Tag Archives: tutkija

Tohtorikoulutus muutoksessa

Jälleen kerran on ihmetelty isoja tohtoreiden tuotantolukuja. Vuonna 2015 myös UEF ylitti tavoitteensa uusien tohtoreiden lukumäärässä. On kysytty, tuotetaanko Suomessa liikaa tohtoreita.  Aihe ei ole uusi, myös aiemmin on pohdittu tohtoreiden määrää, laatua ja alaa. Nyt keskusteluun on vahvasti nostettu työelämärelevanssi.

Tohtorikoulutus on kokonaisuudessaan yliopistojen vastuulla vuodesta 2016 alkaen. Aiemmin Suomen Akatemian vuodesta  1995 koordinoima tutkijakoulujärjestelmä on murrosvaiheessa. Sekä jatko-opiskelijoiden palkkatuki  että  toimintamenot  ovat nyt yliopistojen kontolla.  Verkostokoulujen jatkuminen etsii uusia muotojaan ja on osin vaakalaudalla.  Yliopistoilla on nyt enemmän mahdollisuuksia suunnata tohtorikoulutusta myös profiloitumisensa mukaisesti.

Olen ollut mukana seuraamassa läheltä tutkijakoulujärjestelmän kehittymistä ja toimintaa koko tämän 20-vuotisen taipaleen ajan.  Täytyy todeta, että entinen tutkijakoulujärjestelmä oli parhaimmillaan erinomainen. Tohtorikoulutuksesta tuli systemaattista ja se tarjosi hyvää teoreettista koulutusta, mahdollisuuksia osallistua kansainvälisiin kongresseihin ja hyviä käytänteitä ja laadukkaita väitöskirjoja. Pyrkimyksenä oli myös alentaa väittelijöiden ikää ja asettaa neljän vuoden tavoiteaika väitösprojektille.  Ohjelmista valmistuneet ovat olleet erinomaisen hyvin koulutettuja postdoc tutkijoita minne tahansa ulkomaisiin tutkimuskeskuksiin ja he ovat saaneet myös hyvää palautetta.

Miten tästä nyt eteenpäin? UEF on satsannut tutkijakoulupaikkoihin n.  4,7 ME ja rahoittaa perusrahoituksella 155 tohtorikoulutettavaa.  Toimintamenot katetaan tiedekuntien rahoituksesta. Tohtoriohjelmien määrä on trimmattu puoleen alkuperäisestä. Terveystieteiden tiedekunnassa on neljä ohjelmaa: Molekyylilääketieteen, Kliininen, Lääketutkimuksen ja Terveystieteiden tohtoriohjelma. Entiseen ei ole paluuta,  vaikka  haikailua siihen suuntaan on kuulunut. Rakennetaan uuteen tohtorikoulutukseen hyvät käytänteet, tehokas tieteellinen koulutus ja laadukas ohjaus.

Terveystieteiden tiedekunnan koulutusaloille kuten lääketiede, hammaslääketiede, farmasia, hoitotiede, ravitsemustiede, biolääketiede ja terveystieteen eri osa-alueet on ominaista työelämärelevanssi ja hyvä työllistyminen. Tohtorintutkinto edesauttaa työllistymistä ja urakehitystä. Me tarvitsemme myös tulevaisuuden akateemisia toimijoita, tutkijoita ja opettajia. Terveystieteiden koulutusaloilla ei ole liikaa tohtoreita. Pikemminkin huoli on, ettei meillä ole riittävästi nuoria, jotka haluavat hakeutua akateemiselle uralle ja meritoitua myös tutkimuksessa. Siksi haluankin kannustaa nuoria myös tutkimuksen avaraan maailmaan.

Hilkka Soininen (2)Hilkka Soininen
dekaani, terveystieteiden tiedekunta

 

 

Hameiden hidastamat

Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kuudellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteentekijällä. Suomen Akatemia valitsi syyskuussa uudet akateemikot 2015. Ilokseni Turun yliopistossa toimiva akatemiaprofessori Sirpa Jalkanen on toinen valituista. Tänä vuonna hänet myös promovoitiin Itä-Suomen yliopiston lääketieteen kunniatohtoriksi. Aiemmin hänet on valittu kolmesti akatemiaprofessoriksi ja hän toimii huippuyksikön johtajana.

Sirpa Jalkanen on ansioitunut immuunipuolustusjärjestelmän tutkija. Hänen tutkimuksen kohteena ovat tulehduksiin ja syövän leviämiseen liittyvät uudet ”liikennemolekyylit”. Tämä tutkimus on tuonut uutta tietoa immunologiasta ja verisuonibiologiasta ja avannut mahdollisuuksia myös hoidon kehittämiseen.

Terveydentutkimuksen alueelta Sirpa Jalkasen ohella Suomen akateemikkojen listalla ovat ennestään myös professori Riitta Hari, lääkäri ja neurotieteilijä sekä professori Irma Thesleff, hammaslääketieteen ja kehitysbiologian tutkija. On hienoa, että nämä naiset ovat ottaneet tieteen eturivin paikat Suomessa. He ovat mainioita roolimalleja tämän päivän aloitteleville tutkijoille.

Toisin olivat asiat silloin, kun   Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel aloitti lääketieteen opintonsa 1870-luvulla. Hameiden hidastamilla naisilla ei tuolloin ollut yleistä oikeutta opiskella yliopistossa. Vuodesta 1871 alkaen ne naiset, jotka halusivat lääkäriksi, katsottiin kelvollisiksi saamaan opetusta, mutta kirjoille lääketieteelliseen tiedekuntaan heitä ei hyväksytty.  Tällä hetkellä Suomen lääkärikunnasta yli puolet on naisia ja uusista lääketieteen opiskelijoista noin 60%.

Tänä päivänä maapallon aikuisväestöstä yksi viidesosa on luku- ja kirjoitustaidottomia ja heistä suurin osa on naisia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta koulunkäyntiin. Globaalisti naisten koulutustason kohentamiseksi on vielä paljon tehtävää.

Hilkka Soininen (2)Hilkka Soininen
Dekaani, terveystieteiden tiedekunta

 

Kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankinta on tiimityötä!

UEF:in johtoryhmä täydennettyinä hallintopäälliköillä ja tutkimuspalvelujen avainhenkilöillä kävi hiljattain Brysselissä ottamassa selvää, miten voisimme menestyä paremmin kilpailussa Euroopan komission tutkimusrahoituksesta.  Eri tahoilta saamamme vastaukset suomalaisten yliopistojen heikohkoon menestykseen olivat yllättävän yhdensuuntaisia. Yhteinen havaintomme oli, että niin UEF:issa kuin muissakin suomalaisissa yliopistoissa on runsaasti potentiaalia, joka on saatava pikimmiten hyödynnetyksi tutkimusjärjestelmämme rakenteita kehittämällä.

Mieleenpainuvan ja analyyttisen yhteenvedon heikkouksistamme ja mahdollisuuksistamme esitti Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) johtaja Pablo Amor. Hän osoitti, että suhteessa kansallisen tutkimusrahoituksen määrään suomalaiset yliopistot eivät ole menestyneet aivan panostustaan vastaavalla tavalla kilpailussa ERC-rahoituksesta. Suomalaisten hakijoiden suurimmiksi kompastuskiviksi Amor nosti tutkijoiden kilpailijoita vähäisemmän julkaisuaktiivisuuden tieteenalojensa parhailla kansainvälisillä foorumeilla, kansainvälisen verkottumisen alhaisemman tason sekä kansainvälisten tutkijoiden pienen määrän Suomessa. Olemme toki tunnistaneet itsekin nämä puutteet, mutta vertailevaan eurooppalaiseen aineistoon perustunut analyysi antoi vakuuttavan kuvan nykytilasta.

Olemme olleet myös hyvin tietoisia siitä, että ERC- ja vastaaviin hakuihin osallistuvat tutkijat kaipaavat asiantuntijatukea hakemusten valmistelussa. Se miten systemaattisesti hakijoiksi tiukan seulan kautta kelpuutettuja valmennetaan ja ohjataan eurooppalaisissa yliopistoissa, oli ainakin minulle osittain uutta. Wolverhamptonin yliopistossa potentiaaliset hakijakandidaatit kartoitetaan tiedekunnittain ja heitä valmennetaan systemaattisesti läpi koko hakuprosessin. Tutkija ei enää valmistele hakemustaan yksin tutkijankammiossaan, vaan hänen ympärille kootaan huippu-urheilijan tavoin tiimi hakemuksen tuottamiseen, jossa kaikilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Jos nämä ovat reseptejä menestykseen kiristyvässä kilpailussa tutkimusrahoituksesta, jota meille esitellyt lukuisat esimerkit vahvasti tukivat, on tutkimusjärjestelmämme rukattava monella tapaa uuteen asentoon. Kysymys ei ole pelkästään tutkimusrahoituksen hankintaan kohdennettavien resurssien lisäämisestä, vaan ennen kaikkea niiden uudenlaisesta kohdentamisesta ja uudenlaisen hakemusten valmistelukulttuurin omaksumisesta ja itse järjestelmän kehittämisestä. Esitellyissä esimerkeissä tutkija ei jää missään hakemisen vaiheessa yksin vaan koko prosessi on yksityiskohtia myöten ohjattu. Tutkijan keskittyessä substanssin hiomiseen ”aliurakoitsijat” työstävät hakemuksen muita osia kuntoon hankekoordinaattorin pitäessä koko prosessia näpeissään. Tutkijalle järjestelmä merkitsee, ettei kynttilää voi piilotella vakan alla ja on oltava avoin tiimityöskentelyyn, uuden oppimiseen ja jatkuvaan kritiikkiin.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Ei oppi ojaan kaada – tohtoreitakaan

Olen viime aikoina ollut usein tilaisuudessa keskustella eri tahojen edustajien kanssa tohtorin tutkinnoista, niiden sisällöistä ja siitä, miten ne vastaavat yhteiskunnan tarpeita.

On esitetty epäilyksiä, että tutkintotavoitteet ja niiden tuoma rahallinen korvaus yliopistoille johtaisi tohtoritehtailuun ja väitöskirjojen tieteellisen tason laskuun. Varsinkin elinkeinoelämän taholta on toisaalta nähty tohtoritutkintojen ja niihin liittyvän tutkimustyön olevan liian teoreettista ja kapeuttavan osaamista liiaksi.

Noin 2 % suomalaisista on suorittanut tohtorin tutkinnon ja määrä kasvaa koko ajan. Ei siis ole ihan yhdentekevää, mitä valmiuksia tohtorin tutkinto tuo. Itse olen sitä mieltä, että tutkinnolle pitää luoda erilaisia ”opintopolkuja”. Ne, jotka tähtäävät tutkijan uralle, ottavat enemmän teoreettisia opintoja tutkintoonsa. Ne, joiden tavoitteena on asiantuntijatehtävät tai vaikkapa yrittäjyys, voivat ottaa enemmän niitä tukevia opintoja.

Tutkimustyön mahdollisimman korkea laatu on oltava kaikkien väitöskirjojen tavoitteena. Väitöskirjoihin sisältyvästä tutkimuksesta syntyy myös iso osa yliopistojen koko julkaisutoiminnasta, joten niiden laatu vaikuttaa koko yliopiston maineeseen ja menestykseen. Tutkimustyön laajuus on vain sovitettava oikein muistaen, että väitöskirja on tutkijan perustutkinnon opinnäytetyö, ei elämäntyö.

Joka tapauksessa tohtorin tutkintoon sisältyvät opinnot ja tutkimustyö antavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja tiedon tuottamiseen. Se ei voi olla turmiollista minkään työn tekemisen kannalta. Lisäksi kaikilla aloilla tutkimus alkaa olla kansainvälisissä verkostoissa tehtävää tiimityötä, ja näitä valmiuksia suomalainen yhteiskunta tulee entistä enemmän tarvitsemaan.

Jukka_Monkkonen_105x155Jukka Mönkkönen

Professorit periyttäjinä

Ystävät hyvät,

UEF:n uutta strategiaa rakennetaan kiivaalla aikataululla. Tavoitteena on löytää paras osaamisemme alueilta, jotka omaavat globaalin merkityksen ja ratkaisevat osaltaan yhteiskunnan isoja ongelmia. Sitä varten meidän tulee tunnistaa aidosti kaikkein kovin tutkimusosaamisemme. Strategiaa voitaneen toteuttaa täystehoisesti vuodesta 2016, jolloin UEF:n strategista resurssia on taas merkittävämmin jaettavana. Näin ainakin voi toivoa. Strategian ohjaamana suuntaamme tulevaisuuteen – ja toivottavasti menestykseen.

Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. On aika antaa nuorten yrittää ja loistaa. Professorien moninaisen tehtäväkuvan joukossa päätehtävä on uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen, näin toteavat myös Jorma Sipilä ja Marianne Stenius (Vieraskynä, HS 8.1.2014). Vanhempien kollegojen tehtävä on luottaa ja tukea nuoria, ei dumpata. Ei voi olla niin, että seniori rahoituksen kerääjänä on se viimeinen nimi julkaisun kirjoittajalistassa. Ei silloin, kun työn aivot ja toteutus ovat jonkun nuoremman.  Olen kuullut moninaisia selityksiä, miksi ryhmän johtaja on se viimeinen nimi julkaisussa, eivätkä ne ole aina tieteellisen etiketin mukaisia.

Riittävän itsenäisyyden osoittaminen jo tutkimusuran varhaisessa vaiheessa tohtoriväitöksen jälkeen on välttämätön ehto sille, että nuori tutkija voi uskottavasti kilpailla kaikkein merkittävimmästä tutkimusrahoituksesta. Esimerkiksi ERC Starting Grant vaatii selkeän itsenäisen toiminnan ja tuloksellisuuden osoituksen. Ilman sitä menestymisen mahdollisuudet ovat huonot.

Hyvät professorit, ehdotan, että arvioitte itseänne sen perusteella, millaisia jälkeläisiä tieteeseen onnistutte kouluttamaan. Sillä tapaa oma impaktinne tieteessä kasvaa ja kehittyy tulevaisuudessa. Henkilökohtaisen h-indeksin sijasta meitä tulisi tarkastella kuin rotuhevosia, siis millaisia jälkeläisiä me ”periytämme”. Meidän tapauksessamme tieteeseen. Miten kouluttamiemme uusien tutkijoiden h -indeksit kehittyvät? Ja mitkä ovat taas heidän ”jälkeläistensä” tulokset? Siitä sitten h -indeksejä summaamaan, tai jotain fiksumpaa laskemaan.

Omalla alallani voi huippuprofessori koota vuosien myötä h -indeksiksi vaikkapa 50 – 60. Hän tietää silloin olevansa alansa huipulla, myös kansainvälisesti. Mutta jos tieteellinen tuotos ei jatku oman uran jälkeen professorin kouluttamien uusien huippututkijoiden myötä, kokonaisimpakti tieteeseen ei kehity ja jää kovin rajalliseksi. Toisin on sillä, joka on kouluttanut suuren luokan tohtoreita, jotka jatkavat tieteessä ja luovat oman uransa ja jälkikasvunsa. Siitä syntyy tieteellinen sukupuu, tai ketjukirje, joka on tavoittelemisen arvoinen.

Meidän tulee asettaa ambitiotaso korkeammalle, näin sanoi tutkimuksen kansainvälinen arviointi. Tämä voi monesti onnistua helpommin nuoremmalta, kannuksensa vasta osoittaneelta, mutta eteenpäin pyrkivältä ja työhönsä innostuneelta. Annetaan heidän ajattelulleen tilaa ja työstä kunniaa silloin, kun se heille kuuluu. Näin huolehdimme jälkikasvustamme.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin