Tag Archives: tiede

Populismi ja tiede

Populismi pyrkii ratkaisemaan monimutkaisia ongelmia yksinkertaisilla vastauksilla. Usein se myös turvautuu puolitotuuksiin tai jopa suoranaisiin valheisiin. Piirteitä tämän tyyppisistä suuntauksista on meidän kotimaisessakin politiikassa vaikka räikeimmät esimerkit siitä on vielä toistaiseksi nähty muualla, Trump-ilmiö ja brexit päällimmäisinä.

Populismilla voi pahimmillaan olla nopeitakin negatiivisia vaikutuksia tieteeseen ja koulutukseen. Esim. brexit johtaa siihen, että brittiläiset tutkijat eivät enää sen jälkeen voi olla mukana EU-rahoitteisissa tutkimushankkeissa ja -ohjelmissa, eivät ainakaan samassa laajuudessa kuin nyt. Tämä on haitallista paitsi brittitutkijoille itselleen, myös koko Euroopan tieteelle. Britanniassa on maanosamme johtavat yliopistot ja monella alalla britit edustavat tutkimuksen kansainvälistä kärkeä. Heidän poisjäämisensä yhteishankkeista haittaa vakavasti tutkimuksen tekoa muissakin maissa, myös meillä Suomessa.

Donald Trumpin mahdollinen valinta USA:n seuraavaksi presidentiksi olisi puolestaan vakava isku koko maailman tieteelle. Jos maailman johtavaa tiedevaltiota luotsaa mies, joka ylpeilee lukemattomuudellaan, se ei voi olla vaikuttamatta tieteen ja koulutuksen asemaan ja arvostukseen USA:ssa ja sitä kautta kaikkialla muuallakin. Kaikkien muiden hyvien syiden lisäksi myös tieteen ja koulutuksen puolesta on syytä toivoa, ettei Trump tule valituksi.

Tieteen edistäminen ja tietoon perustuvan koulutuksen kehittäminen ovat kiistatta hyvinvoinnin ja demokratian edellytyksiä. Valmiiden helppojen vastausten tilalta avoimiin kysymyksiin pohjaava tiede tarjoaa tutkimuksella perusteltuja totuuksia, joita se myös itse korjaa uusien tutkimustulosten myötä.

Hyvin koulutetut ja kriittiseen ajatteluun kykenevät kansalaiset ovat vastustuskykyisempiä populismille. Sen vuoksi tieteen ja koulutuksen uuttera puolustaminen on tämän päivän maailmassa jopa aiempaakin tärkeämpää.

Jukka_Monkkonen_100X130Jukka Mönkkönen
rehtori

Mureneeko luottamus tietoon ja tutkimukseen?

Huomioni kiinnittyi Hesarin viime sunnuntain numerossa julkaistuun lyhyeen kirjoitukseen ”Vähän isompi ryhmätyö”. Siinä toimittaja epäili kiristyvän apurahakilpailun luoneen ilmiön, jossa yhdellä tiedeartikkelilla on satoja kirjoittajia. Perusteena oli Nature Genetics lehdessä julkaistu artikkeli geneettisen perimän vaikutuksesta ihmisten pituuskasvuun, jossa oli 450 tekijää. Toimittajan mukaan valtaosa tekijöistä on liitetty artikkeliin, jotta tutkijat ja heidän organisaationsa saisivat artikkelista merkinnän julkaisuluetteloonsa ja papukaijamerkin.
Kyseessä oli 250 000 ihmisen pituuskasvun geneettiseen seulontaan perustuva julkaisu. Tällainen työ vaatii erittäin laajan aineiston, jota kerätään ympäri maailmaa suurelta joukolta tutkimusryhmiä. Se tarkoittaa, että tiedon tuottamiseen ja analysointiin on osallistunut satoja tutkijoita ja heillä on luonnollisesti oikeus saada nimensä myös julkaisuun mukaan. Tätä toimittaja ei ilmeisesti tiennyt, vaan suoralta kädeltä leimasi toiminnan vilpilliseksi ansioiden paisutteluksi.

Esimerkki on yksittäinen, mutta tyypillinen osa sitä laajempaa epäluottamusta, jota tieteelliseen tietoon ja sen tuottajiin tänä päivänä kohdistuu. Vilpilliset tutkijat, vaikka ovatkin pieni vähemmistö koko tutkijakunnasta, syövät uskottavuutta. VTT:llä ja Karolinskassa hiljattain julkitulleet tiedevilppitapaukset ovat nostattaneet aivan ansaitusti vilkkaan keskustelun tieteen etiikasta ja sen valvonnasta. Vaikka nämä tapaukset olivat yksittäisiä, niiden laajuus ja vakavuus ovat heittäneet synkän varjon tieteellisen tutkimuksen uskottavuuden ylle.

Toisaalta myös yleinen ilmapiiri on muuttunut huolestuttavalla tavalla  tieteen vastaiseksi, tai ainakin vahvasti epäileväksi. Sivistymättömyydestä ja tietämättömyydestä on tullut jotenkin hyväksytympää ja jopa tavoiteltua. TV-visailuissa ei enää testata kilpailijoiden tietoja, vaan naureskellaan heidän tietämättömyydelleen. Kaikelle tutkitulle tiedolle on olemassa ”vaihtoehtototuuksia”, jotka asettavat vaikkapa ilmastoon tai terveyteen liittyvän tutkimustiedon kyseenalaiseksi.

Syyt tähän muutokseen ovat moninaiset ja niiden analysointi olisi nyt erittäin arvokasta. Jatkuessaan tällainen kehitys nimittäin asettaa suuria haasteita koko yhteiskunnan kehitykselle. Hyvä tiedon taso ja yleissivistys ovat edellytys kaikelle kehitykselle. Niiden arvostus pitää pyrkiä takaamaan koko väestön keskuudessa.

Jukka_Monkkonen_100X130Jukka Mönkkönen
rehtori

Se toinen Tolkien – luovuuden lähteillä

Luovuuden väitetään pakenevan yliopistosta (Janne Saarikivi, ”Yliopistostrategia”, Tiede & edistys 1/2014). Julkaisemisesta käydään niin ikään huolestunutta keskustelua: kaikesta siitä, minkä katsotaan uhkaavan luovaa tieteellistä kirjoittamista ja pahimmoillaan johtavan päättömään kilpajuoksuun luokiteltujen julkaisupisteiden perässä (ks. erit. Karvonen, Kortelainen & Saarti, Julkaise tai tuhoudu, 2014). Tämä panee itse kunkin miettimään, mihin kaikkeen kehitys onkaan menemässä, ja pitäisikö sille yrittää tehdä jotain.

Tätä pohtiessani tuli kaikkien tuntema J.R.R. Tolkien mieleen. Kirjahyllyssäni on mm. hänen postuumisti julkaistu teoksensa Finn and Hengest: The Fragment and the Episode. Sen on toimittanut Alan Bliss (oman väitöskirjani nyt jo edesmennyt ohjaaja muuten), joka oli saanut Tolkienin muistiinpanot ja tekstikommentit häneltä itseltään. Teos koostuu kahdesta muinaisenglantilaisesta tekstinpätkästä, joissa kerrotaan Beowulf-eepoksessa esiintyvistä kahdesta sankarihahmosta, nimeltään Finn ja Hengest. Tolkien selvittelee näiden hahmojen historiallista todenperäisyyttä ja kommentoi tekstejä likimain sana sanalta – kyseessä on siis puhtaan filologinen työ, ei fiktiivinen opus, joista hänet parhaiten tunnetaan. Tolkien ei ylipäätään julkaissut kovin montaa tieteellistä teosta, jotka ovat muutenkin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Asiantuntijapiireissä niitä kuitenkin arvostetaan edelleen suuresti, ja muutamat hänen pitämänsä luennot ovat erityisen kuuluisia. Tutkimuksestaan hän onnistuneesti ammensi ainekset fantasiateostensa mytologisille hahmoille.

Se toinen Tolkien oli tosiaan tiedemies ja Oxfordin professori. Samassa yliopistossa oli opettajana monta vuotta myös hänen ystävänsä C.S. Lewis, yhtä lailla kaikkien tuntema ja rakastama Narnia-sarjan kirjoittaja. Olisikohan nyky-yliopistossa tilaa tällaisille persoonille, joilta näytti pakottomasti onnistuvan luovuus sekä tieteessä että taiteessa? Aika ja konteksti olivat erilaiset, se on selvää. Ei niin paljon opiskelijoita, hallinnollisia rutiineja tai nykyiseen akateemiseen menoon kuuluvia ”metatoimintoja” kuten arviointeja, raportointeja ja julkaisujen luokittelemista. Maailma muuttuu eikä menneeseen tietenkään ole paluuta, mutta pitäisiköhän meidän silti pohtia enemmän luovuutta tieteessä ja sen vaatimaa tilaa sekä muita edellytyksiä? Kannattaisiko tarkemmin miettiä kaikenlaisten metatoimintojen tarpeellisuutta tai ainakin laajuutta ja käyttää niistä säästyvää aikaa itse luovaan toimintaan? Minusta kyllä.
filppula