Kimmo Räsänen, työterveyshuollon ma professori

Milloin sinusta on viimeksi töihin tullessasi tuntunut siltä, että tämähän on kuin Helsingin junaan istahtaisi. Aikansa kun istuu, niin on aikataulun mukaisesti perillä.  Aivan. Nyt kun junaan istahtaa niin ei tiedä, milloin on perillä ja onko matkaa välillä taitettu bussillakin. Työelämä on muuttunut hieman samankaltaiseksi.  Sanotaan, että ainoa mikä työelämässä on pysyvää on muutos. Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen gurut ovat löytäneet työstä häiriökuormitusta, kohdehyvinvoinnin vähenemistä  ja muutoksen epäsynkroneja. Siis suomeksi sähläystä, työnilon katoamista ja eri suuntiin tempoilevasti veteleviä kehityshankkeita.

Nou hätä, yliopistoelämässähän tämä on ollut arkipäivää jo jonkin aikaa.  Sosiologi Ilkka Pirttilä yhdessä Susan Eriksson-Pielan kanssa on kuvannut yliopistotyön – erityisesti tutkijoiden ja opettajien – työhyvinvointia vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan ” Yliopistotyön kirot ja tähtihetket”. Jo kirjan nimi houkuttelee lukemaan, suosittelen.

Kirjan viimeinen kappale summaa keskeisen viestin:

Yliopistojen tulee traditiotaan ja erityislaatuaan kunnioittaen kyetä vastaamaan ajan haasteisiin. Tämä on myös tutkija/opettajien ja koko yliopiston henkilöstön hyvinvoinnin tae. Haasteet vaativat henkilöstöltä paljon; mutta niihin on mahdollista, ilman henkilöstön uupumista, vastata, kunhan toiminta itsesäätöisesti ja oikein organisoidaan sekä yksilötasolla sisäisesti hallitaan.

Viesti on siis se, että työelämän muutoksessa on paljon sellaista, johon emme voi vaikuttaa, mutta arjen työn sujuvuuteen pystymme paljon yhdessä ja kukin omalta osaltamme vaikuttamaan.
Työhyvinvoinnille ei ole universaalia määritelmää, mutta ehkä yksi realistisimmista, johon olen törmännyt on Valtiokonttorin Kaiku-palvelussa: 

Kun puhutaan työhyvinvoinnista, liikumme aihealueella, jossa ei ole yhtä ja ainoaa totuutta. Ei ole yhtä ainoaa määritelmää tai menetelmää, miten sitä tulee lähestyä. Sen sijaan löytyy tukuittain erilaisia mielipiteitä, näkemyksiä, tutkittua ja tutkimatonta tietoa, toimivia ja ei-toimivia malleja ja kokemuksia, jotka pohjaavat yleensä johonkin tiettyyn tilanteeseen tai aineistoon.


Vaikka itse työhyvinvointia ei voida mitata, se ei tarkoita, etteikö mittaamisella ja arvioinnilla olisi merkitystä ja käyttöä. Työhyvinvointia voidaan arvioida työhyvinvoinnin puutteiden kautta. Työhyvinvoinnin puutteet voivat näkyä monella tapaa. Tavallisimmin arvioidaan sairauspoissaoloja, ennen aikaisista eläkkeistä johtuvia kustannuksia, vaihtuvuutta tai tuotannon häiriöitä. Erilaiset työilmapiirikyselyt heijastavat myös työhyvinvointia ja usein juuri puutteiden kautta: tiedonkulun ongelmat, johtamisen puutteet ja palkitsemisen vähäisyys ovat usein näissä kyselyissä esiin nousevia asioita. Omassa työhyvinvointikyselyssämme kehittämiskohteita olivat mm. palkitsemisen kannustavuus, vaikeista asioista keskusteleminen ja uralla etenemismahdollisuudet. Omassa työhyvinvointihankkeessamme, josta löytyy tietoa täältä intrasta, pureutunemme näihinkin asioihin.

Toisaalta onko se työ sitten niin tärkeää yksilön (siis meidän jokaisen henkilökohtaisen) hyvinvoinnin kannalta? Ei ainakaan kaikkien mielestä. Satuitko lukemaan kirjailija Jouni Tossavaisen haastattelua ja uusimman kirjan ”Sivullisia” arvostelua 14.4 Savon Sanomista?  Lukaisepa. Täytynee lukaista myös koko kirja. Jounin kuningasajatus SS:n haastattelussa on, että ”Eikö ihminen voi kokea hyvinvointia ilman työtä?”  No tottakai voi, yksittäinen ihminen ja hetkittäin. Mutta ilman työtä ei voida luoda perustaa hyvinvointiyhteiskunnalle. Siksi työssä olisi voitava hyvin, jopa nauttia siitä.
Ja lopuksi stoalaisen filosofin Senecan sanoja lainaten: Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit tänään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *