Tag Archives: tulevaisuus

Innostava yliopisto

Nokia-Suomen taloudellisen dynamiikan hiipuessa maamme henkinen ilmapiiri on saanut synkkiä sävyjä. Edes yksittäisten kasvuyritysten menestystarinat eivät ole kääntäneet talouttamme uudelle uralle.

Suomalaisten odotukset paremmasta tulevaisuudesta liittyvät jälleen kerran uuteen teknologiaan. Tieto- ja viestintätekniikan paremman hyödyntämisen odotetaan siivittävän suomalaisen koulun takaisin Pisa-vertailujen kärkeen. E-hallinto varmistaa julkisen sektorin tuottavuushypyn. Cleantechissä taas yhdistyvät vahva suomalainen tekninen osaaminen ja maineemme puhtaan ympäristön maana.

Selitykset menneistä hyvistä vuosista eivät palaudu yksinomaan tekniikan voittokulkuun. Näin ei ole varmaan jatkossakaan. Vaikka teknologinen osaaminen on maamme kilpailukyvyn keskeinen pilari myös jatkossa, niin uskon oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen olevan niitä arvoja, joista suomalaisten on hyvä edelleen pitää kiinni. Niihin lisäisin innostuksen ilmapiirin.

Muutoksen tarve on aistittavissa myös yliopistomaailmassa. Amerikan eliittiyliopistojen näkökulmasta Suomea tarkkaileva professori Bengt Holmström ruoti yliopistojemme tilaa sunnuntain Helsingin Sanomissa (13.4.2014) kovin sanoin. Hänen mukaansa meiltä valmistuu ylikoulutettuja alisuoriutujia. Holmströmiä edelleen tulkiten: emme innosta opiskelijoita hyviin suorituksiin ja itsenäisiin valintoihin, vaan suomalaisissa yliopistoissa määrä korvaa usein laadun.

Holmströmin kritiikissä on vahva perä, vaikka hänen lääkkeistään en olekaan välttämättä vakuuttunut. MIT, saati amerikkalainen yliopistojärjestelmä kaikkinensa, ei ole meille välttämättä sopiva verrokki.

Oppimisen halu ja läpimurtotutkimus ovat sitä parasta, mitä yliopistojen tulisi suomalaiselle yhteiskunnalle tarjota. Yliopistoissa tarvitaan nykyistä enemmän sekä syvemmissä vesissä liikkujia että innostavien kokeilujen taitajia.

Heti pääsiäisen jälkeen pidettävässä SciFest- tapahtumassa Joensuussa nuorten tekemisen innostus on meidän kaikkien taas kerran koettavissa. Potentiaalia meillä on.

PerttuVartiainen3_100x130pxPerttu Vartiainen

 

 

Kun kulttuurit kohtaavat

Olen tutkijataustanikin takia vuosikymmeniä seurannut Euroopan länsilaidan elämää ja tapahtumia erityisellä mielenkiinnolla. Vastikään Belfast Telegraph (6.4.2014) uutisoi, että Pohjois-Irlannin varapääministeri (Deputy First Minister) Martin McGuinness on mukana Irlannin tasavallan presidentin Michael D. Higginsin virallisella valtiovierailulla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Moni Irlannissakin ihmettelee, miten on mahdollista, että Sinn Féinin johtohenkilö ja entinen IRA:n aktivisti on menossa kuningatar Elisabethin vastaanotolle Windsorin linnaan, kun hän ei aiemmin ole suostunut ottamaan vastaan parlamenttipaikkaansakaan Westminsterissä? Tässä jos missä kohtaavat nyt historiallisella tavalla kaksi kulttuuria, joiden poliittis-yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kielellinen historia ovat jo myöhemmältä keskiajalta lähtien olleet täynnä vastakkainasettelua ja ajoittain katkeraa väkivaltaa.

Ei Irlannin kehityskulkuja ja suhdetta Yhdistyneeseen kuningaskuntaan voi ymmärtää, saati selittää millään yhdellä syyllä, joksi usein mainitaan keskenään kilpailevat uskonnolliset perinteet. Kyseessä on paljon muutakin. Sama koskee hieman eri perustein Skotlantia, jossa huomattava osa väestöstä haluaa irtaantua Britanniasta. Tai itäisen Euroopan viimeaikaisia tapahtumia, joissa niissäkin syitä on haettava monimutkaisista poliittis-historiallisista, taloudellisista ja kulttuurisista taustatekijöistä, ei vain jonkun yhden tai kahden valtiojohtajan mielijohteista.

Nämäkin esimerkit riittävät kertomaan, että tällaisten kehityskulkujen ja tapahtumien selittäminen ei onnistu pelkän arkiajattelun voimalla. Tarvitaan tutkimusta, joka mahdollisimman monesta näkökulmasta avaisi erilaisten kulttuurien kohtaamisten ja kipupisteiden solmuja ja tarjoaisi tieteelliseen tietoon perustuvia aineksia niihin liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Vastikään hyväksytyssä UEF:n uudessa strategiassa vuosille 2015-2020 yhtenä ihmiskunnan maailmanlaajuisena haasteena onkin esitetty ”kulttuurien kohtaaminen, liikkuvuus ja rajat”. UEF:n tutkijat ottavat tämän ajankohtaisista ajankohtaisimman haasteen innolla vastaan.

filppulaMarkku Filppula

Miltä näyttää 2020?

2014 kamppailemme hivuttavan taantuman pitkissä, lovissa jälkimainingeissa. Samaan aikaan olemme rakentamassa tulevaisuutta. Elämme kiihkeää aikaa. Strategioita on laadittu eri tasoilla myös yliopisto-, tutkimus- ja rahoitusmaailmassa ulottumaan kuuden vuoden päähän. Horizon2020 ohjelma ja EU:n rakennerahasto ohjelmat käynnistyvät. Kehysriihessä on puitu Suomen valtion talouden tulevaisuutta.

2020 lusikka on jo aikaa sitten otettu kauniiseen käteen. Olemme ymmärtäneet, että maailma muuttuu ja meidän täytyi muuttua monella tasolla sen mukana. Kun ei raha riitä, asioita täytyi tehdä toisin sekä yliopistomaailmassa ja myös terveydenhuollossa.

Miten kävi aikanaan sote-uudistuksen? Pitkän pähkäilyn jälkeen todettiin, että yksinkertainen on kaunista. Myös hallitus ja oppositio löysivät toisensa tosi paikan tullen. Ratkaisu perustui viiden alueen malliin ja pohjautui erityisvastuualueisiin, jotka ovat Helsinki, Turku, Tampere, Kuopio ja Oulu. Ratkaisu yhdisti sosiaali- ja terveyspalvelut ja sekä erikoissairaanhoidon että perusterveyden huollon – saumattomat hoitopolut tulivat mahdolliseksi. Päätöstä luonnehdittiin historialliseksi. Hyvä näin, tosin pientä säätöä tarvittiin. Myös valtion tason ohjaus helpottui – paimennettavana oli enää viisi aluetta 200 sijaan.

Terveydenhuollossa tekemisen sisältö ja tapa muuttui. Ammattiryhmien välinen työjako selkiytyi. Kukin tekee sitä mitä parhaiten osaa ja mihin on koulutuksensa saanut. Turhat ja monenkertaiset kirjaamiset ovat historiaa, tieto siirtyy sähköisesti.

Myös potilaasta/asiakkaasta tuli aktiivinen toimija. Henkilökohtainen lääketiede ja oman terveydentilan seuraaminen mobiililaitteella on arkipäivää. Asioita hoidetaan sähköisesti. Lääkäriin ja sairaalaan mennään pikavisiitille vain tositilanteessa. Yhden luukun periaate toimii.

Hilkka Soininen (2)Hilkka Soininen

 

 

Ei oppi ojaan kaada – tohtoreitakaan

Olen viime aikoina ollut usein tilaisuudessa keskustella eri tahojen edustajien kanssa tohtorin tutkinnoista, niiden sisällöistä ja siitä, miten ne vastaavat yhteiskunnan tarpeita.

On esitetty epäilyksiä, että tutkintotavoitteet ja niiden tuoma rahallinen korvaus yliopistoille johtaisi tohtoritehtailuun ja väitöskirjojen tieteellisen tason laskuun. Varsinkin elinkeinoelämän taholta on toisaalta nähty tohtoritutkintojen ja niihin liittyvän tutkimustyön olevan liian teoreettista ja kapeuttavan osaamista liiaksi.

Noin 2 % suomalaisista on suorittanut tohtorin tutkinnon ja määrä kasvaa koko ajan. Ei siis ole ihan yhdentekevää, mitä valmiuksia tohtorin tutkinto tuo. Itse olen sitä mieltä, että tutkinnolle pitää luoda erilaisia ”opintopolkuja”. Ne, jotka tähtäävät tutkijan uralle, ottavat enemmän teoreettisia opintoja tutkintoonsa. Ne, joiden tavoitteena on asiantuntijatehtävät tai vaikkapa yrittäjyys, voivat ottaa enemmän niitä tukevia opintoja.

Tutkimustyön mahdollisimman korkea laatu on oltava kaikkien väitöskirjojen tavoitteena. Väitöskirjoihin sisältyvästä tutkimuksesta syntyy myös iso osa yliopistojen koko julkaisutoiminnasta, joten niiden laatu vaikuttaa koko yliopiston maineeseen ja menestykseen. Tutkimustyön laajuus on vain sovitettava oikein muistaen, että väitöskirja on tutkijan perustutkinnon opinnäytetyö, ei elämäntyö.

Joka tapauksessa tohtorin tutkintoon sisältyvät opinnot ja tutkimustyö antavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja tiedon tuottamiseen. Se ei voi olla turmiollista minkään työn tekemisen kannalta. Lisäksi kaikilla aloilla tutkimus alkaa olla kansainvälisissä verkostoissa tehtävää tiimityötä, ja näitä valmiuksia suomalainen yhteiskunta tulee entistä enemmän tarvitsemaan.

Jukka_Monkkonen_105x155Jukka Mönkkönen

Professorit periyttäjinä

Ystävät hyvät,

UEF:n uutta strategiaa rakennetaan kiivaalla aikataululla. Tavoitteena on löytää paras osaamisemme alueilta, jotka omaavat globaalin merkityksen ja ratkaisevat osaltaan yhteiskunnan isoja ongelmia. Sitä varten meidän tulee tunnistaa aidosti kaikkein kovin tutkimusosaamisemme. Strategiaa voitaneen toteuttaa täystehoisesti vuodesta 2016, jolloin UEF:n strategista resurssia on taas merkittävämmin jaettavana. Näin ainakin voi toivoa. Strategian ohjaamana suuntaamme tulevaisuuteen – ja toivottavasti menestykseen.

Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. On aika antaa nuorten yrittää ja loistaa. Professorien moninaisen tehtäväkuvan joukossa päätehtävä on uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen, näin toteavat myös Jorma Sipilä ja Marianne Stenius (Vieraskynä, HS 8.1.2014). Vanhempien kollegojen tehtävä on luottaa ja tukea nuoria, ei dumpata. Ei voi olla niin, että seniori rahoituksen kerääjänä on se viimeinen nimi julkaisun kirjoittajalistassa. Ei silloin, kun työn aivot ja toteutus ovat jonkun nuoremman.  Olen kuullut moninaisia selityksiä, miksi ryhmän johtaja on se viimeinen nimi julkaisussa, eivätkä ne ole aina tieteellisen etiketin mukaisia.

Riittävän itsenäisyyden osoittaminen jo tutkimusuran varhaisessa vaiheessa tohtoriväitöksen jälkeen on välttämätön ehto sille, että nuori tutkija voi uskottavasti kilpailla kaikkein merkittävimmästä tutkimusrahoituksesta. Esimerkiksi ERC Starting Grant vaatii selkeän itsenäisen toiminnan ja tuloksellisuuden osoituksen. Ilman sitä menestymisen mahdollisuudet ovat huonot.

Hyvät professorit, ehdotan, että arvioitte itseänne sen perusteella, millaisia jälkeläisiä tieteeseen onnistutte kouluttamaan. Sillä tapaa oma impaktinne tieteessä kasvaa ja kehittyy tulevaisuudessa. Henkilökohtaisen h-indeksin sijasta meitä tulisi tarkastella kuin rotuhevosia, siis millaisia jälkeläisiä me ”periytämme”. Meidän tapauksessamme tieteeseen. Miten kouluttamiemme uusien tutkijoiden h -indeksit kehittyvät? Ja mitkä ovat taas heidän ”jälkeläistensä” tulokset? Siitä sitten h -indeksejä summaamaan, tai jotain fiksumpaa laskemaan.

Omalla alallani voi huippuprofessori koota vuosien myötä h -indeksiksi vaikkapa 50 – 60. Hän tietää silloin olevansa alansa huipulla, myös kansainvälisesti. Mutta jos tieteellinen tuotos ei jatku oman uran jälkeen professorin kouluttamien uusien huippututkijoiden myötä, kokonaisimpakti tieteeseen ei kehity ja jää kovin rajalliseksi. Toisin on sillä, joka on kouluttanut suuren luokan tohtoreita, jotka jatkavat tieteessä ja luovat oman uransa ja jälkikasvunsa. Siitä syntyy tieteellinen sukupuu, tai ketjukirje, joka on tavoittelemisen arvoinen.

Meidän tulee asettaa ambitiotaso korkeammalle, näin sanoi tutkimuksen kansainvälinen arviointi. Tämä voi monesti onnistua helpommin nuoremmalta, kannuksensa vasta osoittaneelta, mutta eteenpäin pyrkivältä ja työhönsä innostuneelta. Annetaan heidän ajattelulleen tilaa ja työstä kunniaa silloin, kun se heille kuuluu. Näin huolehdimme jälkikasvustamme.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin