Yliopisto-opetuksen myytit (osa1?)

Sanakirjamääritelmän mukaan myytti on yleinen mutta virheellinen uskomus tai käsitys. Yliopistossa opettamiseen ja opiskeluun liittyy useita myyttejä, jotka ohjaavat yllättävän paljon yliopiston toimintaa aina opintohallinnosta, tilasuunnittelusta ja tietojärjestelmistä alkaen opetussuunnitelmien tekemiseen, opetuksen toteutukseen ja opiskeluun asti. Alle kokosin pari yleisintä myyttiä, joihin törmää jatkuvasti.

Luennot ovat opetuksen ydin

Aina kun syystä tai toisesta nousee esiin vaara opiskelijamäärien lisääntymisestä, on monilla ensimmäinen selkäytimestä kimpoava reaktio ”massaluento!”. ”Mihin luentosaliin opiskelijat mahtuvat!?”. ”Miten voin vetää 300 opiskelijan luentoa!?”.

Luennointiin pohjautuva tietokäsitys ja opetustapa periytyy keskiajalta luostarikouluista ja kirkon piiristä. Tieto oli jumalan sanaa, joten sitä ei saanut kyseenalaistaa, eli keskustelu ja kyseleminen oli turhaa ja jopa kiellettyä. Tietoa jakoi lukemalla seurakunnan edessä esipuhuja (lector) esipuhujan pöntöstä (lectorum). Siltä ajalta periytyy lehtori-nimikkeen lisäksi myös kirkkoa pelottavan paljon muistuttava luentosaliarkkitehtuuri ja tiedon jakamiseen pohjautuva opetustapa.

Olen osallistunut 33 yliopistovuoden aikana kahdelle hyvälle luennolle, joista ensimmäinen oli massaluento Helsingin yliopiston legendaarisessa Porthaniassa (siellä oikeasti keskusteltiin luennoitsijan kanssa). Toisella pakotettiin muulla tavoin opiskelija ajattelemaan.

Hyvin rakennettu ja toteutettu luento voi siis tukea toki oppimista, mutta on tehokkaampiakin tapoja opettaa ja oppia. Esimerkiksi tietoa voi jakaa jo etukäteen muilla tavoin, ja käyttää ihmisten välinen vuorovaikutus (naamatusten tai verkkovälitteisesti) siihen mihin se on tarkoitettukin, vuorovaikutukseen ja keskusteluun, kuten Itä-Suomen yliopiston flippaushankkeessa jo 100 opettajaa opettelee tekemään.

Tentit ovat opetuksen suola

Pahimmillaan tentti mittaa vain muistamista eli Bloomin taksonomian alinta oppimisen tasoa. Näin käy jos tenttikysymys on muotoa ”Minä vuonna solmittiin Pähkinäsaaren rauha?”. Tenttikin voi olla toki myös ymmärtämistä arvioiva ja jopa oppimista ja soveltamista tukeva, jos kysymykset muotoilee toisin (esim. ”Arvioi Pähkinäsaaren rauhan merkitystä Suomen tulevalle kehitykselle. Pohdi myös, millaista Suomen kehitys olisi ollut, jos rauhaa ei olisi solmittu”).

Olen ollut kahdessa hyvässä tentissä omien opintojen aikana, nämä ovat myös ainoat joista muistan jotain oppimaani vielä 32 vuotta myöhemmin. Toisessa piti piirtää kuva joka selittää tenttikirjassa luetut asiat, toinen oli kuusi tuntia kestävä soveltava tentti, jonka sai tehdä kirjastossa ja ”luntata” niin paljon kuin ehtii, tehtävänä tehdä koulutussuunnitelma ryhmälle X. Parhaiten olen oppinut tenttien sijasta tekemällä soveltavia esseitä ja seminaaritöitä.

Yliopiston opetushallinto pyörittää valtavaa tenttikoneistoa (tiedekuntatentit, ilmoittautumisjärjestelmät, luentotentit, valvojat) ja opettajat kahlaavat läpi jopa 300 vastaajan epämääräisiä esseevastauksia. Sähköinen tentti helpottaa hieman kaikkien elämää, mutta sekin on sidottu tiettyyn paikkaan: kampusten tenttiakvaarioihin. Ruotsissa yliopistojen tenttejä voi suorittaa jokaisessa kunnassa sijaitsevissa oppimiskeskuksissa valvotusti. Suomestakin löytyy joka kunnasta kirjasto ja kansalaisopisto, mutta ei oivallusta niiden hyödyntämisestä muualla asuvien opiskelijoiden (joita UEF:in opiskelijoista on noin puolet) elämän helpottamiseksi.

Jyri Manninen, professori, Kasvatustieteiden ja psykologian osasto, UEF

Työ uudistuu yliopistollakin

Piia Björn, professori, osastonjohtaja

 

Nykyisin ei ole tavatonta olla töissä aivan toisella paikkakunnalla kuin millä vakituisesti asuu. Näin on kasvavassa määrin myös yliopistoilla, sillä yhä useammin työpaikkaa haetaan miellyttävän sijainnin sijaan työn kiinnostavuuden ja siinä kehittymisen mahdollisuuksien perusteella. Tämä on yliopistojen temaattisen profiloitumisen kannalta erittäin positiivista kehitystä, mutta asiassa on toki myös varjopuolia. Positiivista tässä on se, että digitalisaation tuomat mahdollisuudet reaaliaikaisessa kommunikoinnissa ovat hienosti yltäneet myös yliopistomaailmaan ja niitä kehitetään täysipäiväisesti. Yhtenä esimerkkinä tästä on vaikkapa organisaatiomme rehtoriparin ylläpitämät Tietotorit, joihin voi liittyä mukaan linkkiä napsauttamalla koneeltaan mistä tahansa. Käytössä näissä tilanteissa on myös chat-palsta, jolle yliopistoyhteisö voi lähettää kysymyksiä ja kommentteja. Näin tilanteessa säilyy aito vuorovaikutuksellisuus, jopa paremmin kuin isossa salissa istuttaessa ja siellä kilpailtaessa puheenvuoroista. Ongelmallisempana puolena etäältä tehtävän työn lisääntyessä taas on esimerkiksi se, että juuri työyhteisön merkitys muuttuu toisenlaiseksi esimerkiksi kotipisteeltä työtä tehdessä, kun ei ole työtovereita, joita päivittäin säännöllisesti tapaisi. Näin työtä jaksottavat kuulumisten vaihdot ja muu jäävät sähköisen viestinnän tai SkypeLyncin käyttämisen varaan ja spontaani epämuodollinen viestintä puuttuu. Vai onkohan jollakulla tapana lähettää hyvälle työtoverille kokouskutsu kuulumisten vaihtoa varten? Sitä emme kuitenkaan tällä hetkellä tiedä, kuinka työn tekeminen etäältä vaikuttaa laajalti peräänkuulutettuun tuottavuuteen yliopistolla.

Kaikki ei kuitenkaan muutu, vaikka sähköiset ympäristöt astuvat elämäämme: edelleen kaiken kaikkiaan työ yliopistolla on moninaista tietotyöläisen puurtamista. Sitä on hyvä kuitenkin yhteisesti kehittää näinä nopeasti muuttuvien tulosedellytysten aikoina. Tämä kehittämistyö on äärimmäisen tärkeää myös työhyvinvoinnin näkökulmasta – hyväksytyksi tulemisen kokemus ja työn mielekkyys ovat varmasti keskeisiä tuottavan ja samalla työtään aktiivisesti kehittävän työntekijän tunnusmerkkejä. Tässä ajassa – etäältä ja paikan päällä tehtävän työn maailmassa – tarvitaan uudenlaista rohkeutta tunnistaa tieteen ammattilaistenkin osaamisalueet, samoin kuin halu, kyky ja kunkin henkilön kulloisetkin mahdollisuudet tehdä työtään. Jollekin mielekkyys saattaa tarkoittaa 8-16 työaikaa päivittäin työpisteen ääressä, jollekin toiselle taas ahkeroinnin painottamista liikkuvaan toimistoon julkisissa kulkuvälineissä tai kotitoimistoon. Tässä yhteydessä peräänkuuluttaisinkin tutkimusta siitä, kuinka työn tekeminen etäältä vaikuttaa esimerkiksi työn mielekkääksi kokemiseen ja tuotteliaisuuteen eritoten yliopistokontekstissa. Tällä tavoin saisimme tärkeää tietoa siitä, minkälaiseen suuntaan yliopisto-organisaatiota kannattaisi työpaikkana edelleen kehittää.

Piia Björn, professori, osastonjohtaja, Kasvatustieteiden ja psykologian osasto, UEF