Tag Archives: tenure track

Ei ainoastaan tenure vaan myös infra –yhteispelillä  tuloksiin

Viime vuosina yliopistoissa merkittävä määrä strategista rahoitusta on ohjattu vakinaistamispolulle –kiihdytyskaistalle professorin tehtäviin.  Hyvä niin, siten on saatu nuoria lupaavia tutkijoita tuomaan uutta virtaa tutkijayhteisöihin ja korvaamaan kasvavaa eläkkeelle lähtevien joukkoa. Osaavien ihmisten lisäksi toinen tärkeä menestystekijä  ja vetovoimatekijä  tutkimuksessa  on ajanmukainen ja toimiva infrastruktuuri  –tutkimuksen mahdollistavat rakenteet, laitteet ja palvelut.

Biolääketieteessä, biologisessa ja luonnontieteellisessä tutkimuksessa tarvittava infra on kallista hankkia ja sen käyttö on vaativaa ja edellyttää erityisosaamista ja kokemusta.  Erityisosaajilta tuloksen tekeminen  onnistuu tehokkaammin ja nopeammin.

Terveystieteiden tiedekunnassa on paljon kallista infraa kuten virusvektorilaboratorio, biokuvantamiskeskus, genomiikka, proteomiikka, metabolomiikka, bioinformatiikka, biopankki  ja osaksi AIV-instituuttia siirtynyt koe-eläintoiminta. Näiden infrastruktuurien pyörittäminen edellyttää monenlaista ammattitaitoa: biologiaa, genetiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, insinööritiedettä, datatiedettä, matematiikkaa…

Bioinformatiikan tarve on suuri nyt ja tulevaisuudessa erityisesti terveys- ja luonnontieteiden alalla, mutta data-analytiikkaa tarvitaan myös muilla tieteen aloilla, esimerkiksi sosiaalitieteissä.  Alan osaajista on puutetta.  Myös UEFissa  palvelujen tarve ylittää tarjonnan.  Jotta  infroista  saadaan mahdollisimman paljon irti, tarvitaan myös infrastruktuurien  ammattilaisia eli ”staff scientisteja” .  He voivat olla voivat olla tutkijataustaisia, väitelleitä, joilla  ei ole halua tai mahdollisuutta  perustaa omaa tutkimusryhmää.  Tässäkin on kyse oikeasta roolituksesta.

Bioinformatiikka on nostettu kärkeen UEFin  profilaatiossa. Vakinaistamispolun rekrytointien lisäksi  resursseja tulee ohjata myös turvaamaan infrastruktuurien optimaalinen toiminta ja palvelut. Tässä tarvitaan tiedekuntarajat ylittävää yhteistyötä. Toimiva infra on tutkimuksen yksi kivijalka.

Hilkka Soininen
Dekaani, terveystieteiden tiedekunta

Tulevaisuuden toivot

Nyt kun yliopistoja on pidetty laihdutuskuurilla,  oikeat valinnat – profilaatio ja rekrytoinnit –  ovat äärimmäisen tärkeitä menestykselle tulevaisuudessa.  UEFin asemoitumistilastot  Suomen yliopistokentässä osoittavat, että olemme hyvä kouluttaja, mutta tutkimuksessa on tehottomuutta henkilöstöresursseihen nähden.

Toisaalta koulutusaloilla, esim.  lääketieteessä ja hammaslääketieteessä, joissa koulutus  perustuu paljolti kontakti- ja pienryhmäopetukseen,  tarvitaan enemmän henkilöstöresursseja opetukseen.  Pelkkä tutkintotuotos ei kuitenkaan  riitä turvaamaan riittävää rahoitusta, vaan lisäksi tarvitaan vahvaa ja tuloksellista tutkimusta.

Viime viikolla tapasimme Kuopion kampuksella akatemiatutkijoita. Akatemiatutkijan tehtävä tutkimusrahoituksineen  on  kilpailtu ja arvostettu  – ainutlaatuinen tilaisuus kasvaa itsenäiseksi tutkijaksi ja ryhmänjohtajaksi.  Tässä joukossa on tulevaisuuden menestyjiä.  Keskusteluissa  korostui  kysymys,  millaisia näkymiä yliopisto voi tarjota tulevaisuudessa urakehitykselle tutkimuksessa ja opetuksessa.

Samaan aikaan on tarkasteltu UEFin  opetus- ja tutkimushenkilöstön rakennetta. Terveystieteiden tiedekunnassa professorikunnasta  lähes puolet saavuttaa 65-vuoden iän  vuoteen 2025 mennessä.  Siten tilaisuuksia  uusille professoreille tulee avautumaan  ja oikeaan osuva rekrytointi tulee olemaan keskeistä.  Jo tällä hetkellä muutamat akatemiatutkijoista ovat tenureputkessa. Pitkän tähtäimen suunnittelulla voidaan rakentaa urapolkuja sekä yliopiston omille lupaaville tulevaisuuden toivoillemme että houkuttelemaan tulijoita muualta Suomesta ja ulkomailta.

Uutta ajattelua tarvitaan myös pohdittaessa professuurien tehtäväalaa ja sitä, miten koulutusohjelmissa hoidetaan opetus ja mikä on tutkimuksen osuus.  Rekrytointeihin  tarvitaan monipuolisuutta, räätälöityjä positioita ja  roolitusta painottuen tutkimukseen ja/tai  opetukseen.

Hilkka Soininen
dekaani, terveystieteiden tiedekunta

Tutkimuksen tuloksellisuus

Helsingin Sanomat (teksti Juha Honkanen) otsikoi 10.4.2016 Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tuloksettomuudesta. Rahoitus ohjautuu tehottomille hankkeille, toteavat aihetta tutkineet professori Pekka Räsänen ja apulaisprofessori Atte Oksanen. Toki he ovat analysoineet vain kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen rahanjakoa ja sen tuloksellisuutta. Näillä rahoituksilla keskimääräinen tutkijatohtorin hanke on tuottanut noin kaksi, akatemiahanke kolme ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua. Ko. rahoitukset ovat tietysti monivuotisia, vaihdellen pituudeltaan 3-5 vuoteen. Eihän tuo tulos kovinkaan vahvalta vaikuta, jos hankkeista syntyy vähemmän kuin yksi julkaisu vuodessa. Toki kohtuutonta on jutussa esitetty vertailu kirjoituksesta vastaavien professoreiden vuosittaiseen julkaisutuotantoon, joka on 5-7 julkaisua vuodessa. Kohtuutonta siksi, ettei esimerkiksi akatemiahanketta toteuttavan tutkijan vuosituotanto rajoitu vain ko. hankkeen julkaisuihin. Varmaan hänellä on muitakin hankkeita, jota tuottavat ehkä enemmistön vuosittaisesta julkaisutuloksesta.

Itseäni kiinnostaa oman tiedekuntani tutkijoiden tuloksellisuus, ja siten myös heidän julkaisutuotantonsa. Seurasin HS:n viitoittamaa menetelmää ja käytin Scopuksen tuottamaa tietoa julkaisuaktiivisuudesta 2010-2014. Kritiikin tiedän, Scopuksesta puuttuu luonnontieteiden alan julkaisusarjoja. Totta, mutta kokemuksen mukaan Scopus toimii luonnontieteissä varsin hyvin, kemiaa lukuunottamatta. Se on myös avoimesti haettavissa, eli julkista tietoa.

Analyysini mukaan tiedekuntamme akatemiatutkija on keskimäärin 40 -vuotias ja tuottaa keskimäärin 3 julkaisua vuodessa, aktiivisimmat  toki lähes kaksi kertaa enemmän. Apulaisprofessorimme ovat keskimäärin vain vuoden vanhempia, mutta julkaisevat kaksi kertaa enemmän. Professorimme on tyypillisesti 53 -vuotias ja julkaisee 7 vertaisarvioitua artikkelia vuodessa. Aktiivisimmat professorit julkaisevat 3-4 kertaa enemmän, passiivisimmat eivät valitettavasti vuodessa artikkeliakaan. Apulaisprofessorien julkaisutuotanto on tasaisempaa. Se puhuu Tenure track -järjestelmämme puolesta. Siihen valitaan tutkijoita, jotka pystyvät hyviin tuloksiin.

Tutkimusrahoituksesta en saa koottua ihan yhtä helposti vastaavaa analyysiä. Oletukseni kuitenkin on, että esimerkiksi professoreiden julkaisutuotanto ja täydentävän tutkimusrahoituksen hankinta korreloivat vahvasti. Ulkopuolelta hankitulla rahalla tutkimus kuitenkin pääosin tehdään, vaikka UEFin strategisilla euroilla on ollut oma positiivinen vaikutuksensa viime vuosina.  Toki on myös täydentävää rahoitusta, joka ei optimaalisesti tue esimerkiksi julkaisujen tuottamista. Siksi rahoitus -julkaisutulos -yhteys ei ole täydellinen.

Periaatteellisesti ajattelen, että yliopistossa kaikki tutkivat ja kaikki opettavat. Intensiteetti voi tietenkin olla erilainen ja vaihteleva painotus tutkimuksen ja opetuksen välillä tietoinen. Syytäkin on: lienee realistista sanoa, että professori, joka ei viiteen vuoteen ole tuottanut kuin yksittäisiä artikkeleita, ei saa tehtyä enempää niitä jatkossakaan. CV ei tuolloin riitä tutkimusrahoituksen hankintaan Akatemiasta ja tai muualtakaan, eikä tutkimustulos tuolloin yksinkertaisesti riitä. Siitä huolimatta tutkijakoulutuksen saanut professori tai opettaja voi tuoda osaamisensa tuloksellista tutkimusta tukemaan. Tuolloin se on jonkun toisen johtamaa tutkimusta, mutta myös yhteen  hiileen puhaltamista. Toivotan rohkeutta uusien yhteistyöavauksien hakemiseen.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin
dekaani,
luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta

Yliopistouraa

 Yliopistotyön houkuttelevuuden suurimpina esteinä on nähty risaiset työurat ilman selkeää etenemispolkua. Tätä on viime vuosina pyritty korjaamaan yliopistoissa käyttöön otetuilla uramalleilla ja tenure track järjestelmällä.

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi pohtii tuoreen Acatiimin (8/2014) pääkirjoituksessa yliopistouran hyviä ja huonoja puolia. Kirjoituksessa on paljon hyviä näkökulmia, vaikkakin uramallien puutteet ja haasteet nousevat hyötyjä enemmän esille. Tämä on tilanne lähes kaikessa aiheesta käytävässä keskustelussa, varmaankin suuresti siitä syystä, että mallit ovat uusia ja osin vielä hahmottumattomia.

Yleisesti ottaen lienee kuitenkin parempi, että yliopistossa pääsee tutkijan ja opettajan uralla etenemään sen perusteella, mitä saa aikaiseksi, ei sen perusteella kauanko on ollut töissä. Urakehityksen kytkeminen tuloksiin koskee sekä tutkijauralle tulemista (rekrytointia) että uralla etenemistä.

Urapolkumallia on tähän saakka käytetty kuitenkin vielä aika vaatimattomasti ja siihen liittyvät pelisäännöt vaativat selventämistä. Nuorten tutkijoiden osalta polku ja sen kriteerit ovat selkeämpiä kuin varttuneempien tenure track mallin.

Tenure track polku edellyttää etenemiselle selkeät kriteerit, jotka ovat tenuroitavan ja työnantajan yhdessä sopimat ja joihin molemmat osapuolet sitoutuvat. Normaalin työsopimuksen lisäksi olisi aina laadittava ns. täydentävä sopimus, jossa kuvataan uralla etenemisen edellytykset yksiselitteisesti.

Tätä edellyttää myös Kaakkuriniemen perään kuuluttama kunniallinen exit-väylä, jos tenuroitavan ansiot eivät täytä etenemisen kriteereitä. Aidosti ansioihin perustuvat onnistuneet rekrytoinnit ovat tietenkin tärkein keino välttää exit-väylän tarve, mutta eteen tulee varmasti tilanteita, jossa tenuroituminen joudutaan katkaisemaan.

Selkeä exit-väylä on siis ehdottoman välttämätön, jotta tenure track polku täyttää kaikilta osin sille asetetut tavoitteet turvata menestyvien tutkijoiden uramahdollisuudet yliopistoissa. Muuten luomme vain uuden ”ikälisäjärjestelmän” ja tukimme nuorten etenemismahdollisuudet.

Yliopistojen uramallien käyttö vaatii siis vielä harjoittelua ja yhdessä sopimista kriteereistä ja käyttömuodoista. Niin toimien voimme merkittävästi parantaa yliopistouran vetovoimaa ja edistää tutkimuksen ja opetuksen laatua.

Jukka_Monkkonen_100X130Jukka Mönkkönen