Kyllä kansa tietää – vai tietääkö

Tuula Vaskilampi, professori, terveyssosiologia

Kiinnostukseni kansaa kohtaan heräsi jo pikkutyttönä käydessäni Jännevirran kyläkaupassa, kun siellä oli ostoksilla apteekkarin rouva. Hän sanoi, että tee kansalle aina oikein mutta älä koskaan mitään hyvää. Silloin heräsi uteliaisuuteni kansaan. Mietin mikä se tuo kansa oikein on. Myöhemmin olen sitten miettinyt lauseen moraalista opetusta.

Viime aikoina on vanha tuttu Veikko Vennamon sanonta ”Kyllä Kansa Tietää” tullut taas poliittiseen sanastoomme. Se toi taas mieleeni toisen muiston menneisyydestäni päivän, jolloin minut valittiin ensimmäiseen akateemiseen virkaani , kansanterveystieteen assistentiksi Kuopion yliopistossa. Tuleva esimieheni selosti minulle toimenkuvani yhteiskuntatieteilijänä olevan irrationaalisten maallikoiden siirtämisen terveyskasvatuksen kautta rationaalisten ammattilaisten maailmaan. Siinä olikintavoite, jonka kanssa kamppailin, kunnes vuosien varrella tajusin että nämä maallikot, kansa, onkin usein rationaalista ja ammattialiset irrationaalisia.

Kansa on ymmärretty sekä korkeamman viisauden omaavana että typeränä maallikkona, rahvaana. Usein juuri jälkimmäisessä tapauksessa kansa nähdään   kohteena, massana, jota tulee valistaa, sivistää, muokata, kehittääja saattaa ylipäätäänhovikelpoiseksi. Kaikki vanha ja perinteinen tulee kitkeä poisarvottomana koulutuksen ja valistuksen kautta. Kansa onmyös ymmärretty täysin vastakkaisesta näkökulmasta . Tällöin sen tiedot, ajatukset ja käyttäytyminen nähdään aarreaittana, josta voi ammentaa viisautta. Tuo viisaus on omaksuttu oman kokemuksen ja perinteen kautta. Onhan meillä kansanlääkintä, kansanrunous. kansanmusiikki, kansantaide (naivismi) jotka ammentavat ideansa kansasta, tai ainakin uskovat tekevänsä niin. Heräätaas tuo kysymys mikä sitten kansa oikein on. Onhan se monesti ollut lopultakin ns sivistyneistön luomus tai sitten omia tarkoitusperiä varten tehty mielikuva.Kuka määrittelee kansan eli kellä on määrittelyn oikeus. Kuinka siinä käytetään valtaa ? Antaako määrittelijä kansalle äänen ja toimii sen puhetorvena vai toimiiko hän kansan nimissä ajaen häikäilemättömästi omia etujaan-lopultakin muuttuen kansan riistäjäksi. Kansa käsite on myös jännä siinä suhteessa, että se voi olla subjekti ja objekti tarpeen mukaan. Samoin me voimme katsoa tarvittaessa kuuluvamme kansaan kansanmiehinä tai kansannaisina tai sitten olla ulkopuolella arvioimassa.

Aloittaessani kansanterveystieteen assistentuurin aloin pohtia minulle annetun valistajan ja muuttajan roolin ohella sitä, että mitä kansa kansanterveystieteessä sitten oikein on. Minua ei kovinkaan paljon kiehtonut itse terveyskäsite. Kansanterveystieteen (Public Health) alkuaikoina kansa oli huono-osaisten ja haavoittuvaisten väestöryhmä, jonka ajateltiin tarvitsevan suojelua ja valistusta. Tällöin monesti korostettiinulkoisia olosuhteita esimerkiki sanitaatio, viemäröinti,tarpeelliset asuintilat sekä yksilöitten kohdalla hygieniaa, rokotuksia ja terveellisiä elintapoja.Tänä päivänä kansanterveystieteen kansa on sitten laajentunut kattamaan koko kansan eikä vain kasallisvaltion kansan vaan paremminkin koko maapallon väestön. Kansa näyttäytyy itsenäisten yksilöittensä kautta joilla on valinnanvapaus.

Yhteisinä nimittäjinä sille ihmisjoukolle josta voidaan käyttää sanaa kansa on paitsi viisaus-typeryys, tietysti kansalaisuus ja etnisyys. Se kantaa myös voimakkaan tunnelatauksen joka ulottuu tiedostamattomaan saakka. Se lujittaa meidän identiteettiämme ja luo yhteenkuuluvaisuuden hengen. Joka voiparhaimmillaan mahdollistaa kansainvälisyyden synnyn mutta pahimmillaan olla murskaamassa toisia kansalaisuuksia. Venäjällä siihen on liittynyt myös voimakkaasti pyhän, sakramentaalisuuden tunne. josta voidaan havaita piirteitä myös muissa kulttuureissa. Meillä Topelius aikanaanyhdisti käsitteellisesti kuninkaan ja kansan toisiinsa. Liittouma jokakorosti keskinäistä riippuvuutta ja velvollisuuksia.

Kyllä kansa tietää, mutta emme vain tiedä, mitä se kulloinkin tietää.

Yksikkö muutoksessa – osataanko yhdistyminen hyödyntää?

Matti Uusitupa, professori, kliininen ravitsemustiede

Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen laitos ehti nivoutua yhteen muutaman vuoden ennen suurta mullistusta; Itä-Suomen yliopistoa, joka kerralla pani taas rakenteet uusiksi. Laitoksesta tuli yksi yksiköistä suureen lääketieteen laitokseen Terveystieteiden tiedekunnassa. Tein pikakierroksen henkilökunnan keskuudessa näiden kahden silloisen Kuopion yliopiston laitoksen yhdistymisvuodesta. Oikean vuoden muistaminen osoittautui olevan vaikeaa. Vastaukset vaihtelivat arvelusta ”olisiko pari vuotta sitten” aina vuoteen 2006. Oikea vastaus on vuoden 2007 alusta. Viiden vuosi on jo meneillään. Todettakoon, että yksikön johtajamme Jussi Kauhanen muisti vuoden oikein.

Yksistään kansanterveystieteen laitos oli varsin suuri yksikkö, ja kun kliininen ravitsemustiede ja kansanterveystiede fuusioituivat, syntyi ainutlaatuinen osaamiskeskittymä nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon. On huomattava, että pääasiassa Mediteknian tiloissa toimiva ETTK henkilökuntineen kuuluu nykyiseen yksikköömme. Sen englanninkielinen nimi: Institute of Public Health and Clinical Nutrition kuvaa hyvin yksikön keskeisiä toimintoja, joskaan kaikki osaamisalueet eivät nimessä näy. Yksikkö on ainutlaajuinen paitsi kansallisesti myös kansainvälisesti. Olemme monialainen osaaja ja toimija.

Osaammeko hyödyntää tätä konseptia riittävästi? Paitsi hallinnollisia tehtäviä kysymys koskee yksikön opetus- ja tutkimustoimintaa. Yhteistyön tiivistymisille on annettava oma aikansa, mutta sitä voi myös aktiivisesti edesauttaa ja luoda täkyjä integraation edelleen kehittämiseksi. Maantiede ei ole este. Kansanterveystiede ja kliininen ravitsemustiede toimivat lähekkäin. Opetuksessa voisi alkaa hakea entistä enemmän yhteisiä luentosarjoja ja seminaareja. Englanninkielisessä opetuksessa tämän pitäisi olla jokapäiväistä. Henkilöstön ristiin rekrytoiminen edesauttaa verkostoitumista. Tutkimuksessa sekä kansanterveystiede että kliininen ravitsemustiede toimivat osittain samoilla alueilla. Yhteisiä julkaisujakin syntyy, mutta liian harvoin. Molemmilla osapuolilla on erityisosaamista, jota voidaan hyödyntää. Tutkimusaktiviteetissa ei ole moitteen sijaa, ja antamaamme koulutusta arvostetaan paitsi Suomessa myös maailmalla.

Itä-Suomen yliopistossa on käynnistymässä suuri D-vitamiinitutkimus, joka kestää vuosikausia ja jossa hyödynnetään sekä kansanterveystieteen että ravitsemustieteen osaamista. On huomattava, että moni kansanterveydestä väitellyt, on suorittanut maisteritutkintonsa ravitsemustieteessä. D-vitamiinitutkimus käynnistyy pilottitutkimuksena, jossa on tarkoitus selvittää matalan D-vitamiinitason yhteyttä sokeriaineenvaihdunnan häiriöön. Kyse on mitä ajankohtaisimmasta ongelmasta; voiko matala D-vitamiinitaso altistaa sokeriaineenvaihdunnan häiriöille ja tyypin 2 diabetekselle ja korjaantuko häiriö D-vitamiinilla. Tutkimus on tarkoitus alkaa jo ensi syksynä. Tämä yhteistyö on myös eräs esimerkki voimien yhdistämisestä. Yllättävää minulle on ollut se, että kovin vähän käytännön yhteistyötä on syntynyt vuosien varrella esimerkiksi yleislääketieteen kanssa. Public Health Nutrition ei voi olla kovin etäällä perusterveydenhuollosta.

Henkilökohtaisesti olen kokenut työskentelyn yksikössämme ongelmattomana. Olen nähnyt myösraja-aidat. Uskon, että yhdessä tehden saamme enemmän aikaan, olkoonpa kyse koulutuksesta tai tutkimuksesta. Johtajien tulee näyttää suunta. Teennäistä yhteisoloa en kannata. Olen ollut ylpeä, kun käyntikortissani lukee Kuopio campus Institute of Public Health and Clinical Nutrition. Se kuulostaa hienommalta ja on toiminnallisesti enemmän kuin Lääketieteen laitoksen yksikkö. Mutta kaiken perusta on se toiminta, mitä teemme – hyvä kello kauas kuuluu!

Terveisiä Mwanzasta!

Raimo Sulkava, professori, geriatria

Olin opettajavaihdossa Tansaniassa North-South-South -ohjelman kautta. Mwanza on Tansanian toiseksi suurin kaupunki, asukasluku on reilu 200.000. Pidin helmikuussa paikallisessa Bugandon yliopistossa tiettävästi maan ensimmäisen geriatrian kurssin Master of Public Health- tutkintoa suorittaville opiskelijoille. Kaikilla opiskelijoilla oli jo ennestään toinen tutkinto, ja joukossa oli lääkäreitä, farmasisteja, ravitsemusterapeutteja ja terveydenhoitajia. Viikko oli varmaan minulle antoisampi kuin opiskelijoille. Suosittelen yksikkömme muillekin opettajille tällaista silmiä avaavaa breikkiä.

Tansaniassa on yli 65-vuotiaita hieman yli 2% väestöstä, Suomessa vastaava prosenttiluku on yli 16. Siellä ei ole ainoatakaan geriatria. Miksi sielläkin aletaan kiinnostua iäkkäistä ihmisistä? Vaikka iäkkäiden osuus on pieni, niin se nousee nopeasti. Tällä hetkellä Tansaniassa on yli 65-vuotiaita saman verran kuin Suomessa, hieman alle miljoona henkeä.

Kerroin opiskelijoille suomalaisista systeemistä. Meillä tuetaan apua tarvitsevia kotiin. Ja sitten meillä on kattava vanhainkoti-palvelutalojärjestelmä niitä varten, jotka eivät enää pärjää kotona. Opiskelijat kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä juttujani. Sitten eräs terveydenhoitaja esitti kysymyksen: miten Suomessa lapset ja muut sukulaiset voivat laittaa vanhempansa ja isovanhempansa laitoksiin? Eikö lasten velvollisuus ole huolehtia vanhemmistaan, koska hekin ovat huolehtineet aikanaan lapsistaan?

Aluksi en pystynyt vastaamaan muuta kuin, että onpa hyvä kysymys. Jäimme pohtimaan asiaa. Tansaniassa perheet huolehtivat vanhuksistaan. Maassa ei ole yhtään kunnallista vanhainkotia, muutama yksityinen lähinnä katolisten nunnien hoitama paikka kylläkin. Lapsia on yleensä paljon, jopa yli 10, joten taakka ei muodostu kohtuuttomaksi. Laaja suku huolehtii myös lapsettomista iäkkäistä ihmisistä. Suomen systeemi tuntui tansanialaisista kovin kylmältä: hylkäämme vanhuksemme laitoksiin yhteiskunnan vastuulle.

Jouduin todella miettimään, miten Suomessa on ajauduttu tällaiseen käytäntöön. Vielä 1950-luvulla vanhaisäntä ja –emäntä hoidettiin talon peräkamarissa loppuun saakka. Välttämättä kunnanlääkäriäkään ei tarvittu paikalle, kun kuolemaan johtava sairaus tuli. Keuhkokuumetta kutsuttiin vanhan miehen parhaaksi ystäväksi. Sitten tuli suuri muuttoaalto kaupunkiin. Lapset asuivat usein eri paikkakunnalla kuin vanhemmat. Keskimääräinen lapsiluku pieneni myös nopeasti. Iäkkäät ihmiset elivät myös vanhemmiksi kuin ennen. Kuntien velvollisuus huolehtia asukkaittensa terveydestä ja pärjäämisestä tuli käytännössä yhä laajemmaksi. Säädettiin myös laki, jonka mukaan se on kunta, joka viime kädessä vastaa toimintakyvyltään heikentyneiden asukkaittensa hoidosta, eivät omaiset.

Laitospuolella vaivaistaloista ja kunnalliskodeista kehittyi vanhainkoteja, terveyskeskuksen vuodeosastoja ja palveluasuntoja. Ajattelussa tapahtui muutos. Ei pidetty enää häpeällisenä, että sairaat, iäkkäät ihmiset joutuivat laitostyyppiseen hoitoon. Alkoi tuntua normaalilta, että elämän loppupää vietetään poissa omasta kodista.

Tansanialla on edessään muutoksia lähivuosikymmeninä. Sielläkin lapsiluku on vähenemässä. Elinajan odote tulee nousemaan nykyisestä 56 vuodesta. Maassa tulee tapahtumaan kaupungistumista; tällä hetkellä 85% väestöstä asuu maaseudun kylissä. Myös vanhuuden sairauksia ryhdytään hoitamaan. Tällä hetkellä kylissä on 3 vuoden koulutuksen saaneita välskäreitä, mutta jos iäkäs ihminen sairastuu niin häntä ei diagnosoida lukuun ottamatta infektiosairauksia kuten malariaa. Muistisairaudetkin ovat osa vanhuuden laajaa kirjoa. Jossain vaiheessa perustetaan kuitenkin se ensimmäinen kunnallinen vanhainkoti Tansaniaankin.

Matkan jälkeen jäin miettimään iäkkäiden ja sairaiden ihmisten asemaa eri maissa. Epäilemättä Tansanialla on pitkä matka kuljettavana geriatrisessa hoidossa. Toisaalta toivon, että maassa ei ole Suomen kaltaista järjestelmää vuonna 2050, jolloin yli 65-vuotiaiden osuus saavuttaa siellä Suomen nykyisen tason. Iäkkäiden ihmisten onnellisuutta ja elämänlaatua ajatellen asioita pitäisi tehdä Suomessa eri lailla kuin nykyisin. Kehitys Suomessa tällä hetkellä esim. muistisairaiden hoidon suhteen menee mielestäni väärään suuntaan: lopetetaan hyvin toimivia pieniä dementiakoteja ja kansainvälisten yhtiöiden toimesta perustetaan halvemmalla toimivia suuria yksiköitä. Yksilöllisyyden huomioon ottaminen jää vähemmälle ja asukkaiden elämänlaatu tuskin paranee.

Ja sitten aiheeseen liittyvä loppukevennys:

75-vuotiaalla Hilmalla oli tapana ruokkia puluja puistossa. Eräänä päivänä hän taas istui puiston penkillä ja heitteli ostamastaan kokonaisesta leivästä paloja linnuille. Ohi kulkeva tiedostava, kolmekymppinen mies puuttui tilanteeseen:
  Sinun ei pitäisi heittää tuoretta leipää linnuille, kun Afrikassa on paljon nälkää näkeviä ihmisiä.
Hilma katsoi nuorta miestä ja totesi:
 En jaksa heittää niin kauas.

Kimmo Räsänen, työterveyshuollon ma professori

Milloin sinusta on viimeksi töihin tullessasi tuntunut siltä, että tämähän on kuin Helsingin junaan istahtaisi. Aikansa kun istuu, niin on aikataulun mukaisesti perillä.  Aivan. Nyt kun junaan istahtaa niin ei tiedä, milloin on perillä ja onko matkaa välillä taitettu bussillakin. Työelämä on muuttunut hieman samankaltaiseksi.  Sanotaan, että ainoa mikä työelämässä on pysyvää on muutos. Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen gurut ovat löytäneet työstä häiriökuormitusta, kohdehyvinvoinnin vähenemistä  ja muutoksen epäsynkroneja. Siis suomeksi sähläystä, työnilon katoamista ja eri suuntiin tempoilevasti veteleviä kehityshankkeita.

Nou hätä, yliopistoelämässähän tämä on ollut arkipäivää jo jonkin aikaa.  Sosiologi Ilkka Pirttilä yhdessä Susan Eriksson-Pielan kanssa on kuvannut yliopistotyön – erityisesti tutkijoiden ja opettajien – työhyvinvointia vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan ” Yliopistotyön kirot ja tähtihetket”. Jo kirjan nimi houkuttelee lukemaan, suosittelen.

Kirjan viimeinen kappale summaa keskeisen viestin:

Yliopistojen tulee traditiotaan ja erityislaatuaan kunnioittaen kyetä vastaamaan ajan haasteisiin. Tämä on myös tutkija/opettajien ja koko yliopiston henkilöstön hyvinvoinnin tae. Haasteet vaativat henkilöstöltä paljon; mutta niihin on mahdollista, ilman henkilöstön uupumista, vastata, kunhan toiminta itsesäätöisesti ja oikein organisoidaan sekä yksilötasolla sisäisesti hallitaan.

Viesti on siis se, että työelämän muutoksessa on paljon sellaista, johon emme voi vaikuttaa, mutta arjen työn sujuvuuteen pystymme paljon yhdessä ja kukin omalta osaltamme vaikuttamaan.
Työhyvinvoinnille ei ole universaalia määritelmää, mutta ehkä yksi realistisimmista, johon olen törmännyt on Valtiokonttorin Kaiku-palvelussa: 

Kun puhutaan työhyvinvoinnista, liikumme aihealueella, jossa ei ole yhtä ja ainoaa totuutta. Ei ole yhtä ainoaa määritelmää tai menetelmää, miten sitä tulee lähestyä. Sen sijaan löytyy tukuittain erilaisia mielipiteitä, näkemyksiä, tutkittua ja tutkimatonta tietoa, toimivia ja ei-toimivia malleja ja kokemuksia, jotka pohjaavat yleensä johonkin tiettyyn tilanteeseen tai aineistoon.


Vaikka itse työhyvinvointia ei voida mitata, se ei tarkoita, etteikö mittaamisella ja arvioinnilla olisi merkitystä ja käyttöä. Työhyvinvointia voidaan arvioida työhyvinvoinnin puutteiden kautta. Työhyvinvoinnin puutteet voivat näkyä monella tapaa. Tavallisimmin arvioidaan sairauspoissaoloja, ennen aikaisista eläkkeistä johtuvia kustannuksia, vaihtuvuutta tai tuotannon häiriöitä. Erilaiset työilmapiirikyselyt heijastavat myös työhyvinvointia ja usein juuri puutteiden kautta: tiedonkulun ongelmat, johtamisen puutteet ja palkitsemisen vähäisyys ovat usein näissä kyselyissä esiin nousevia asioita. Omassa työhyvinvointikyselyssämme kehittämiskohteita olivat mm. palkitsemisen kannustavuus, vaikeista asioista keskusteleminen ja uralla etenemismahdollisuudet. Omassa työhyvinvointihankkeessamme, josta löytyy tietoa täältä intrasta, pureutunemme näihinkin asioihin.

Toisaalta onko se työ sitten niin tärkeää yksilön (siis meidän jokaisen henkilökohtaisen) hyvinvoinnin kannalta? Ei ainakaan kaikkien mielestä. Satuitko lukemaan kirjailija Jouni Tossavaisen haastattelua ja uusimman kirjan ”Sivullisia” arvostelua 14.4 Savon Sanomista?  Lukaisepa. Täytynee lukaista myös koko kirja. Jounin kuningasajatus SS:n haastattelussa on, että ”Eikö ihminen voi kokea hyvinvointia ilman työtä?”  No tottakai voi, yksittäinen ihminen ja hetkittäin. Mutta ilman työtä ei voida luoda perustaa hyvinvointiyhteiskunnalle. Siksi työssä olisi voitava hyvin, jopa nauttia siitä.
Ja lopuksi stoalaisen filosofin Senecan sanoja lainaten: Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit tänään.

Hannu Mykkänen, professori, Kliininen ravitsemustiede

Kun tilaisuus annetaan, se pitää käyttää. Minulta pyydettiin blogia yksikön intraan, elämäni ensimmäinen blogikirjoitus, ja jutun aihetta miettiessäni s-postissa tuli opetukseen liittyvä vetoomus. Niinpä käytän blogi-tarjousta hyväksi tuodakseni tämän vetoomuksen koko yksikön tietoon.

Vetoomus koskee vuorovaikutustaitojen kontaktiopetusta ja terveyspsykologin vakanssin säilyttämistä. Eeva-Liisa Helkalan jäätyä eläkkeelle vuoden vaihteessa on terveyspsykologian opetusta hoidettu tuntityönä ja ensi lukukauden tilanne on vähintäänkin epävarma. Tämä huolettaa ravitsemusterapian opettajia ja opiskelijoita, jotka ovat vetoomuksen allekirjoittaneet. Terveyspsykologian yliassistentin vakanssi on ollut ainoa psykologikoulutuksen vakanssi kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikössä, ja sen varaan on rakennettu hyvin toimiva vuorovaikutustaitojen opetuspaketti ravitsemustieteen opiskelijoille. Aika kummallista, että tällaisessa terveysorientoituneessa yksikössä (ja yliopistossa) ei enää tarvittaisi vuorovaikutustaitojen opettamista potilaan kohtaamiseen tai asiakkaiden opastamiseen parempiin elämäntapoihin.
Työelämässä yliopiston ulkopuolella näiden taitojen hallitseminen on välttämätöntä, ja sama sanoma on kuultu myös opiskelijoiden harjoitusjaksojen palautteissa. Moniongelmaisten asiakkaiden kanssa työskentely ei onnistu, ellei siihen saa asiallista koulutusta. Vetoomuksen ovat allekirjoittaneet ravitsemustieteen opettajat ja opiskelijat, mutta asia koskettaa muitakin terveystieteiden aloja. Uskoisin, että niin kansanterveystieteilijät kuin liikuntalääketieteen, ergonomian, hammaslääketieteen ja ”jopa” lääketieteenkin opiskelijat tarvitsevat vuorovaikutustaitoja tulevassa työssään. Niinpä, Jussi yksikönjohtaja, vetoan minäkin tämän blogin kautta, että terveyspsykologian vakanssi säilytetään ja siihen rekrytoidaan nuori, innostunut psykologi, joka kouluttaa uusia vuorovaikutustaitoisia sukupolvia terveystieteissä ja siinä sivussa kohentaa yksikön (ja koko Itä-Suomen yliopiston) imagoa nykyaikaisena koulutuspaikkana. Näitä taitoja taitaisi tarvita ajoittain myös tehostamistalkoisiin innostunut yliopiston hallintokin.

Uusi aika alkaa – nyt!

Jussi Kauhanen, Kansanterveystieteen professori, yksikön johtaja

Uusi aika alkaa – nyt! Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikön oma intrasivusto käynnistyy tämän blogin myötä. Historiallinen hetki on maaliskuun alku vuonna 2011.

Maaliskuuta pidetään virallisesti ensimmäisenä kevätkuukautena.  Ainakin ankaran talven selkä näyttää taittuneen. Mutta onko oikeasti kevättä ilmassa?

Moni yliopistolainen on tuntenut saaneensa kylmää kyytiä tauotta ainakin vuoden-parin verran. Muutosvauhti on ollut ankaraa Itä-Suomen yliopiston ja uuden terveystieteiden tiedekunnan alkutaipaleella. Kaiken taustalta löytyy uusi yliopistolaki, joka pani kerralla uusiksi, ei ainoastaan Itä-Suomen yliopiston, vaan kaikkien muidenkin Suomen yliopistojen aseman ja toimintatavat.

Ladotaan siihen päälle vielä iso kasa arkipäivää sulostuttavia tietojärjestelmiä, joista useat ovat hankalia, kankeita tai suoraan sanoen surkeita. Kun lopuksi maustetaan koko keitos kiristyvällä taloudella ja tulosmittareilla, niin ei kai ole väärin väittää, että liika on liikaa.
Etenkin, kun kaikki tapahtuu yhdessä rysäyksessä.

Oma kokemukseni nopeutuvasta muutoksesta ulottuu kyllä pidemmälle. Voi helposti arvioida, että taukoamaton kehittäminen ja höyryäminen alkoi kiihtyä ainakin kymmenen vuotta sitten, suunnilleen vuosituhannen vaihteessa, tai ehkä jopa aiemmin, heti lamavuosien hellittäessä 1990-luvulla.

Eihän siinä mitään. Kehittyä pitää ja uudistua. Mutta asioilla uhkaa olla kääntöpuolensa.

Yliopistotyö on kautta historian ammentanut voimaa luovuudesta, vapaasta ajattelusta, asioiden innovatiivisesta yhdistelemisestä, pohdinnasta, dialogista, ilmiöiden tarkastelusta.

Nyt alkaa olla aika kysyä, onko noille asioille enää lainkaan aikaa?

Ellei ole, niin väitän, että yliopisto on menettänyt pelin.  Silloin se ei ole enää yliopisto. Siitä tulee mekaaninen suoritusyksikkö tai tuotantolaitos.

Tuore yliopistomme työhyvinvointikysely panee pohtimaan. Sen mukaan iso osa meistä kokee, että muutokset todella koettelevat työssä jaksamista,  ja että omiin ydintehtäviin on vaikea keskittyä erilaisten häiriöiden vuoksi.

Uuden ison yliopiston strategia ja tavoitteet koetaan hämäräksi ja päätöksenteko etäiseksi. Onneksi sentään lähiyhteisö eli oma yksikkö saa enemmistöltä varsin hyvät arvosanat.

Mutta mikä tärkeintä, ihmiset yhä arvostavat omaa työtään ja työpanostaan. Valtaosa kokee, että työssä saa edelleen käyttää luovuutta, ja että se on varsin itsenäistä ja vapaata. Juuri niin kuin yliopistossa työn pitääkin olla.

Kyselyn tuloksia puidaan lähiaikoina tarkemmin koko yksikön piirissä. Mutta jo tässä vaiheessa voi sanoa, että kaikki toivo ei ole mennyt. Kyllä kevättäkin on ilmassa.

P.S. Jatkossa blogi päivittyy eri kirjoittajien toimesta parin viikon välein.  Lue, seuraa, kommentoi!