Tag Archives: luovuus

Se toinen Tolkien – luovuuden lähteillä

Luovuuden väitetään pakenevan yliopistosta (Janne Saarikivi, ”Yliopistostrategia”, Tiede & edistys 1/2014). Julkaisemisesta käydään niin ikään huolestunutta keskustelua: kaikesta siitä, minkä katsotaan uhkaavan luovaa tieteellistä kirjoittamista ja pahimmoillaan johtavan päättömään kilpajuoksuun luokiteltujen julkaisupisteiden perässä (ks. erit. Karvonen, Kortelainen & Saarti, Julkaise tai tuhoudu, 2014). Tämä panee itse kunkin miettimään, mihin kaikkeen kehitys onkaan menemässä, ja pitäisikö sille yrittää tehdä jotain.

Tätä pohtiessani tuli kaikkien tuntema J.R.R. Tolkien mieleen. Kirjahyllyssäni on mm. hänen postuumisti julkaistu teoksensa Finn and Hengest: The Fragment and the Episode. Sen on toimittanut Alan Bliss (oman väitöskirjani nyt jo edesmennyt ohjaaja muuten), joka oli saanut Tolkienin muistiinpanot ja tekstikommentit häneltä itseltään. Teos koostuu kahdesta muinaisenglantilaisesta tekstinpätkästä, joissa kerrotaan Beowulf-eepoksessa esiintyvistä kahdesta sankarihahmosta, nimeltään Finn ja Hengest. Tolkien selvittelee näiden hahmojen historiallista todenperäisyyttä ja kommentoi tekstejä likimain sana sanalta – kyseessä on siis puhtaan filologinen työ, ei fiktiivinen opus, joista hänet parhaiten tunnetaan. Tolkien ei ylipäätään julkaissut kovin montaa tieteellistä teosta, jotka ovat muutenkin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Asiantuntijapiireissä niitä kuitenkin arvostetaan edelleen suuresti, ja muutamat hänen pitämänsä luennot ovat erityisen kuuluisia. Tutkimuksestaan hän onnistuneesti ammensi ainekset fantasiateostensa mytologisille hahmoille.

Se toinen Tolkien oli tosiaan tiedemies ja Oxfordin professori. Samassa yliopistossa oli opettajana monta vuotta myös hänen ystävänsä C.S. Lewis, yhtä lailla kaikkien tuntema ja rakastama Narnia-sarjan kirjoittaja. Olisikohan nyky-yliopistossa tilaa tällaisille persoonille, joilta näytti pakottomasti onnistuvan luovuus sekä tieteessä että taiteessa? Aika ja konteksti olivat erilaiset, se on selvää. Ei niin paljon opiskelijoita, hallinnollisia rutiineja tai nykyiseen akateemiseen menoon kuuluvia ”metatoimintoja” kuten arviointeja, raportointeja ja julkaisujen luokittelemista. Maailma muuttuu eikä menneeseen tietenkään ole paluuta, mutta pitäisiköhän meidän silti pohtia enemmän luovuutta tieteessä ja sen vaatimaa tilaa sekä muita edellytyksiä? Kannattaisiko tarkemmin miettiä kaikenlaisten metatoimintojen tarpeellisuutta tai ainakin laajuutta ja käyttää niistä säästyvää aikaa itse luovaan toimintaan? Minusta kyllä.
filppula