Keventäjä


Anja Lapveteläinen, yliopistotutkija

Se tuli vähän yllättäen. Päätös vähentää työaika 60 prosenttiin ja ryhtyä osa-aikaeläkeläiseksi. Miten työorientoitunut yliopistotutkija tähän taipuu? Osaako hellittää, pystyykö delegoimaan, mitä sijalle? Siitä muutama sana puolen vuoden kokemuksella.

Kaksi-kolme ensimmäistä viikkoa kului pelkässä auvossa: voiko olla totta, että viikossa on jo enemmän vapaa- kuin työpäiviä? Ja sunnuntai-illankin voi vielä fiilistellä omassa rauhassa ilman takaraivossa viriävää tietoisuutta maanantaiaamun työhön paluusta. Mahtavaa! Sitten alkoivat opetuskiireet ja keventäjä huomaa olevansa vähän jatkuvasti huonolla tuulella. Hommia vaan on, ja on, ja on, ja vieläkin on. On joustettava, ja luotettava siihen, että pitämättömät vapaat tulevat nautituiksi keväämmällä. Osa vapaista tulikin kompensoiduiksi, osa jäi odottamaan aikaa parempaa. Syksy alkaa lujalla päätöksellä pysyä jatkossa 60 %:n ruodussa, tulipa eteen sitten mitä tahansa.

Ulkopuolinen saattaa ihmetellä, että mikäs ongelma tuo nyt on? 60 % työaikainen antaa 60 % työpanoksen ja sillä siisti. Teoriassa kyllä. Käytännössä muutos myllertää keventäjän ja lähipiirin arkea monellakin tapaa. Kevennystä ei luonnollisestikaan voi tehdä yksin. Nyt jos koskaan työtehtävien ja vastuiden järkevä rajaaminen on otettava tosissaan. Tämä on minun tapauksessani konkretisoitunut kahtena rakentavassa hengessä käytynä keskustelutilaisuutena ja tsekkauspisteenä esimiehen, projektijohtajien ja työsuojeluvaltuutetun kanssa. Ilman tätä tukea keventäminen ei olisi edes mahdollista. Näin on saatu raamit, niissä pysyminen vaatii työpäiviä venyttämään tottuneelta tutkijayhteisöltä jatkuvaa valppautta.
 
Nyt on siis vihdoin osattava sanoa EI monelle asialle. On huojentavaa jättäytyä vähitellen impulsiivisen ja osin raastavan projektielämän taustajoukkoihin. Mutta – myönnettäköön – samalla on opittava sietämään myös ulkopuolisuutta, kun keventäjä ei luonnollisestikaan pysy kartalla uusien projektiaihioiden kehittelyssä. Poissaololla ratkaisevasta palaverista on omat seurauksensa, joten taas tarvitaan rajaamisen taitoja, hermoja, itsetuntoakin. Monisäikeinen on myös se prosessi, millä hyvästelee omaan ydinosaamiseensa liittyviä opetustehtäviä.  Mitä muutos tarkoittaa oman ammatti-identiteetin kannalta? Miten turvaan sujuvan viestikapulan vaihdon? Vai tarvitseeko keventäjän tuota edes pohtia?
 
Ja lopulta, mille kaikelle sanon KYLLÄ? Haa – ihana kysymys! Mikä on se minun omin juttuni? Asia tai tekeminen, jossa työ ja huvi kulkevat käsi kädessä.  Huomaan syventyväni kaupunginkirjastossa mielenkiintoisen kirjan ääreen niin, että havahdun vasta sulkemiskuulutuksiin. Selaan villisti ties vaikka minkä alojen avoimia opetusohjelmia: mitä kaikkea onkaan nykyään tarjolla! Suotaisiinko minulle vielä kerran lumoutumisen lahja uuden oppimisen äärellä? Yksi selkeimmistä päätöksistä on, että aivan ensiksi opettelen lepäämään. Keventäjähän voisi ottaa lepäämisen tärkeimmäksi harrastuksekseen. Jo tämä ajatus antaa uuden näkökulman myös tavalliseen työarkeen. Ja herättää pohdintoja, miten tärkeää on rikkoa rutiineja, vaihtaa näkökulmaa ja löytää uusia matkakumppaneita. Ehkä vain sitä kautta pystyy uudistamaan myös omaa osaamistaan, tai tuomaan puuttuvan palan toisen alan osaamiskentälle.

Olen lähellä sitä ikäryhmää, jossa yksilölliset erot ovat todella huimat. Siksi tämä keventäjän tarina on kuvaus vain yhdestä valinnasta – jokaisen on itse räätälöitävä oma tapansa luopumisen prosessille. Olen kiitollinen, että hitaana ihmisenä olen näin saanut mahdollisuuden valmistautua uuden alkuun pitemmällä aikavälillä.
Matkaa valaiskoon Suzuki Roshin toteamus “In the beginner’s mind there are many possibilities, but in the expert’s there are few”.

Näin raha poikii


Jussi Kauhanen, professori, yksikön johtaja

Suomen neljätoista tiedeyliopistoa kuluttivat viime vuonna rahaa yhteensä melkein kolme miljardia euroa. Se on valtava summa, jossa täytyy olla karsimisen varaa. Vai onko sittenkään?

Leikkaukset eivät ehkä kannata. Jokainen yliopistoihin sijoitettu euro nimittäin oudosti lisääntyy. Se tuottaa vähintään viisi uutta euroa. Suomen kansantalouteen yliopistot syöttävät noin 14 miljardin arvoisen piristysruiskeen joka vuosi.
 
Yliopistoissa työskentelevistä 32,000 ihmisestä jokainen luo työllään neljä muuta työpaikkaa johonkin päin Suomea. Näin laskien Itä-Suomen yliopisto UEF työllistää suoraan ja välillisesti pitkälti toistakymmentä tuhatta ihmistä, osan heistä muualle kuin varsinaisiin kampuskaupunkeihin.

Myös Suomen 150,000 kokoaikaista yliopisto-opiskelijaa ovat varsinaisia talouden pikku helmiä. He touhuavat kansantalouden eteen melkein saman verran kuin yliopistot yhteensä tärväävät eli sen vajaan kolmen miljardin edestä vuodessa.  Tulos syntyy kulutuksesta ja opintojen ohella tehtävistä töistä.

Nämä ovat uskomattomia lukuja. Ne ovat kuitenkin vain alin arvio. Yliopistojen todellinen talousvaikutus on todennäköisesti vielä paljon suurempi.
 

Juhannuksen alla julkaistut arviot eivät ole taikurin hatusta vetäistyjä. Ne toteutti skotlantilainen konsulttiyritys BiGGAR Economics Ltd., joka on tehnyt vastaavia arviointeja myös muualla Euroopassa.

Raportti tyrmää herkullisesti vanhan helsinkiläisen väitteen, että yliopistojen perustaminen maan eri osiin olisi ollut jollain tapaa huono ratkaisu.  Päinvastoin, raportti kiittelee yliopistojen hajasijoittamista ja pitää sitä paitsi taloudellisesti onnistuneena vetona myös tärkeänä syynä suomalaisten akateemiseen menestykseen maailmalla.

Jos Jyväskylä on kaupunkina hitusen Kuopiota suurempi, se johtuu näiden laskelmien mukaan yksinomaan yliopistosta. Itä-Suomessa tuotot ja työpaikat jakaantuvat pääosin kahteen kaupunkiin, mikä on kuitenkin molempien maakuntien kannalta loistoratkaisu.

Kansainvälisyys tuo lisää rahaa. Ulkomaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden vierailut pitävät yllä arviolta 100 työpaikkaa sekä Joensuussa että Kuopiossa. Tutkimus tuottaa hyvää myös. Yksin lääketieteellinen tutkimus parantaa suomalaisten terveyttä ja elämänlaatua 600 miljoonan euron edestä vuodessa.  

Entä jos kuitenkin vähän nipistetään yliopistojen rahoituksesta?

Raportti ei suosittele. Kymmenen prosentin leikkaus merkitsee koko maan tasolla 15,000 työpaikkaa ja 700 miljoonan euron lovea verotuloihin. Yhtälö on negatiivinen kaikille osapuolille, etenkin Suomen valtiolle.

Sijoittaisiko mieluummin yliopistoihin muutaman euron lisää? Se poikii.  

P.S. Yliopistoväki tuottaa myös lomaillessaan. Joten hyvällä omallatunnolla vaan kesästä nauttimaan.

Logistiikkaa ja individualismia liikenteessä


Tiina Laatikainen, terveyden edistämisen professori

Matkustan viikoittain. Aika usein triangelia Helsinki-Joensuu-Kuopio-Helsinki, tai toiseen suuntaan. Olen vuosien varrella seurannut kanssamatkustajieni käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa enkä jaksa edelleenkään olla ihmettelemättä muutamia merkillisiä seikkoja.

Kotimaan lennoilla koneelle reissataan usein bussilla. Aina löytyy joukko matkustajia, jotka pitävät huolen siitä, että astuvat bussiin ensimmäisinä. Ei suinkaan sen takia, että saisivat sieltä istumapaikan, vaan jäädäkseen aivan oven viereen seisomaan. Pian siihen muodostuu ihmistulppa ja viimeiset saavat ahtautua tavaroineen mitenkuten kyytiin mahtuvat. Ja perällä ja edessä olisi tilaa vaikka kuinka.

Samoin käy myös pikkuruisissa ATR koneissa, joihin mennään sisään koneen takaosasta. Jostain merkillisestä syystä sinne useimmiten ryntäävät ensin ne, joilla on paikka aivan viimeisiltä riveiltä. Ja purkaessaan ja keriessään tavaroitaan koneen perällä ei kukaan muu pääse portaista tai tuuliselta ja sateiselta kentältä edes koneen käytävälle.

Olen miettinyt sitäkin, mistä tällaiset toimintamallit syntyvät. Siihen ei varmastikaan löydy helppoa tai yhtä oikeaa selitystä. Kuitenkin tuntuu siltä, että liiallinen tehokkuuden tavoittelu ja sitä aiheutuva kiire ei ainakaan vähennä individualistista käyttäytymistä.

Pieniä asioita sinänsä, mutta monissa tilanteissa ympäristön ja muiden huomioiminen helpottaisi ja sujuvoittaisi toimintaa. Tämä ei päde ainoastaan liikenteessä vaan kautta linjan kaikessa toiminnassa mitä teemme. Aina silloin tällöin voisi pysähtyä miettimään, onko tässä tilanteessa syytä toimia ”minä ensin” periaatteella vai voisinkohan kenties odottaa hetken tai tehdä ensin jonkin asian, joka edelleen edesauttaa jonkun muun työtä. Isossa mittakaavassa näillä hetkellisillä pienillä päätöksillä voisi luoda paljon tehokkaampaa toimintaa, vähentää jopa stressiä sekä monenlaista harmistumista ja jopa välttää vaaratilanteita muun muassa liikenteessä.

Siispä loogista ajattelua mukaan ihan arkipäiväisiin tilanteisiin. Ei se kone lähde ilman minua, vaikka olisin jonon viimeisenäkin. Enkä ehdi yhtään sen aiemmin perille ryntäänpä bussiin ensimmäisenä tai viimeisenä. Sen sijaan voin vaikuttaa asioiden sujumiseen, kun hieman mietin, miten olisi käytännöllisintä toimia.

Onko sulla motia?


Henna Saari, kliininen opettaja, perusterveydenhuolto

Se on niin sikasiistii, kun nyt on tätä motia lukee kokeisiin! On nuoret ja hyvät opet ja ne opettaa niin erilailla, ja nekin on nyt niin innoissaan!

Näin hihkui ihqu tyttäreni, kun hän oli käynyt seiskaluokkaa muutaman kuukauden. Moti, joka tarkoittaa urbaanin sanakirjan mukaan motivaatiota, on nyt puhekielessä in. Vaikkakin vielä yleisemmin se tuntuu olevan meidän perheen keskusteluissa out: -”Se lopetti fudiksen kun sillä meni moti” tai ”Ei oo mitään motia lähtee sun kaa kävelee”.

Oletko havainnut kurssiesi opiskelijoilla motia? Entä miten on oman ope-motisi laita? Onko motia elintapamuutokseen, jonka tiedät olevan hyväksi itsellesi?

FT, PsM Annamari Heikkilä piti esityksen Duodecimin 100-vuotissymposiumissa sisäisen motivaation merkityksestä potilaiden omahoidossa. Heikkilän mukaan sisäinen motivaatio tietynlaiseen käyttäytymiseen tai sen muutokseen syntyy siitä, että henkilö kokee muutoksen itselleen henkilökohtaisesti merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Merkityksellisien asioiden löytymiseen tarvitaan itsereflektiota, ja joskus ulkopuolista reflektiotakin. Taitava lääkäri kuuntelee potilasta herkällä korvalla, ja luo yhdessä potilaan kanssa juuri hänelle räätälöidyt yksilölliset hoitotavoitteet. Veikkaanpa, että harvan ihmisen henkilökohtainen merkityksellinen diabeteksen hoitotavoite on Hb-A1c alle 50 mmol/mol. Sen sijaan se voi olla vaikkapa virkeyden lisääntyminen paremman glukoositasapainon myötä. On lääkärin taitoa yhdistää potilaalle merkitykselliset tavoitteet lääketieteellisiin tavoitteisiin.

Yliopisto-opettajan polkuni ensimmäisissä mutkissa aloin olla sitä mieltä, että sisäinen motivaatio on ehkäpä oleellisin opiskelijan syvällistä ja ymmärtävää oppimista lisäävä tekijä. Väitän, että sisäisesti motivoitunut oppija on innokas ja hyvällä fiiliksellä, ja myönteinen tunnetila luo edelleen parempaa oppimista. Ajatus on pikkuisen idealistinen (ei kai naiivi kuitenkaan?) ja joskus vaikeasti tavoitettavissa käytännön opetuksessa. Siitäkin huolimatta ajattelen, että kurssin aloittavilla mielekkäillä aktivointitehtävillä, jotka pyrkivät sitomaan kurssin tavoitteet opiskelijan henkilökohtaiseen aiempaan osaamiseen, tai sen puutteisiin, voidaan luoda mukava orientaatio oppimiselle. Hyvin rakennettu kurssi jatkuu innostuneiden ja kollegiaalisten opettajien vetämänä.

Oman motivaatiotason haistelu vaatii kykyä ja halua itsereflektioon. Itsereflektion avulla pääsee mielenkiintoiselle retkelle tutustumaan omaan käyttäytymiseensä. Kuinka käyttäydyn puolisona, vanhempana tai työkaverina? Parisuhde on teko. Vanhemmuus on teko. Hyvä työkaveruus on teko. Pelkät kauniit ja ylevät aikeet ja ajatukset eivät riitä. Olisikohan sitä enemmän läsnä oleva vanhempi tai reilumpi työkaveri, jos saisi sisäisen motivaation herättelyn avulla käytöksen muuttumaan omien arvojen mukaiseksi?

Tyttärelläni meni hiljattain moti ratsastukseen, mutta me molemmat saamme edelleen iloita siitä, että teini-iän myrskyssäkin riittää motia opiskella koulussa. Huonompien koenumeroiden aiheuttama pettymyskään ei ole enää niin suurta, kun opiskelu on muuten mukavaa.

Vaikuttaako työnne terveyteenne?


Kimmo Räsänen, professori, työterveyshuolto

Does your work affect your health? Muun muassa tätä kysyttiin 49 eri kieliversiolle käännetyllä haastattelulla järjestyksessään kuudennessa Euroopan työolotutkimuksessa (EWCS) vuonna 2015. Otoskoko 28 EU maassa, 5 kandidaattimaassa sekä Sveitsissä ja Norjassa toteutetussa surveyssa oli huikeat 43 850 työntekijää.
Ja vaikuttihan se, mutta mihin suuntaan?

Suomalaisista 52 prosenttia oli sitä mieltä, että työllä ei ole vaikutusta terveyteen, kun vastaava % -osuus EU:ssa keskimäärin oli 62. Mielenkiintoista oli, että suomalaisista joka neljäs oli sitä mieltä, että työllä oli positiivinen vaikutus terveyteen ja yhtä suuri osuus oli sitä mieltä, että työ vaikutti negatiivisesti. EU:ssa vastaajista keskimäärin vain 11 prosenttia oli sitä mieltä, että työn vaikutus terveyteen oli positiivinen kun taas 26 prosenttia piti vaikutusta pääosin negatiivisena.

Maakohtaisesti asiaa katsottaessa työn vaikutuksen terveyteen näki pääosin positiivisena negatiivista useammin tai yhtä usein myös norjalaiset (30 %), ruotsalaiset (28 %), hollantilaiset (24 %) ja irlantilaiset (18 %). Tanskalaisista yli viidennes (21 %) piti työn vaikutusta terveyteen pääosin positiivisena, mutta negatiivisena pitävien osuus oli hieman suurempi. Näissä kaikissa maissa Suomi mukaan lukien noin puolet vastaajista katsoi työllä olevan siis ylipäätään vaikutusta terveyteen.

Sen sijaan portugalilaisista (79 %), tsekkiläisistä (77 %), romanialaisista (76 %), unkarilaisista (74 %) ja italialaisista (73 %) noin kolme neljästä katsoi, että työllä ei ollut vaikutusta terveyteen. Ja jos oli, vaikutuksen katsottiin olevan useammin negatiiviseen kuin positiiviseen suuntaan.

Negatiivisimmin työn terveysvaikutuksiin suhtautuivat latvialaiset, espanjalaiset, liettualaiset, slovakialaiset ja serbialaiset, joista kaikista yli kolmannes katsoi työn vaikuttavan terveyteen kielteisesti. Työn positiivisista terveysvaikutuksista raportoivat harvimmin (4-6 %) romanialaiset, liettualaiset, tsekkiläiset, kyproslaiset ja turkkilaiset sekä bulgarialaiset, portugalilaiset, slovakialaiset ja serbialaiset.

Niin että kai se työ terveyteen ainakin osalla meistä vaikuttaa. Ja vaikuttaisi siltä, että hieman eri lailla eri kulttuureissa. Hämmästystä herättää italialaisten korkea työn ja terveyden välisen yhteyden huomiotta jättäminen. Julkaisihan työlääketieteen isäksikin tituleerattu Bernardino Ramazzini teoksensa ”De Morbis Artificum Diatriba” (The Diseases of Workers – Työntekijöiden sairaudet) Padovassa Pohjois-Italiassa jo vuonna 1700. Teoksessa ja sen jatko-osassa hän kuvasi yhteensä yli 50 ammatin tyypillisiä sairauksia.

Ramazzinin ajoista kehitys on kehittynyt ja on opittu ymmärtämään, että työllä voi olla myös positiivisia, terveyttä ja hyvinvointia lisääviä vaikutuksia. Pohjoinen Eurooppa – lukuun ottamatta Baltian maita – erottuu omanlaisenaan alueena, jossa työllä nähdään muita alueita useammin olevan positiivisia terveysvaikutuksia.

Survey on survey ja tulosten luotettavuutta himmentää hieman muun muassa se seikka, että vaikka otos olikin suuri, jäi vastausprosentti (42,5) joissakin maissa sangen alhaiseksi. Ruotsalaiset pääsivät hädin tuskin 11 prosenttiin ja Suomen 1 001 työntekijän otoksesta Taloustutkimus tavoitti 333 hyväksytysti computer-assisted personal Interviewing (CAPI) –menetelmällä haastateltua osallistujaa.

Suosittelen silti vierailemaan EWCS:n kotisivuilla, sieltä löytyy paitsi tutkimusmetodologian kuvausta myös paljon mielenkiintoisia työoloja kuvaavia tuloksia sekä laadukkaasti toteutettuja datan visualisointimahdollisuuksia – myös jatkokäyttöön esimerkiksi opetuksessa.

Maailma totuuden jälkeen


Joulublogi 21.12.2016 Jussi Kauhanen 

Kannattaako uskoa joulupukkiin? Ovatko enkelit totta?
Ennen kuin annan näihin kysymyksiin lopullisen vastauksen, ensin pari sanaa maailmasta jossa parhaillaan elämme ja siitä kuinka nopeasti se muuttuu.

Muistaako enää kukaan edellistä joulunseutua vuosi sitten? Kuinka kauan siitä onkaan.

Viime jouluna oli ihmisten ja varsinkin kaiken maailman some-frendien näppeihin ilmestynyt uusi sana. Emoji!Vuoden 2015 mittaan emojin käyttö viestinnässä ja puheessa yleistyi niin rajusti, että perinteikäs Oxfordin sanakirja valitsi sen vuoden sanaksi.

Se oli onnellista hymynaamojen aikaa. Mutta ajat muuttuvat. Kuten moni tietää, vuoden 2016 sanaksi tai ilmaisuksi valittiin….totuuden jälkeinen! 

Valheita on maailmaan mahtunut aina. Mutta kulunut vuosi 2016 osoitti, että otimme nyt ehkä uudenlaisen globaalin jättiloikan ulos totuuden piiristä.

Politiikka tuntuu olevan niin kertakaikkisen post-truth. Brexit onnistui vain siksi, että kampanja sen puolesta oli post-truth.

Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa valheet ja juorut leviävät salamana ilman mitään kontrollia.  Soppaa hämmentävät sosiaalisen median trollit ja ääriliikkeiden kannattajat sekä chatbotit, uudissana muuten sekin.  Chatbotit ovat ”totuuksia” sylkeviä tietokoneohjelmia, joita esimerkiksi Donald Trumpin vaalikampanjassa oli käytössä suuri määrä.

Myös perinteisellä medialla on roolinsa totuusleikissä. Nopeassa hetkessä elävät uutiskanavat synnyttävät maailmasta hyvin atomisoituneen kuvan joka jättää tilaa monille vaihtoehtoisille totuuden tulkinnoille. Se on osin seurausta median omasta pirstaloitumisesta. 
Joskus hyvää tarkoittava journalismi voi potkia totuutta nilkkaan. Niin voi käydä, jos pyritään liian tasapuoliseen tiedonvälitykseen. Jos NASAn tutkijat sanovat, että Marsissa ei kaiken todennäköisyyden mukaan ole elämää, mutta tohtori Snooks on eri mieltä, niin lööppiin päätyy tohtori Snooksin julistus, että Mars suorastaan kuhisee elämää.

Katso kymmenen vaiettua totuutta X-Factorista! Klikkausjournalismi on myös yksi totuuden tappajista.

Eikä tässä kaikki, totesi vastikään brittiläinen The Economist –lehti. Totuutta ei ainoastaan vääristellä tai kiistetä kiihtyvään tahtiin. Vielä pahempaa on, että totuudesta on tullut yhdentekevää. Kun mihinkään ei voi enää luottaa, totuudella ei ole enää merkitystä. Se on paha juttu. 
Tänä vuonna moni oppi ajattelemaan, että puhukoon pääministeri mitä puhuu, ihan sama, yhtä valhetta se on kaikki kuitenkin.  
 
Ihmiset kaipaavat suoria vastauksia. Isoissa asioissa totuus on kuitenkin harvoin yksinkertainen. Totuus on kuin jouluhimmeli, joka eri kulmista katsellen näyttää aina hieman erilaiselta. Himmeli siinä kuitenkin roikkuu, eikä sen totuusarvo ratkea sillä, että se tuikataan tuleen.

Mikä sitten on tieteen rooli totuuden jälkeisessä elämässä?

Kaikki se, mitä tieteen nimissä sanotaan, ei ole totta. Tiede ei myöskään pysty ratkaisemaan kaikkien asioiden ja väitteiden totuutta, ei välttämättä edes sellaisten, joita se tutkii intensiivisesti.
Onko tämä maailmankaikkeutemme se ainoa oikea, vai onko olemassa jopa ääretön määrä rinnakkaisia universumeja? Siihen ei ole yleisesti hyväksyttyä tieteellistä vastausta.

Tieteessä on joka tapauksessa totuusarvoa valtava määrä. Kunnon tieteellä on pari hyvää ominaisuutta, joilla se voi puolustaa paikkaansa totuuden jälkeisessä maailmassa.

Ensinnäkin tiede on itseään korjaava. Tutkimus ja teoreettinen kehitys paikkaavat ja muuttavat aiempia virheelliseksi huomattuja väitteitä. Tiedeyhteisön vertaisarvioinnilla yritetään karsia tieteestä mahdollisimman paljon epätotuuksia.

Toinen vahvuus on se, että tiede välttää vastaamasta kysymyksiin, jotka ovat sen tutkimuskentän ulkopuolella. Vastuullinen tutkija ei mene laukomaan totuuksia asioista, joihin tieteellä itsellään ei ole välineitä vastata.

Palataan peruskysymyksiin. Siis joulupukkiin ja enkeleihin.

Pukki ei ole totuuden jälkeisen maailman ilkeä vääristymä. Pukkijuttua ei ole syötetty mediamereen pahassa post-truth -tarkoituksessa.  Pukkia ei käytetä luomaan valheellista maailmankuvaa Putinin tapaan, eikä nostattamaan ihmisryhmien välistä vihaa ja vastakkainasettelua Trumpin tyyliin.

Tieteelläkään ei ole pukista paljon pahaa sanottavaa. Miksipä ei siis uskoisi joulupukkiin, jos siltä tuntuu?

Entä ne enkelit? 

Miettiköön itse kukin tykönään. Rauhaisat joulut kaikille.

Suomen vanhin ja nuorin lääkärispesialiteetti


Jarmo Heikkinen, kliininen opettaja, työterveyshuolto


Ensimmäinen Suomessa toiminut yliopistokoulutuksen saanut lääkäri, Johann Copp, toimi Turun linnassa Juhana Herttuan henki- ja hovilääkärinä muutaman vuoden 1550-luvun taitteessa. Hänen jälkeensä seuraava lääkäri tuli Suomeen vasta 90 vuotta myöhemmin, kun Eric Achrelius aloitti Turun akatemian ensimmäisenä ja ainoana lääketieteen professorina vuonna 1641. Kesti kuitenkin vuoteen 1742 ennen kuin ensimmäinen kokonaan Suomessa lääkärikoulutuksensa saanut lääkäri Johannes Ekelund valmistui.

Ensimmäinen siviilivirkalääkäri tittelillä guvernementes medicus aloitti vuonna 1747. Samaan aikaan aloittivat myös Suomen ensimmäiset piirilääkärit. Kaikkiaan koko 1700-luvulla Suomessa toimi vakituisesti yhteensä ehkä viitisenkymmentä lääkäriä: sairaalalääkäreinä, yliopistossa, sotilaslääkäreinä, ja kymmenkunta vuosisadan lopussa em. piirilääkäreinä. Piirilääkäreiden tehtäviin kuului myös työolosuhteiden tarkkailu tehtaissa ja tietyissä ammateissa, varsinkin 1832 uudistetun ohjesäännön jälkeen.

Erityisesti erilaisten sotien aikana (isoviha, pikkuviha, Kustaan sota) Suomessa toimi yhteensä kymmeniä lääkäreitä armeijan palveluksessa ainakin tilapäisesti. Suomessa 1700-luvulla toimineista yhteensä 107 lääkäristä puolet toimi sotilaslääkäreinä. Valtiovallan lääkäripalvelut alkoivat siis sotilaiden hoidosta.

Sotien ohessa myös valtion suuret rakennustyömaat kokosivat suuria määriä ihmisiä yhteen. 1750-luvun taitteessa Suomenlinnan rakentaminen kokosi noin 6000 rakentajaa Helsingin edustalle. Rakennustyömaan osa-aikaisena lääkärinä toimi Carl Zandt, hoitaen mm. isorokkoa, koleraa, tapaturmia, sukupuolitauteja, hygieenisiä kysymyksiä. Zandtia monet pitävät ensimmäisenä työpaikkalääkärinä. Saimaan kanavan (1840-luvulla) ja rautateiden rakentaminen 1850-luvulta alkaen vaativat myös lääkäripalvelujen järjestämistä.

Rautatielääkäreistä kehittyikin työpaikkalääkäritoiminnan yksi ydinjoukko: vuonna 1910 Suomen yhteensä 523:sta lääkäristä 104 (20 %) toimi pääosin osa-aikaisina rautatielääkäreinä. Rautateillä mm. aloitettiin työterveystarkastukset jo 1880-luvulla ja tehtiin ostopalvelusopimuksia terveyspalvelujen saamiseksi. Rautatielääkäreiden yhdistys täyttää 100 vuotta vuonna 2017 ollen maan vanhin työpaikkalääkäriyhdistys.

Myös tehtaanlääkäritoiminta alkoi 1850-luvulla, alkuun Forssasta. Ensimmäinen päätoiminen tehtaanlääkäri Albert Palmberg aloitti vuonna 1860 Finlaysonilla. Vuosisadan lopulla tehtaanlääkäreitä oli kymmenkunta, ja saman verran oli myös tehtaiden sairaaloita ja sairastupia. Mainittakoon, että ensimmäinen kunnanlääkäri aloitti toimintansa 1880-luvulla.

1940-luku oli merkittävä vuosikymmen työpaikkalääkäritoiminnan kehittymiselle. Silloin perustettiin mm. Työterveyslaitos, Suomen teollisuuslääketieteellinen yhdistys (nykyisin Suomen Työterveyslääkäriyhdistys ry.), työterveyshoitajien yhdistys ja ensimmäinen työterveys ry ja järjestettiin alan ensimmäiset koulutukset.

Kaikkiaan työpaikkalääkäritoiminta ja työterveyshuolto alana kehittyivät rinnan yhteiskunnan, sosiaali-vakuutuksen ja muun terveydenhuollon kehittymisen kanssa. Vuonna 1978 säädettiin Työterveyshuoltolaki. Samassa yhteydessä todettiin, että myös alan erikoislääkäriosaamista tarvitaan kentälle.

Suomen Lääkäriliitto määritteli ensimmäiset valtakunnalliset kriteerit silloisille noin kymmenelle spesialiteetille vuonna 1932. Työterveyshuollon spesialiteetti perustettiin vuonna 1982 ja siirtymäajan jälkeen 6-vuotinen tutkintokoulutus siirtyi kokonaan yliopistojen vastuulle. Koulutus alkoi ensimmäisenä Kuopiossa. Vuonna 1962 aloitettu työlääketieteen spesialiteetti muuttui samalla suppeaksi spesialiteetiksi, ja edelleen 1990-luvulla erityiskoulutukseksi. Näin työterveyshuolto on ”epävirallisesti” Suomen vanhin ja ”virallisesti” yksi nuorimmista lääkärikunnista ja spesialiteeteista.

Kiinnostuneet löytävät lisätietoja teoksesta Jarmo Heikkinen. Uudistuva työterveyslääkäri – hyvän työelämän vaikuttaja. Suomen Työterveyslääkäriyhdistys ry. 1946-2016. STLY, 2016.

Höpö, höpö, höpö…


Anja Lapveteläinen, yliopistotutkija


Höpö, höpö, höpö…

.. se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu – Pokeloiden Lörpötys-laulua mukaellen. Biisi tuli mieleeni, kun huomasin jo muutama viikko sitten paikallisessa lehdessä tarinaa Tuokio-klubin tämän syksyisestä produktiosta nimellä ’Liikemiehet’. Leikki on klubin tämän vuotisena teemana. Musiikin kovan luokan ammattilaisten luvataan heittäytyvän heille tuntemattomaan ja arvaamattomaan, liikkeen maailmaan, leikin varjolla.  Leikki on tälle ryhmälle kuulemma lähinnä ’luova asenne’, asenne tarttua rohkeasti ja ennakkoluulottomasti uusiin asioihin ja olla pelkäämättä epäonnistumisia. Rohkeutta astua amatöörin saappaisiin.

Miten lähellä tätä hiekkalaatikkoa olemmekaan tieteen maailmassa! Periaatteessahan tuota samaa asennetta houkutellaan esiin joka ikisessä uudessa tutkimusrahoituksen hakukuulutuksessa. Tai uusien koeasetelmien tai menetelmien suunnittelussa ja toteutuksessa. Harmikseni vaan huomaan, että leikkimielisyys on rivitutkijan arjessa aika kaukana. Usein kun ne paineet kohdentuvat oikeassa olemiseen, jonkin hypoteesin oikeaksi todistamisesta rahoitusehtojen suvereeniin täyttämiseen tai vaikkapa kuvien pilkuntarkkaan fiilaamiseen tieteellisten raportointiohjeiden noudattamiseksi.  Herää pahvi! Missä on se ’viattomuus, vapaamielisyys ja keveys ’, jota, koreografi Hanna Brotheruksen sanoin ’kaikki ajattelu ja työnteko vaativat’? Tiedeyhteisö ei voi olla tuosta vaatimuksen ulkopuolella, päinvastoin.

Hanna Brotheruksen mukaan ’kurinalainen leikkiminen on yhtä kuin taide’. Kurinalaisuudella hän viittaa tuossa leikkimiseen vakavilla asioilla. Epäilemättä tuo pätee yhtä hyvin tieteeseen. Siinäpä oiva haaste vaihtaa näkökulmaa: leikki kun vaatii myös irti päästämistä, ennakkoluulotonta roolien kyseenalaistamista ja tasavertaiseksi tulemista. Toivon siis kaikille leikkisää, luovaa asennetta tähän syksyyn!  Jos aiheeseen liittyvälle opintoretkelle mieli, niin Liikemiehet voi nähdä ilmaiseksi 14.9. Kuopiossa Satamankulmassa klo 19 alkaen.

Linkit lehtijuttuun ja tapahtumaan:

Teologi – piru lammasten vaatteessa?


Jussi Kauhanen, Kansanterveystieteen professori 
Juhannuksen alla juotiin yksikön perinteiset kesäkahvit Kuopion kampuksen nurmikolla. Hassut hatut päässä väki saatteli toinen toisensa kesälomille.

Samalla työyhteisömme tuli ehkä rienanneeksi joidenkin tunteita. Kajautettiin nimittäin lopuksi se kirottu suvivirsi.

Omaksi iloksi ja mielenkohotukseksi veisasimme. Sillä toden totta ja kirjaimellisesti taas niityt vihannoivat ja kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Epäilemättä joku lienee uskonut, että piruuttaan teimme sen taas. On tehty melkein joka kesäkuu koko 2000-luvun ajan.

Tapahtuiko tieteen temppelin esipihalla järjen pyhäinhäväistys?

Yliopiston piirissä ajoittain pitävät kovaa ääntä ne, joiden mielestä kaikki teologiaan viittaava saastuttaa tieteenviljelyn. ”Teologiaa ja taikauskoa” vaaditaan ulos yliopistosta.
Kannanotoissa on yhtymäkohtia ortodoksisen kirkon legendaarisen arkkipiispan Paavalin 1980-luvulla esittämiin näkemyksiin. Myös hänen mielestään ainakin ortodoksisen teologian koulutus olisi pitänyt hoitaa omassa seminaarissa kuten ennen aikaan.

Asiantuntijoita kuultuaan valtiovalta aikoinaan päätti ortodoksisen teologian koulutuksen Kuopion pappisseminaarista yliopiston suojiin Joensuuhun. Se on siis pian 30 vuotta ollut osa ”meitä” eli Itä-Suomen yliopistoa, läntinen teologia toki vielä pidempään. Onhan siinä kyljessä vielä sekin seminaari, liturgista koulutusta turvaamassa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut Itä-Suomen yliopistolle eli UEFille suorastaan kansalliseksi erityistehtäväksi huolehtia ortodoksisen teologian koulutuksesta. Ainakaan tältä osin teologisen yliopistokoulutuksen kohtaloa ei voi ratkoa UEFin omien hevosmiesten huutoäänestyksessä.
Mikä teologiassa, itäisessä tai läntisessä, on niin pelottavaa, että sitä pitää vastustaa vimmalla ja vihalla?  Onko se todella vaaraksi tieteelle? Voiko se voimassaan kerta kaikkiaan hämärtää ihmisjärjen?

Ainakin Suomen Akatemia katsoo, että teologiassa voidaan kuin voidaankin tehdä huippututkimusta. Akatemia rahoittaa vuoteen 2019 asti huippuyksikköä, jonka kotipaikkana on teologinen tiedekunta Helsingin yliopistossa.

Huippuyksikkö on nimeltään Järki ja uskonnollinen hyväksyminen. Lähes ironisesti huippuyksikössä kysytään, miten uskonnolliset ryhmät ovat hyväksyneet tai tunnustaneet muita yhteiskunnan toimijoita sekä miten uskonnot ovat olleet erilaisissa yhteiskunnissa hyväksyttyjä.

Eräänä huippuyksikön keskeisenä tavoitteena on esittää tutkimukselliset perusteet näkemykselle, jonka mukaan uskonnoilla voisi eroistaan huolimatta olla yhteinen käsitys järkiperäisen keskustelun mahdollisuuksista ja rajoista.

Odotan tuloksia mielenkiinnolla. Arki on joka tapauksessa jo synnyttänyt näkemyksen asiasta.
Mielestäni yliopistojen teologit keskustelevat järkevästi, rakentavasti ja maltillisesti. Teologeissa on tieteen näkökulmasta katsoen aivan erinomaisia tutkijoita, joilla on monitieteellinen työote ja ajatuksen pohjalla vankka kriittisyys.

Toisilla tieteenaloilla käy välillä kateeksi. 

Finnish health system from the perspective of foreign students


Alex Aregbesola, Researcher, Institute of Public Health and Clinical Nutrition

The Finnish health care system is a pleasant surprise to some of the foreign students. Maybe surprise is not the actual word for me, after all Finland is one of the wealthy industrialized countries with robust funds to support an excellent health care service. The super organized “modus operandi”, the sparkling clean hospital environment and baby friendly atmosphere rank among the top highlights of the Finnish health care system for me. However, the system is not without flaws which is where some foreign students have received a “blow” or should I say a shock for a surprise. One student narrated his experience on how long he had to wait for appointment to see a specialist physician. Of course, if it is not an emergency specialist care, then it can be on the queue, so I said. Another student had to wait for months for a surgery which was also not an emergency. But the question remains, should it take so long? My Finnish friends have also expressed some dislike on the long waiting period.

With utmost respect for the first come first serve principle in our society as well as with any other organized society, the long waiting period for a specialist care could be very unpleasant.  It may even undermine the appreciation of the state-of-the-art facilities available. I would like to see our specialist care services delivered not at the speed of light or not faster than Usein bolt in a 100 meter dash, but in a reasonable time that would further show case the numerous high-tech and robotic facilities available all around our hospitals. To wrap up, in my opinion, the emergency health care is flawless and I think as foreign students stay longer in the Finnish society; perhaps they will experience a faster  specialist health care service, if and when the need arises.