Mit\u00e4 sitten ovat tai voivat olla n\u00e4m\u00e4 yksil\u00f6n n\u00e4k\u00f6kulmasta traumaattiset el\u00e4m\u00e4nhallintaa j\u00e4rkytt\u00e4v\u00e4t tilanteet? Ja millaisia asioita tutkijan olisi syyt\u00e4 huomioida t\u00e4llaisia tilanteita l\u00e4pik\u00e4yvi\u00e4 ihmisi\u00e4 tutkiessaan?<\/p>\n\n\n\n
Vastaus ensimm\u00e4iseen kysymykseen on mielest\u00e4ni se, ett\u00e4 tilanteet ovat yksil\u00f6llisi\u00e4. Yhteiskunnallisella tasolla voimme m\u00e4\u00e4ritell\u00e4 tiettyj\u00e4 asioita kollektiivisesti traumaattisiksi (kuten seminaarin useissa alustuksissa tuli ilmi), mutta yksil\u00f6n kokemuksia ei kukaan toinen voi arvioida \u2013 se mik\u00e4 minulle on traumaattista voi puolisolleni olla vain arjen pieni vastoink\u00e4yminen (esim. ty\u00f6tt\u00f6myys). Ja kollektiiviset traumatkin ovat usein poliittisesti, historiallisen muistin kautta tuotettuja \u2013 kuten Ismo Bj\u00f6rn omassa esityksess\u00e4\u00e4n historian poliittisuudesta toi esille. Mutta tietyiss\u00e4 tilanteissa yksil\u00f6iden el\u00e4miss\u00e4 ja arjessa ovat l\u00e4sn\u00e4 sek\u00e4 kollektiivinen trauma ett\u00e4 yksil\u00f6llinen trauma.<\/p>\n\n\n\n
Voidaan my\u00f6s katsoa, ett\u00e4 jokainen sukupolvi tuottaa oman kollektiivisen traumansa, joka esimerkiksi minun sukupolvelleni (1970-luvulla syntyneille) on 1990-luvun lama ja sen j\u00e4tt\u00e4m\u00e4 ep\u00e4luulo julkisen vallan kykyyn ja haluun huolehtia kaikista yksil\u00f6ist\u00e4 kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kuunnellessani traumaattiset rajat \u2013seminaarin alustuksia ei minulle voinut olla v\u00e4littym\u00e4tt\u00e4 ajatus siit\u00e4, ett\u00e4 sotahistorian l\u00e4pitunkema diskurssi talvi- ja jatkosodasta on edelleen Suomen ja Ven\u00e4j\u00e4n suhdetta leimaava trauma.<\/p>\n\n\n\n
Trauma on t\u00e4ss\u00e4 ja nyt<\/h2>\n\n\n\n
Kun omissa tutkimuksissani kohtaan ja haastattelen ihmisi\u00e4, joille trauma ja traumaattisesta tilanteesta selvi\u00e4minen tarkoittavat pakenemista sodan jaloista \u2013 niin suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ja muistin politiikan kautta tuotettujen kollektiivisten traumojen uudelleen representointi (toinen maailmansota ja 1990-luvun lama) tuntuvat jotenkin hiukan irrelevanteilta.<\/p>\n\n\n\n
Siin\u00e4 tutkimuksessa, jota t\u00e4ll\u00e4 hetkell\u00e4 teen ja niit\u00e4 ihmisi\u00e4, joita t\u00e4ll\u00e4 hetkell\u00e4 kohtaan trauma muuttuu hyvin konkreettiseksi ja ruumiilliseksi. Turvapaikanhakijoille meneill\u00e4\u00e4n olevat sodat ovat kollektiivisia monen sukupolven yhteisi\u00e4 traumoja, mutta ne ovat my\u00f6s monen tasoisia henkil\u00f6kohtaisia traumoja \u2013 joista ty\u00f6tt\u00f6myys ja niukka toimeentulo ovat v\u00e4h\u00e4p\u00e4t\u00f6isimpi\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Haastattelijan haasteet<\/h2>\n\n\n\n
Teen omaa haastatteluihin perustuvaa tutkimustani maaseutu-Suomessa asuvien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten keskuudessa. Tiina Sotkasiira on omassa bloggauksessaan pohtinut sit\u00e4, millaisissa tilanteissa n\u00e4m\u00e4 yksil\u00f6t saattavat olla haastatteluun tullessaan. Traumaattiset rajat -seminaarissa pit\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni alustuksessa pohdin itse sit\u00e4, mit\u00e4 kaikkia kysymyksi\u00e4 on syyt\u00e4 pohtia, tutkimusprosessin kuluessa, kun haastattelee traumaattisia kokemuksia l\u00e4pik\u00e4yvi\u00e4 ihmisi\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Min\u00e4 katson, ett\u00e4 silloin kun tehd\u00e4\u00e4n yksil\u00f6ist\u00e4 l\u00e4htev\u00e4\u00e4 haastattelututkimusta, niin on syyt\u00e4 muistaa, ettei yksil\u00f6st\u00e4 voi parhaalla tahdollaankaan p\u00e4\u00e4llep\u00e4in tiet\u00e4\u00e4 onko h\u00e4n trauman keskell\u00e4 tai ei. Vaikka on olemassa kollektiivinen trauma ja voidaan esimerkiksi puhua traumatisoituneista sukupolvista, niin viime k\u00e4dess\u00e4 trauma tunteena ja affektina on aina yksil\u00f6llinen.<\/p>\n\n\n\n
Siin\u00e4 vaiheessa, kun alkaa suunnitella sensitiivisi\u00e4 aiheita k\u00e4sittelevi\u00e4 tutkimushaastatteluita joutuu tutkija pohtimaan etuk\u00e4teen monia kysymyksi\u00e4. Yksi keskeisin kysymys on se, ket\u00e4 voi kysy\u00e4 haastatteluun. Tutkijan on syyt\u00e4 pohtia, millaisia el\u00e4m\u00e4nkokemuksia omaavia henkil\u00f6it\u00e4 h\u00e4n itse on valmis kohtaamaan.<\/p>\n\n\n\n
Onko esimerkiksi oma el\u00e4m\u00e4ntilanteeni sellainen, ett\u00e4 voin haastatella lapsensa sodassa menett\u00e4neit\u00e4 turvapaikanhakijavanhempia ts. pystynk\u00f6 min\u00e4 yksil\u00f6n\u00e4 kest\u00e4m\u00e4\u00e4n ne asiat, jotka mahdollisesti tulevat haastattelussa esille. Toisaalta, voinko tarjota t\u00e4llaiselle ihmiselle sellaista psyykkist\u00e4 tai henkist\u00e4 apua, jota h\u00e4n t\u00e4ss\u00e4 el\u00e4m\u00e4ntilanteessaan kaipaa. Onko minulla mahdollisuutta tarjota informanteille j\u00e4lkihuoltoa? Mit\u00e4 jos haastateltava murtuu totaalisesti kesken haastattelun ja h\u00e4nen mielenterveytens\u00e4 j\u00e4rkkyy? Kuinka voin toimia niin, ett\u00e4 haastateltava saa haastattelun p\u00e4\u00e4tteeksi tarvitsemaansa apua mielentilaansa. Tutkijalla on joka tapauksessa vastuu my\u00f6s siit\u00e4, millaisia prosesseja h\u00e4n laittaa haastateltavissaan liikkeelle tutkimuksensa aikana.<\/p>\n\n\n\n
Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan my\u00f6s sit\u00e4, mit\u00e4 h\u00e4n kertoo informanteilleen tutkimuksesta ja sen raportoinnista. Kuten Tuomas Martikainen<\/a> on todennut, niin l\u00e4ht\u00f6kohtaisesti tieteellinen tutkimus on maahanmuuttajille vieraampaa kuin esim. suomenkielisille informanteille. T\u00e4ll\u00f6in tutkija joutuu entist\u00e4 tarkemmin pohtimaan sit\u00e4, mit\u00e4 asioita tutkimuksesta ja sen raportoinnista on kerrottava haastateltaville. Turvapaikanhakijoita haastateltaessa on syyt\u00e4 pohtia my\u00f6s sit\u00e4, kuten Tiina Sotkasiirakin toteaa, kuinka v\u00e4ltty\u00e4 silt\u00e4, etteiv\u00e4t haastateltavat rinnasta tutkijoita viranomaisiin, ja saa k\u00e4sityst\u00e4, ett\u00e4 tutkijalla olisi mahdollisuus vaikuttaa turvapaikkap\u00e4\u00e4t\u00f6ksiin.<\/p>\n\n\n\n Haastattelua teht\u00e4ess\u00e4 tutkijan pit\u00e4\u00e4 pysty\u00e4 varautumaan siihen, ett\u00e4 jossakin kohtaa haastattelua informantti kielt\u00e4ytyy vastaamasta, tai per\u00e4ti kielt\u00e4ytyy jatkamasta koko haastattelua. N\u00e4iss\u00e4 tilanteissa tutkija joutuu pohtimaan tarkasti sit\u00e4, miss\u00e4 menee painostamisen raja ts. kuinka paljon tutkija voi houkutella informanttia kertomaan asioista, joista t\u00e4m\u00e4 mieluummin \u2013 syyst\u00e4 tai toisesta \u2013 vaikenisi.<\/p>\n\n\n\n Riitta Granfelt (2007, 64) esitt\u00e4\u00e4 t\u00e4st\u00e4 osuvan esimerkin: \u201dAinon el\u00e4m\u00e4ss\u00e4 on traumaattisia tapahtumia, joista h\u00e4n ei halua kertoa. Omalla hiljaisella ja hienotunteisella tavallaan Aino on hyvin selv\u00e4rajainen ja suojelee sis\u00e4ist\u00e4 maailmaansa. Ehk\u00e4 vaikeiden kokemusten l\u00e4pik\u00e4ymiselle aikanaan l\u00f6ytyy oikea aika ja paikka.\u201d<\/p>\n\n\n\n N\u00e4iss\u00e4 tilanteissa tutkija joutuu haitan arvioinnin eteen. Haitan arvioinnissa pit\u00e4\u00e4 problematisoida ja mietti\u00e4 mahdolliset seuraukset siit\u00e4, mik\u00e4 toimintatapa on kulloisessakin tilanteessa mahdollinen. Onko tutkijan mahdollista yritt\u00e4\u00e4 avata haastateltavan traumaa ja kantaa siit\u00e4 koituvat seuraukset ts. onko uusi tutkimustieto niin arvokasta ja t\u00e4rke\u00e4\u00e4, ett\u00e4 sen kustannuksella voidaan repi\u00e4 auki yksil\u00f6n haavoja?<\/p>\n\n\n\n Haastattelututkimuksessa on monia herkki\u00e4 ja hauraita kohtia, joissa tutkija voi mokata ja pilata haastattelun. Mokia on my\u00f6s monenlaisia. Usein kysymys on siit\u00e4, ettei tutkija jaksa pysy\u00e4 tarpeeksi ter\u00e4v\u00e4n\u00e4 koko haastattelun aikaa ja siit\u00e4 syyst\u00e4 haastattelusta saatava informaatio j\u00e4\u00e4 vajaaksi. Sensitiivisi\u00e4 aiheita tutkittaessa tutkija voi kuitenkin omalla impulsiivisella ja ajattelemattomalla k\u00e4yt\u00f6ksell\u00e4\u00e4n aiheuttaa my\u00f6s vahinkoa haastateltaville esim. avata joitakin traumoja, joiden k\u00e4sittelyyn informantti ei olisi ollut valmis.<\/p>\n\n\n\n V\u00e4ltt\u00e4\u00e4kseen n\u00e4it\u00e4 perustavanlaatuisia mokia tutkija tarvitsee tuntosarvet, joiden kautta h\u00e4nen on mahdollista pysty\u00e4 toimimaan n\u00e4iss\u00e4 herkiss\u00e4 ja ennakoimattomissa tilanteissa mahdollisimman hyvin. Parhaiten tutkijan tuntosarvia voi kehitt\u00e4\u00e4 olemalla kentt\u00e4t\u00f6iss\u00e4 ja kokemalla kentt\u00e4t\u00f6it\u00e4. Haastattelijan on syyt\u00e4 muistaa, ett\u00e4 informantin tahtoa (tiedostettua & tiedostamatonta) on kunnioitettava l\u00e4pi koko tutkimusprosessin.<\/p>\n\n\n\n Parhaimmillaan haastattelututkimus voi eheytt\u00e4\u00e4 s\u00e4rkyneit\u00e4 mieli\u00e4, mutta pahimmillaan tutkija voi my\u00f6s puhkaista traumatisoituneen mieleen kotelot \u2013 ja t\u00e4m\u00e4 on meid\u00e4n kaikkien haastatteluja tekevien syyt\u00e4 pit\u00e4\u00e4 mieless\u00e4mme. Tutkija ei my\u00f6sk\u00e4\u00e4n itsest\u00e4\u00e4nselv\u00e4sti ole auttaja ja tutkijan on tunnistettava omat rajansa auttamisessa. Tutkijakin voi auttaa inhimillisyyden ja omien voimiensa sallimissa rajoissa, mutta l\u00e4\u00e4k\u00e4ri\u00e4 saatika psykiatria ei pid\u00e4 alkaa leikki\u00e4, jos ei oikeasti ole l\u00e4\u00e4k\u00e4ri. Tutkijan pit\u00e4\u00e4 olla varautunut siihen, ett\u00e4 silloin kun h\u00e4n huomaa haastateltavan tarvitsevan ammattiapua, niin h\u00e4nen pit\u00e4\u00e4 osata ohjata informantti avunl\u00e4hteille.<\/p>\n\n\n\n Punainen Risti<\/a><\/p>\n\n\n\n Pakolaisneuvonta ry<\/a><\/p>\n\n\n\n Suomen Mielenterveysseura<\/a><\/p>\n\n\n\n Terveystalo<\/a><\/p>\n\n\n\n Mannerheimin Lastensuojeluliitto<\/a><\/p>\n\n\n\n Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla<\/a>.<\/p>\n\n\n\nLopuksi<\/h2>\n\n\n\n
Avunl\u00e4hteit\u00e4<\/h2>\n\n\n\n
![\"KTL](\"https:\/\/blogs.uef.fi\/ktl\/wp-content\/uploads\/sites\/31\/2021\/10\/ktl-logo-engl-vertical-rgb-1.png\"){kind=logo}
\n <\/div>\n\n