Terveisiä Mwanzasta!

Raimo Sulkava, professori, geriatria

Olin opettajavaihdossa Tansaniassa North-South-South -ohjelman kautta. Mwanza on Tansanian toiseksi suurin kaupunki, asukasluku on reilu 200.000. Pidin helmikuussa paikallisessa Bugandon yliopistossa tiettävästi maan ensimmäisen geriatrian kurssin Master of Public Health- tutkintoa suorittaville opiskelijoille. Kaikilla opiskelijoilla oli jo ennestään toinen tutkinto, ja joukossa oli lääkäreitä, farmasisteja, ravitsemusterapeutteja ja terveydenhoitajia. Viikko oli varmaan minulle antoisampi kuin opiskelijoille. Suosittelen yksikkömme muillekin opettajille tällaista silmiä avaavaa breikkiä.

Tansaniassa on yli 65-vuotiaita hieman yli 2% väestöstä, Suomessa vastaava prosenttiluku on yli 16. Siellä ei ole ainoatakaan geriatria. Miksi sielläkin aletaan kiinnostua iäkkäistä ihmisistä? Vaikka iäkkäiden osuus on pieni, niin se nousee nopeasti. Tällä hetkellä Tansaniassa on yli 65-vuotiaita saman verran kuin Suomessa, hieman alle miljoona henkeä.

Kerroin opiskelijoille suomalaisista systeemistä. Meillä tuetaan apua tarvitsevia kotiin. Ja sitten meillä on kattava vanhainkoti-palvelutalojärjestelmä niitä varten, jotka eivät enää pärjää kotona. Opiskelijat kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä juttujani. Sitten eräs terveydenhoitaja esitti kysymyksen: miten Suomessa lapset ja muut sukulaiset voivat laittaa vanhempansa ja isovanhempansa laitoksiin? Eikö lasten velvollisuus ole huolehtia vanhemmistaan, koska hekin ovat huolehtineet aikanaan lapsistaan?

Aluksi en pystynyt vastaamaan muuta kuin, että onpa hyvä kysymys. Jäimme pohtimaan asiaa. Tansaniassa perheet huolehtivat vanhuksistaan. Maassa ei ole yhtään kunnallista vanhainkotia, muutama yksityinen lähinnä katolisten nunnien hoitama paikka kylläkin. Lapsia on yleensä paljon, jopa yli 10, joten taakka ei muodostu kohtuuttomaksi. Laaja suku huolehtii myös lapsettomista iäkkäistä ihmisistä. Suomen systeemi tuntui tansanialaisista kovin kylmältä: hylkäämme vanhuksemme laitoksiin yhteiskunnan vastuulle.

Jouduin todella miettimään, miten Suomessa on ajauduttu tällaiseen käytäntöön. Vielä 1950-luvulla vanhaisäntä ja –emäntä hoidettiin talon peräkamarissa loppuun saakka. Välttämättä kunnanlääkäriäkään ei tarvittu paikalle, kun kuolemaan johtava sairaus tuli. Keuhkokuumetta kutsuttiin vanhan miehen parhaaksi ystäväksi. Sitten tuli suuri muuttoaalto kaupunkiin. Lapset asuivat usein eri paikkakunnalla kuin vanhemmat. Keskimääräinen lapsiluku pieneni myös nopeasti. Iäkkäät ihmiset elivät myös vanhemmiksi kuin ennen. Kuntien velvollisuus huolehtia asukkaittensa terveydestä ja pärjäämisestä tuli käytännössä yhä laajemmaksi. Säädettiin myös laki, jonka mukaan se on kunta, joka viime kädessä vastaa toimintakyvyltään heikentyneiden asukkaittensa hoidosta, eivät omaiset.

Laitospuolella vaivaistaloista ja kunnalliskodeista kehittyi vanhainkoteja, terveyskeskuksen vuodeosastoja ja palveluasuntoja. Ajattelussa tapahtui muutos. Ei pidetty enää häpeällisenä, että sairaat, iäkkäät ihmiset joutuivat laitostyyppiseen hoitoon. Alkoi tuntua normaalilta, että elämän loppupää vietetään poissa omasta kodista.

Tansanialla on edessään muutoksia lähivuosikymmeninä. Sielläkin lapsiluku on vähenemässä. Elinajan odote tulee nousemaan nykyisestä 56 vuodesta. Maassa tulee tapahtumaan kaupungistumista; tällä hetkellä 85% väestöstä asuu maaseudun kylissä. Myös vanhuuden sairauksia ryhdytään hoitamaan. Tällä hetkellä kylissä on 3 vuoden koulutuksen saaneita välskäreitä, mutta jos iäkäs ihminen sairastuu niin häntä ei diagnosoida lukuun ottamatta infektiosairauksia kuten malariaa. Muistisairaudetkin ovat osa vanhuuden laajaa kirjoa. Jossain vaiheessa perustetaan kuitenkin se ensimmäinen kunnallinen vanhainkoti Tansaniaankin.

Matkan jälkeen jäin miettimään iäkkäiden ja sairaiden ihmisten asemaa eri maissa. Epäilemättä Tansanialla on pitkä matka kuljettavana geriatrisessa hoidossa. Toisaalta toivon, että maassa ei ole Suomen kaltaista järjestelmää vuonna 2050, jolloin yli 65-vuotiaiden osuus saavuttaa siellä Suomen nykyisen tason. Iäkkäiden ihmisten onnellisuutta ja elämänlaatua ajatellen asioita pitäisi tehdä Suomessa eri lailla kuin nykyisin. Kehitys Suomessa tällä hetkellä esim. muistisairaiden hoidon suhteen menee mielestäni väärään suuntaan: lopetetaan hyvin toimivia pieniä dementiakoteja ja kansainvälisten yhtiöiden toimesta perustetaan halvemmalla toimivia suuria yksiköitä. Yksilöllisyyden huomioon ottaminen jää vähemmälle ja asukkaiden elämänlaatu tuskin paranee.

Ja sitten aiheeseen liittyvä loppukevennys:

75-vuotiaalla Hilmalla oli tapana ruokkia puluja puistossa. Eräänä päivänä hän taas istui puiston penkillä ja heitteli ostamastaan kokonaisesta leivästä paloja linnuille. Ohi kulkeva tiedostava, kolmekymppinen mies puuttui tilanteeseen:
  Sinun ei pitäisi heittää tuoretta leipää linnuille, kun Afrikassa on paljon nälkää näkeviä ihmisiä.
Hilma katsoi nuorta miestä ja totesi:
 En jaksa heittää niin kauas.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *