Yönä uuden vuoden, yönä uuden vuoden…

Atte von Wright, professori, kliininen ravitsemustiede

Ruotsalainen runoilija Oscar Levertin sovitti runoksi vanhan kansanuskomuksen pyhästä Tapanista, Staffanista, joka uuden vuoden yönä juottaa viittä hevostaan elämänveden lähteellä. Osansa saavat rakkauden hevonen, onnen hevonen, puutteen hevonen, surun hevonen ja vieläpä lopuksi kuoleman hevonenkin. Runon loppusäkeet kuuluvat:

ylhäisestä taivaastas
auta Jeesus, armias,
yönä uuden vuoden, yönä uuden vuoden

Levertinin aikana ihmisillä oli pahimpinakin aikoina voimana loppusäkeissä ilmaistu usko Kaitselmukseen. Nykyään tämä ei ole kovinkaan yleistä eikä muodikasta. Silti uusi vuosi merkitsee taitekohtaa, jossa haetaan jotakin varmuutta tuntemattoman tulevaisuuden varalle. Erilaisia, enemmän tai vähemmän vakavia ennusteitahan vuodelle 2016 ovat tiedotusvälineet pullollaan.

Kun ajatellaan kulunutta vuotta, niin harvapa lienee ollut niin kaukonäköinen ja tarkka, että olisi voinut ennustaa sen dramatiikan vuoden 2014 loppupäivinä. Olemme saaneet nähdä ja kokea Suomessakin asioita, joita olisi ollut vaikea uskoa mahdollisiksi vielä muutama vuosi sitten. Polttopulloja ja kiviä on lennellyt, nettikeskusteluissa outo, primitiivinen raivo ja uhkailu ovatkin sanan- ja ilmaisunvapautta ja rikkaiden ja köyhien maailmat jopa tasa-arvoisessa Suomessa ovat tutkimusten mukaan kuin valovuosien päässä toisistaan.

Yliopistomaailma on puolestaan seurannut ihmeissään uuden hallituksen politiikkaa, jossa tutkimuksesta ja opetuksesta leikkaaminen on osa selviytymisstrategiaa – jopa vastoin hallituksessa istuvien puolueiden etukäteen antamia lupauksia. Oma yliopistommekin on tämän johdosta joutunut taas kerran yt-neuvotteluihin. Tämä ei varmaan ole ollut vastuullisen johdon tahto eikä tarkoitus, mutta on ymmärrettävää, että se saa osansa epävarmuudessa elävän henkilöstön pahan mielen ilmauksista.

Yksi tilanteen uhreista on helposti solidaarisuus. Olosuhteet houkuttelevat eri yliopistojen ”kaiken maailman dosentteja” julkisiin irtiottoihin, joissa ongelmien ratkaisuiksi esitetään leikkausten kohdistamista siihen naapuriyliopistoon, laitokseen tai tiedekuntaan, jonka toimintoja omasta vinkkelistä tai maailmankuvasta katsoen ei ymmärretä tai pidetä tarpeellisina. 

Vuodenvaihde on kuitenkin toivon aikaa. Pessimismiin vaipuminen merkitsee jäämistä tuleen makaamaan. Ihmisten aiheuttamat ongelmat ovat ihmisten ratkaistavissa. Niin maailmanlaajuiset, paikalliset kuin henkilökohtaiset haasteet on kohdattava, niistä selvittävä tai niiden haitat minimoitava.

Maailma ei varmaan koskaan tule täydelliseksi, mutta silti olemme kaikista takapakeista huolimatta menneet huimasti eteenpäin oman, vielä suhteellisen lyhyen elinaikani kuluessa. Sama pätee Suomeen. Tästäkin noustaan, toivottavasti nöyrempinä, suvaitsevaisempina, viisaampina ja yhteistyökykyisempinä kuin loputtomaan nousukauteen uskoessamme.

Myös yliopistomme selviytyy, kolhuja kärsineenä, mutta terästäytyneenä. Vaikka henkilöstön sitoutuminen on koetuksella, niin tiedeyhteisön tutkimisen intohimo ei sorru sortamallakaan. Tässä suhteessa se muistuttaa taiteellista luomisen pakkoa. Tämä on se aineeton voimavara, johon yliopistomaailma voi pahimpinakin aikoina turvata.

Liika sitoutuminen on kuitenkin vaarallista. Ajattelen niitä yliopistojen hienoja työntekijöitä, joiden työsuhde loppuu. He ovat tehneet parhaansa, monet joustaen ja uhrautuen. Se ei silti ole riittänyt. Työnantaja, jolle he antoivat kaikkensa, pettääkin luottamuksen. Petetyksi tulemisen tunne voi olla vielä pahempaa kuin väistämättömät taloudelliset menetykset. Näille ihmisille kaikki kiitokset, hyvän jatkon toivotukset ja valittelut tilanteesta kaikuvat tyhjinä ja jopa irvokkaina fraaseina. Vaikka omatkin sanani ovat aivan yhtä onttoja, en voi kuin toivoa heille yliopiston ulkopuolisen elämän löytymistä. Sitä todella on olemassa!

Ja pian eläköityvänä ja isoisänä aivan uuden maailman löytäneenä neuvon nuorempia. Etsikää ajoissa se elämä yliopiston ulkopuolella! Suhtautukaa yliopistoon kuin mihin tahansa työnantajaan, sillä yliopistokin suhtautuu teihin vain työntekijöinä!  Tehkää Solen edellyttämät tunnit tunnollisesti ja sitoutuen, tutkimuksenne innolla ja palolla, mutta muistakaa, ettei satoja julkaisujanne lue muutaman vuosikymmenen kuluttua todennäköisesti kukaan. Sen sijaan aikuiset lapsenne saattavat muistaa, ettei heidän isällään tai äidillään ollut heille aikaa, kun sitä olisi tarvittu. Puolisonne saattaa riutua parhaillaankin siihen yksinäisyyteen, jota hän mielestään ei ollut valinnut teidät valitessaan. Mitä tulee harrastuksiin, niin älkää niidenkään suhteen eläkö ”sitten kun” vaan ”nyt” elämää. Yliopisto voi teidät hylätä, läheisenne eivät, jos olette oikein eläneet.

Hyvää Uutta Vuotta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *