöt ovat yksi tämän hetken kuumista aiheista – syystäkin. Tervehdin ilolla luvattua STM:n ”Hyvä sairauspoissaolojen määräämiskäytäntö” –oppaan valmistumista. Yksi tärkeistä lääkärin työkaluista on saamassa entistä parempaa perustetta ja oikeutusta käytölleen.

Muna vai kana vai ei jutun juurta lainkaan?


Tiina Laatikainen, Terveyden edistämisen professori

Ravitsemustutkimus keskusteluttaa. Uusia ravintoaineiden ja ruokatottumusten yhteyksiä terveyteen raportoidaan jatkuvasti, samoin kuin entisiä totuuksia pyritään kumoamaan. Ravitsemustutkimuksessa piilee kuitenkin melkoisesti haasteita ja sudenkuoppia, joita tutkimusten arvioija ei aina tule ottaneeksi huomioon, jos edes annetun tiedon valossa siihen pystyy.

Edelleen valitettavan iso osa julkaistavaa ravitsemustutkimusta on poikkileikkausaineistoihin perustuvaa havainnoivaa tutkimusta, jossa pyritään osoittamaan ravitsemuksellisten tekijöiden yhteyksiä esimerkiksi biomarkkereihin tai terveyteen. Se, että suolansaantini on eilen sattunut olemaan suuri nautitun salamipitsan takia ja verenpaineeni aamun mittauksissa normaali ei kylläkään mitenkään osoita, ettei suolan saanti olisi yhteydessä kohonneeseen verenpaineeseen. Jos eilinen ruokailuni sen sijaan kuvastaisi ruokatottumuksiani yleisemmin, eli että minulla on tapana herkutella salamipitsoilla päivittäin, voisi päätelmä olla lähempänä totuutta.

Väestötutkimuksissa poikkileikkausasetelmissa kerättävä ravitsemustieto soveltuu väestötason ruokatottumus- ja ravitsemustrendien havainnointiin, mutta hyvin harvoin ravitsemuksen ja terveystekijöiden syy-yhteyksien osoittamiseen. Kun kyse on päivittäisistä ruokavalinnoista, voivat muutaman päivän ruuansaantiselvitykset antaa kuitenkin kohtuullista tietoa yksilön ruokatottumuksista; esimerkiksi valitseeko pääasiassa rasvattomia vai rasvaisia maitotuotteita tai kuuluuko lounaaseen pääsääntöisesti myös tuoreita kasviksia. Ravintoainetasolla ei kuitenkaan luotettavaa arviota yksilön ravitsemuksesta voi tällaisista tutkimuksista saada.

Ravitsemuksen ja terveystekijöiden yhteyksiä julkaistaan nykyisin paljon seurantatutkimuksista, joissa ravitsemuksellisia tekijöitä on määritetty ajankohtana x ja terveysseuraamuksista kerätään tietoa esimerkiksi erilaisista rekistereistä kuten kuolinsyyrekistereistä, sairaalan hoitoilmoitusrekistereistä tai potilaskertomustiedoista. Kuinka luotettava todettu yhteys tai sen puuttuminen on, kun ravitsemuskartoituksen ja rekistereistä havaitun terveystapahtuman välillä on kulunut aikaa usein vähintään kymmenen vuotta, joskus enemmänkin? Entäs, jos tutkittavien ruokatottumukset ovat tällä välillä muuttuneet olennaisesti suuntaan tai toiseen? Jälleen kerran tutkimusasetelma soveltuu joidenkin hyvin pysyväisluonteisten elintapojen arviointiin, joita ruokatottumukset harvoin ovat. Luotettavuutta voi jonkin verran lisätä kohtuullisen lyhyellä seuranta-ajalla, mikä harvoin on kuitenkaan mahdollista, jos pyritään havaitsemaan yhteyksiä esimerkiksi kuolleisuuteen tai sydäntautisairastuvuuteen. 
Entistä epäluotettavammaksi tällainen analytiikka muodostuu, kun sitä pyritään soveltamaan interventioaineistojen seurantaan. Suuret erilaisten ravitsemusinterventioiden pitkäaikaisseurantojen meta-analyysit ovat viime vuosina saaneet paljon huomiota. Valitettavasti menetelmän soveltuvuus ravitsemustutkimukseen on erittäin kyseenalainen. Ajatellaanpa, että ravitsemusinterventiossa tutkittavien ruokavaliota muutetaan merkittävästi vuoden ajaksi, mikä on ravitsemustutkimuksissa jo pitkä aika saada ruokavalion koostumus pysymään vakiona.

 Välittöminä vaikutuksina mitataan intervention aikana ja sen päätyttyä esimerkiksi painon muutosta, seerumin lipidiarvoja, vitamiinistatusta tai muita biomarkkereita. Tämä on oikea ja luotettava tapa arvioida ravitsemusmuutosten vaikutuksia. Mutta entäpä kun sen jälkeen tutkittavia seurataan vuosia ja jopa vuosikymmeniä ja kirjataan ylös terveystapahtumia, kuten sairastumisia ja kuolemia. Millä perusteella ajatellaan, että tuo vuoden mittainen, henkilölle usein epätyypillinen ruokavalio olisi yhteydessä näihin tapahtumiin? Eikö asiaan vaikuta niiden vuosikymmenten ruokavalio, jota henkilö söi ennen interventiota ja se ruokavalio, johon hän intervention jälkeen palasi? Tiedämme hyvin, että ravitsemusinterventioiden usein melko äärimmäiset ruokavaliot ”liudentuvat” jo intervention aikana saatikka niiden jälkeen. Näissä asetelmissa olettamus ruokavalion pysyvyydestä menee erityisen helposti pieleen. Se ettei lyhytaikaisen ravitsemusmuutoksen yhteyttä sairastuvuuteen voida havaita, ei ole siis mikään ihme, päinvastoin. Se ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, ettei kyseisellä ravitsemustekijällä ja sairastuvuudella olisi yhteyttä.

Englanninkielinen sanontakin kuuluu: “Absence of evidence is not evidence of absence.” Valitettavasti viime vuosina on tällaisten meta-analyysien tuloksilla ratsastettu kiihtyvää laukkaa yrittäen kumota mm. rasvahappojen saannin ja sydänsairastuvuuden yhteyksiä.

Luotettavan ravitsemustutkimuksen tekeminen on haasteellista ja vaatii osaamista. Tutkimuksissa tulisi pidättäytyä menetelmiin ja tutkimushypoteeseihin, joihin kyseisellä tutkimusasetelmalla oikeasti pystytään vastaamaan. Ravitsemustutkimuksessa tämä tarkoittaa useimmiten ravitsemusmuutosten välittömiä vaikutuksia esimerkiksi painoon tai biomarkkereihin. Yhteyksien osoittaminen sairastuvuuteen tai kuolleisuuteen tapahtuu enemmän vaikutusketjujen ymmärtämisen kautta.