Tag Archives: Harri Siiskonen

UEF Summer School ja OKM:n ”rosessihaasteet”

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen paimenkirje yliopistoille on virittänyt vilkkaan keskustelun, johon kollegani Jukka Jurvelin otti kantaa hiljattain omassa blogissaan ja keskustelua jatkoi rehtori Jukka Mönkkönen viime viikolla. Rehtorimme peräänkuulutti ”rosessien”, roolittamisen ja rekrytointien avointa tarkastelua kilpailukykymme vahvistamiseksi kiristyvässä taloudellisessa tilanteessa.  Yksi ”rosessi”, joka on nostettu ensi vuoden alussa OKM:n kanssa käytävien tulosneuvottelujen asialistalle, on opintojen ympärivuotistaminen.

Ministeriön taholta on muistuteltu yliopistoja kesäopintojen lisäämisestä jo useina vuosina. Kuiskaukseen on vastattu meilläkin muun muassa E-lukukauden muodossa, mutta nyt ministeriö on korottanut ääntä ja vaatii järeämpiä toimenpiteitä. UEFin strategian toimenpideohjelmaan sisältyvä Summer School, jonka pilottivaihe käynnistyy elokuussa 2016, tarjoaa varteenotettavan keinon vastata OKM:n haasteeseen. Kirjoitin blogissani Summer Schoolista pian sen perustamisen jälkeen huhtikuussa, mutta en malta olla palaamatta aiheeseen monta kokemusta rikkaampana.

Summer Schoolin keskeinen lähtökohta on opetussuunnitelmiimme sisältyvien opintokokonaisuuksien tarjoaminen elokuussa sekä omille opiskelijoillemme että erityisesti kampuksillemme saapuville kansainvälisille opiskelijoille. Summer School tarjoaa sateenvarjon kesäisen opetustarjontamme keskitettyyn markkinointiin yksittäisten kurssien sijaan, minkä lisäksi se tuottaa oheisohjelmaa kampuksille saapuville vieraillemme.

Summer Schoolin kokeminen tiedekuntia ja laitoksia yhdistävänä yhteisenä tekemisenä vaatii ”rosessien” uudelleen ajattelua niin opetus- ja tutkimushenkilöstön, kuin opiskelijoidenkin keskuudessa. Tarjottavien kurssien järjestäminen ei vaadi lisäresursseja laitoksilta, sillä kesäkoulu ei merkitse uuden rakenteen perustamista omine resursseineen. Olemassa olevaa kurssitarjontaa rytmittämällä saman kokonaisuuden voi toisena vuonna toteuttaa kesäkoulun aikaan ja toisena vuonna taas ”normaalin” lukuvuoden periodeihin rytmitettynä, mikä mahdollistaa kaikkien osallistumisen kursseille ilman lisäpanostusta.  Opetus- ja tutkimushenkilöstö on jo vuosia toiminut kokonaistyöajan puitteissa, mikä tarkoittaa, että elokuun sijaan tutkija voi ajoittaa tutkimuskautensa johonkin muuhun periodiin lukuvuoden aikana. Mikään ei myöskään estä tuntiopetuksena järjestettävien kurssien sijoittamista kesäkoulun aikaan, jolloin voidaan välttää usein periodeina järjestettävien vierailuluentojen päällekkäisyys muun opetuksen kanssa.  Opiskelijalle opintopisteitä kartuttava kesäopiskelu taas varmistaa opintotuen saamisen, tasoittaa lukuvuoden opiskelukuormaa ja edesauttaa opintojen edistymistä.

Vankistaessamme asemaamme eurooppalaisena tiedeyliopistona on kansainvälistyminen elinehto niin tutkimuksessa kuin koulutuksessa. Hyvin toteutettu Summer School tarjoaa erinomaisen keinon tunnettuutemme parantamiseksi ja synnyttää toivottavasti monessa kansainvälisessä vieraassamme halun hakeutua tänne myöhemmin opiskelijaksi tai jatkokoulutettavaksi. Kampuksillemme saapuvat kansainväliset opiskelijat toimivat myös erinomaisina lähettiläinä kampuskaupunkien ja keskeisten sidosryhmiemme tunnetuksi tekemisessä. Summer School on erinomainen tapa vahvistaa yliopiston, kampuskaupunkien, yritysten ja yhteisöjen välistä yhteistyötä. Yhteinen tekeminen ja vuorovaikutus luovat kasvualustan uusien ideoiden ja innovaatioiden synnylle.

harri_siiskonenHarri Siiskonen
dekaani, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Liikennepolitiikalla tiedepolitiikkaa

Liikenne- ja viestintäministeriön ja VR Yhtymän välisen sopimuksen mukaan matkustajaliikenne Joensuusta junilla länteen ja pohjoiseen uhkaa lakata ensi vuoden maaliskuun lopussa, jos maan hallitus hyväksyy valmistellun sopimuksen. Maakunnan keskuskaupunki on jäämässä liikenteellisesti pussinperään. Junalla pääsisi ainoastaan etelän suuntaan. Vajaat kaksi viikkoa sitten julki tullut sopimus junavuorojen lakkautuksista on herättänyt laajaa ärtymystä Pohjois-Karjalassa ja vaatimukset sopimuksen kumoamiseksi ovat enemmän kuin aiheellisia.

Kun matkaa maan itäisestä kolkasta on joka suuntaan paljon, nousevat toimivat liikenneyhteydet arvoon arvaamattomaan. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselle on junayhteyksien säilyttäminen erityisesti lännen suuntaan vetovoimaisuutemme kannalta elintärkeä kysymys. Kaupungin imago, asuntotilanne ja toimivat liikenneyhteydet ovat asioita, joita opiskelupaikan valintaa suunnittelevat nuoret pohtivat mielessään. Saavutettavuus on kysymys, joka askarruttaa myös meillä jo opiskelevia, jotka erinäisistä syistä reissaavat opiskelu- ja kotipaikkakuntansa väliä säännöllisesti. Saavutettavuus ei rajoitu ainoastaan opiskelijoihin. Yliopiston tutkimus-, opetus- ja hallintohenkilöstöstä merkittävä osa on junan tuomia ja monen työntekijän perhe asuu toisella paikkakunnalla. Parhaista tutkijoista käydään ankaraa kamppailua yliopistojen kesken enkä toivo, että rekrytointeja Joensuun kampukselle kariutuu huonoihin liikenneyhteyksiin.

Olen tässä raottanut junayhteyksien lakkauttamisen vaikutuksia yliopistolaisen näkökulmasta. Vastaavalla tavalla kärsijän rooliin ovat joutumassa muut Joensuussa ja Pielisen Karjalassa toimivat oppilaitokset, elinkeinoelämä, matkailu ja muut VR:n asiakkaat. Keski- ja Länsi-Suomessa opiskeleville pohjoiskarjalaisille on niin ikään mahdollistettava käynti kotiseudullaan kohtuullisessa ajassa ja kohtuullisin kustannuksin.

Junavuorojen lakkauttamispäätös on pelottava esimerkki, mihin kapea-alainen sektorilähtöinen menoleikkausajattelu voi pahimmillaan johtaa. Päätöksen taloudelliset vaikutukset Pohjois-Karjalan aluetalouteen ovat moninkertaiset matkustajaliikenteen harjoittamisesta aiheutuvaan tappioon nähden. Eri hallinnonalojen välistä vuoropuhelua on syytä tehostaa, jottei yksittäisillä päätöksillä nakerreta pohjaa toisten toimintaedellytyksiltä. Liikenne- ja viestintäministeriö on liikennepoliittisilla ratkaisuillaan vaikuttamassa tiede- ja koulutuspolitiikkaan. Huolestuttavaa asiassa on, että junayhteyksien lakkauttamispäätös sotii räikeästi hallituksen omia arvovalintoja vastaan. Vaikka Pieksämäeltä ja Nurmeksesta körötellään Joensuuhun dieselvetureilla, on raideliikennettä markkinoitu parhaana joukkoliikenteen muotona matkalla kohti vähähiilistä yhteiskuntaa.

harri_siiskonenHarri Siiskonen
dekaani,  yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Kysyntä ja tarjonta kohtaavat markkinoilla

Adam Smithin Kansojen varallisuus julkaistiin hiljattain ensimmäistä kertaa kokonaan suomennettuna laitoksena 239 vuotta valmistumisensa jälkeen. Tartuin innolla lähes 1000-sivuiseen järkäleeseen, jonka lukeminen on edelleen kesken, mutta joka on ehtinyt jo herättämään lukuisia mielenkiintoisia kysymyksiä. Hyödykkeiden luonnollista hintaa ja markkinahintaa käsitellyt luku vei ajatukseni koulutusmarkkinoihin ja UNIFI:n organisoimaan Rake-prosessiin, jossa sain osallistua kahden ryhmän työskentelyyn.

Erityisesti kauppatieteiden ryhmässä esiin nousi kysymys yliopistokoulutuksen kolmesta syklistä, joihin kuhunkin valikoiduttaisiin erillisen haun kautta. Kandi- ja maisterikoulutuksen eriyttäminen johtaisi periaatteessa aitoon liikkuvuuden lisääntymiseen yliopistojen välillä. Järjestelmä ei takaisi välttämättä enää maisterikoulutuspaikkaa kaikille, ainakaan haluamaansa yliopistoon. Jottei kandidaatin tutkinnosta tulisi umpiperää, olisi kandeille luotava mahdollisuus siirtyä työelämään. Sama ajatus virisi yhteiskuntatieteidenkin työryhmässä, mutta raporttiin tuli kirjatuksi toteamus, että tällä hetkellä kandeille ei ole olemassa yhteiskuntatieteellisellä alalla työmarkkinoita. Ajatus kandidaatin tutkinnolla työelämään siirtymisestä ja maisterikoulutuksen vähentämisestä on sittemmin kirjoitettu auki Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan.

Mielenkiintoista kandilla työelämään -keskustelussa on ollut, että sen paremmin julkisen kuin yksityisen sektorin työnantajien taholta ei ole näkyvästi vaadittu koulutustason alentamista. Sen sijaan on vaadittu, että tuoreet ylioppilaat saadaan opintojen pariin ilman viiveitä ja opintoaikoja lyhennetään opiskelua tehostamalla. Rake-työryhmissä kandilla työelämään –keskusteluun ei ollut valmistauduttu ja siksi se näyttäytyi osittain hintana lisääntyvästä opiskelijaliikkuvuudesta.

Mutta mitä tekemistä kandikeskustelulla on Adam Smithin kanssa? Markkinoilla hyödykkeiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja niille määräytyy hinta. Korkeakoulutettujen osalta voidaan julkisen sektorin kohdalla puhua kelpoisuusehdoilla säädellyistä työmarkkinoista. Mutta on meillä koulutusaloja, joilla markkinalähtöisyys ohjaa työvoiman kysyntää. Kauppatieteiden opiskelijoista valtaosa päätyy yksityiselle sektorille, missä tehtävän menestyksellisen hoitamisen perusedellytys on osaaminen, ei tutkinto sinällään. Mielenkiintoista asiassa on, ettei kaksiportaiseen tutkintojärjestelmään siirtyminen ole synnyttänyt kandeille työmarkkinoita kauppatieteissä, vaikka tämä olisi ollut mahdollista. Työnantajat haluavat paremman tuotteen eli maisterin tutkinnon suorittaneen, vaikka todennäköisimmin maisterin palkkaaminen maksaa niille enemmän.

Digitalisoituvassa maailmassa monilla aloilla työntekijöitä tarvitaan selkeästi nykyistä vähemmän, mutta tehtäviä hoitavalta joukolta vaaditaan syvällistä ja laaja-alaista osaamista. Tulevaisuuden osaamistarpeita ounastellen uskon vahvasti siihen, että niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla kysyntä kohdistuu ensisijaisesti maistereihin ja toivottavasti enenevässä määrin myös tohtoreihin kandidaattien sijaan. Eikä täydennyskoulutuksen tarvettakaan sovi unohtaa digitalisaation myllerryksessä. Yliopistojen haasteena on ottaa tiennäyttäjän rooli digitalisoituvan yhteiskunnan rakentamisessa tutkimuksen ja koulutuksen avulla.

harri_siiskonenHarri Siiskonen
dekaani, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

UEF Summer School kansainvälistymistä ja ympärivuotista opiskelua vauhdittamaan

Opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi vuonna 2014 korkeakouluja raportoimaan ympärivuotista opiskelua tukevista käytänteistään ja käynnisti kuluvan vuoden maaliskuussa dialogin ympärivuotisen opiskelun edistämiseksi. Opintojen suorittaminen kesäaikana ei toki ole uutta. Tiedekuntien kesätenteillä on takana pitkä historia samoin kuin kenttäkursseilla, eikä kukaan ole kieltänyt opinnäytteiden työstämistä kesäisin.

Korkeakoulujen vastausten perusteella kesäaikana opiskelua voidaan edistää joustavin opintojärjestelyin ja tarkistamalla perinteistä tapaa rytmittää opetusta kalenterivuoden aikana. Toiminta olisi saatava vakiintuneelle pohjalle, jotta opiskelijat pystyisivät suunnittelemaan opintojaan pitkäjänteisesti. UEF:issa kesäaikana tapahtuvaa opetustarjontaa lisättiin viime kesänä eLukukausi-pilottihankkeen avulla, josta saadut kokemukset olivat pääsääntöisesti myönteisiä. Digitaaliset oppimateriaalit ja oppimisympäristöt tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia paikasta riippumattomaan opiskeluun.

Suunnitteilla oleva UEF Summer School vie kesäisen opetustarjonnan uudelle tasolle. Summer school –toiminta Suomessa on perinteisesti rajoittunut hajanaisiin pitkin kesää järjestettäviin yksittäisiin kursseihin, kun esimerkiksi Britanniassa yliopistot järjestävät intensiivisen muutaman viikon kesäopetusjakson, josta peritään sievoinen kurssimaksu.  Kansainvälisistä ja kahdesta kotimaisesta summer schoolista oppia ottaen tavoitteena on rakentaa UEF Summer Schoolin opetustarjonta pääasiallisesti laitosten opetusohjelmiin sisältyvistä kandi- ja maisteritason kursseista, sekä kesäkoululaisille suunnatusta yhteisestä oheisohjelmasta. Näin on menetelty Helsinki Summer Schoolissa ja LUT Summer Schoolissa.  Koulujen toiminta keskittyy molemmissa kotimaisissa esimerkeissä heinä-elokuun vaihteesta käynnistyvään kolmen viikon periodiin. Lappeenrannassa kesäkoulupaikkoja on ollut yleisessä haussa ja niitä tarjottu keskeisille kansainvälisille partneriyliopistoille, minkä lisäksi kurssit ovat avoimia LUT:n opiskelijoille.

Strategian toimenpideohjelmaan kirjatulle UEF Summer Schoolille ollaan parhaillaan nimeämässä ohjausryhmää, johon tiedekunnilta on pyydetty esityksiä. Hankkeen toteuttaminen edellyttää hyvää yhteistyötä Opin, tiedekuntien ja opetustarjonnasta vastaavien laitosten kesken, sekä keskushallinnon taloudellista tukea toiminnan käynnistämisvaiheessa. Summer School tarjoaa erinomaisen keinon tehostaa opiskelijoidemme ympärivuotista opiskelua tukien OKM:n tahtotilaa, minkä lisäksi Summer School vahvistaa yliopistomme kansainvälistymistä ja kansainvälistä tunnettuutta ja vakiinnuttuaan tukee laitosten taloutta kurssimaksujen avulla. Kokonaistyöajan puitteissa opetuksen järjestäminen perinteisten lukukausien ulkopuolella on mahdollista, mutta edellyttää hyvää suunnittelua laitostasolla, minkä johdosta tiedekuntien laitosten sitoutuminen hankkeeseen on ensiarvoisen tärkeää. Koulutusvientiyhtiön näkökulmastakin Summer School tulisi tulkita UEF:in sisäiseksi toiminnaksi. Näin on menetelty Tampere Summer Schoolin kohdalla, jota Tampereen korkeakoulut yhdessä toteuttavat. Summer schoolit ovat osa kansainvälisten tiedeyliopistojen toimintaa, jota ollaan nyt vakiinnuttamassa suomalaiseen yliopistokenttään.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

dekaani, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

 

Kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankinta on tiimityötä!

UEF:in johtoryhmä täydennettyinä hallintopäälliköillä ja tutkimuspalvelujen avainhenkilöillä kävi hiljattain Brysselissä ottamassa selvää, miten voisimme menestyä paremmin kilpailussa Euroopan komission tutkimusrahoituksesta.  Eri tahoilta saamamme vastaukset suomalaisten yliopistojen heikohkoon menestykseen olivat yllättävän yhdensuuntaisia. Yhteinen havaintomme oli, että niin UEF:issa kuin muissakin suomalaisissa yliopistoissa on runsaasti potentiaalia, joka on saatava pikimmiten hyödynnetyksi tutkimusjärjestelmämme rakenteita kehittämällä.

Mieleenpainuvan ja analyyttisen yhteenvedon heikkouksistamme ja mahdollisuuksistamme esitti Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) johtaja Pablo Amor. Hän osoitti, että suhteessa kansallisen tutkimusrahoituksen määrään suomalaiset yliopistot eivät ole menestyneet aivan panostustaan vastaavalla tavalla kilpailussa ERC-rahoituksesta. Suomalaisten hakijoiden suurimmiksi kompastuskiviksi Amor nosti tutkijoiden kilpailijoita vähäisemmän julkaisuaktiivisuuden tieteenalojensa parhailla kansainvälisillä foorumeilla, kansainvälisen verkottumisen alhaisemman tason sekä kansainvälisten tutkijoiden pienen määrän Suomessa. Olemme toki tunnistaneet itsekin nämä puutteet, mutta vertailevaan eurooppalaiseen aineistoon perustunut analyysi antoi vakuuttavan kuvan nykytilasta.

Olemme olleet myös hyvin tietoisia siitä, että ERC- ja vastaaviin hakuihin osallistuvat tutkijat kaipaavat asiantuntijatukea hakemusten valmistelussa. Se miten systemaattisesti hakijoiksi tiukan seulan kautta kelpuutettuja valmennetaan ja ohjataan eurooppalaisissa yliopistoissa, oli ainakin minulle osittain uutta. Wolverhamptonin yliopistossa potentiaaliset hakijakandidaatit kartoitetaan tiedekunnittain ja heitä valmennetaan systemaattisesti läpi koko hakuprosessin. Tutkija ei enää valmistele hakemustaan yksin tutkijankammiossaan, vaan hänen ympärille kootaan huippu-urheilijan tavoin tiimi hakemuksen tuottamiseen, jossa kaikilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Jos nämä ovat reseptejä menestykseen kiristyvässä kilpailussa tutkimusrahoituksesta, jota meille esitellyt lukuisat esimerkit vahvasti tukivat, on tutkimusjärjestelmämme rukattava monella tapaa uuteen asentoon. Kysymys ei ole pelkästään tutkimusrahoituksen hankintaan kohdennettavien resurssien lisäämisestä, vaan ennen kaikkea niiden uudenlaisesta kohdentamisesta ja uudenlaisen hakemusten valmistelukulttuurin omaksumisesta ja itse järjestelmän kehittämisestä. Esitellyissä esimerkeissä tutkija ei jää missään hakemisen vaiheessa yksin vaan koko prosessi on yksityiskohtia myöten ohjattu. Tutkijan keskittyessä substanssin hiomiseen ”aliurakoitsijat” työstävät hakemuksen muita osia kuntoon hankekoordinaattorin pitäessä koko prosessia näpeissään. Tutkijalle järjestelmä merkitsee, ettei kynttilää voi piilotella vakan alla ja on oltava avoin tiimityöskentelyyn, uuden oppimiseen ja jatkuvaan kritiikkiin.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Matkalla avoimeen tieteeseen  

Opetus- ja kulttuuriministeriö on panostanut viime aikoina näkyvästi avoimen tieteen edistämiseen. Tavoitteena on vuoteen 2017 mennessä nostaa Suomi johtavaksi maaksi tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa sekä hyödyntää laajasti avoimen tieteen mahdollisuudet yhteiskunnassa. Konkretiaksi puettuna tämä tarkoittaa, että suomalaisen tutkimusjärjestelmän tuottamat julkaisut ovat avoimesti kaikkien saatavilla, minkä lisäksi luodaan käytänteet tutkimusaineistojen pitkäaikaissäilytykseen ja uudelleen käytettäviksi tutkimushankkeiden päätyttyä. Avoimen tieteen johtavana tavoitteena on tutkimuksen laadun kohottaminen.

Keskeiset tutkimusrahoittajat Euroopan komissiosta Suomen Akatemiaan ovat sitoutuneet avoimeen tieteeseen. Tutkijat ovat jo joutuneet vastaamaan kysymyksiin tutkimusaineistojen hallinnasta ja tallettamisesta sekä tutkimustulosten open access- tai rinnakkaisjulkaisemisesta hankehakemuksia valmistellessaan. Mihin tutkija oikeasti sitoutuu vastatessaan asetettuihin kysymyksiin rahoittajia miellyttävällä tavalla? Esimerkiksi Horisontti2020-ohjelma edellyttää, että tutkimustulokset ovat avoimesti saatavilla open access –julkaisuina tai rinnakkaistallenteina.

Julkaisemista suurempi avoimeen tieteeseen liittyvä kysymys on tutkimusaineistojen omistajuus ja jakaminen. Ihmistieteissä tutkimusaineistot on perinteisesti mielletty yksityisomaisuuden luonteisiksi, mikä on johtanut siihen, että työhuoneiden ja varastojen hyllyt pursuavat mappeja ja laatikoita; ulkoiset kovalevyt ja muistitikut ovat täynnä sähköistä dataa, jonka avaamiseen nykyisin käytettävät ohjelmat eivät tahdo enää taipua. Toki merkittäviä tutkimusaineistoja on päätynyt erilaisiin arkistoihin julkiseen käyttöön, mutta pääsääntöisesti datan uusiokäyttöä ei ole juurikaan pohdittu tai siihen on suhtauduttu epäröiden.

Tutkijat ovat esittäneet aiheellisia tutkimusaineistojen jakamiseen liittyviä varaumia.  Miten esimerkiksi haastateltavat reagoivat kuullessaan haastattelutilanteessa, että heidän sensitiivisiä kokemuksia mahdollisesti analysoidaan ja tulkitaan kymmenien tutkijoiden toimesta, joista aineiston keruuvaiheessa ei ole mitään tietoa. Lisäksi aineistoihin liittyy tietosuojaa ja omistajuutta koskettavia kysymyksiä, mutta niihin on varmasti löydettävissä ratkaisut. Kun näistä varaumista päästään, lisää tietoaineistojen tallettaminen ja niitä koskevan metatiedon jakaminen yliopiston tunnettuutta ja meritoi aineiston synnyttäjiä.

Silti avoimeen tieteeseen on vielä pitkä matka kuljettavana erityisesti asenteiden ja toisaalla tutkimusinfran tasolla. Tutkijoiden asenteiden muokkaamisessa avoimeen tutkimusaineistojen jakamiseen riittää työtä erityisesti tieteenaloilla, joissa ei ole totuttu tutkimusryhmätyöskentelyyn. Tutkimusaineistojen jakamisessa on toki noudatettava tervettä järkeä ja harkittua itsekkyyttä, ettemme luovu aineistoaarteistamme vastikkeetta, mutta tiedon levittäminen aarteiden olemassaolosta lisää yliopistomme tunnettuutta ja houkuttelevuutta. Asenteiden hidasta muutosta avoimen tieteen toista peruspilaria – avointa julkaisemista – kohtaan kuvastaa puolestaan pro gradujen julkaiseminen verkossa, joka on yleistynyt meillä valtakunnallisesti tarkasteltuna hitaasti, vaikka tarjolla on ollut toimiva järjestelmä. Huomio kohdentuukin meihin opettajiin. Opiskelijat on kasvatettava siihen, että tieteelliset tuotokset on saatettava kaikkien nähtäville ja kriittisesti arvioitaviksi.

Yliopisto on instituutiona käynnistänyt toimet avoimen tieteen harjoittamisen edellytysten takaamiseksi.  Avoin tiede avaa uuden aikakauden tutkimuksessa, mutta sen edellytyksenä on uudenlaisen ajattelun sisäistäminen läpi koko tiedeyhteisön.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Venäläiselle tiedeyhteisölle ei tule kääntää selkää

Markus Storvik pohdiskeli blogissaan venäläisten tutkimusinstituutioiden kanssa harjoitettavan yhteistyön mielekkyyttä tutkimuksen laatuun ja vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen peilaten. Tutkimuksen taso varmasti vaihtelee Venäjällä kovien tieteiden ja instituutioiden välillä ja ihmistieteiden rasitteena on vuosikymmenien mittainen marxilais-leniniläisen tieteenfilosofian traditio.

Kesäkuussa Kauppalehti uutisoi ihmemateriaaliksi kutsutusta grafeenista (maailman kestävin tunnettu aine), jonka kehittämistä kaupallisiksi tuotteiksi EU tukee miljardin euron tutkimusohjelmalla. Samaisessa uutisessa viitattiin neljään suomalaiseen tahoon, jotka ovat mukana tässä EU:n lippulaivahankkeessa. Mielenkiintoni heräsi, kun jutussa mainittiin myös Itä-Suomen yliopisto. Kun selvittelin grafeeni-tutkimuksen taustoja ja mistä grafeenissa oli kysymys, jäljet johtivat vuonna 2010 Nobelin fysiikanpalkinnon saaneisiin venäläisiin Andre Geimiin (s. 1958) ja Konstantin Novoseloviin (s. 1974). Neuvostoliittolainen/venäläinen korkeakoulujärjestelmä oli tarjonnut heille puitteet huippufyysikoiksi kasvamiseen, vaikkakin varsinaisen tutkimuksellisen timantin, grafeenin keksiminen tapahtui Manchesterin yliopistossa vuonna 2004. Jos järjestelmä tuottaa tällaisia huippuja, se ei voi olla täysin retuperällä.

Tulisiko meidän nyt kääntää selkämme venäläisten kanssa vuosikymmeniä harjoitetulle yhteistyölle? Lähestyn kysymystä ihmistieteiden näkökulmasta. Vaikka meillä ei olisi tarvetta tai halua venäläisten kanssa harjoitettavaan suoraan tutkimusyhteistyöhön, perustuu Venäjä-tutkimuksemme empiirisiin aineistoihin, joita kerätään kenttätöiden avulla tai joita on saatavilla viranomaisten ja muiden tahojen tuottamissa arkistoissa. Aineistojen keruu ja käyttö edellyttävät toimivia suhteita instituutioiden kanssa. Tutkimusyhteistyö paikallisten tutkijoiden kanssa avaa taas ikkunoita venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan toimintamekanismien ymmärtämiseen.

Toinen tärkeä Venäjä-tutkimuksen peruste on relevantin tutkimustiedon tuottaminen poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon tarpeisiin. Sivuutan tässä kaikkien tiedossa olevat päivänpolitiikan tarpeet ja nostan esille kilpajuoksun arktiselle alueelle, jonka tärkeyden myös Suomen Akatemia on huomioinut erillisen arktisen tutkimusohjelman muodossa. Jos mielii menestyä arktisen alueen resurssien kestävää käyttöä koskevassa päätöksenteossa, ei sovi ylenkatsoa yhteistyötä venäläisten tutkijoiden eikä instituutioiden kanssa.

Kolmas Venäjä-yhteistyötä puoltava argumenttini liittyy kansainvälistymään pyrkivään venäläiseen tiedeyhteisöön ihmistieteissä. Venäjän viimeaikainen käyttäytyminen synnyttää meissä oikeutetusti vastenmielisyyttä ja halun kääntää selkämme myös tiedeyhteisölle. Ihmistieteiden edustajana uskon kuitenkin vahvasti siihen, että venäläisen tiedeyhteisön kansainvälistyminen edistää vääjäämättömästi maan demokratisoitumista ja oikeusvaltion toteutumista. Menestyminen läntisessä tiedeyhteisössä edellyttää paradigmaattisten lähtökohtien tarkistamista, joka toivottavasti siirtyy tutkijoiden arkiajatteluun ja käsitykseen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov tiedosti aikanaan yhteiskuntatieteilijöiden roolin muutoksen airueina:  ”Historioitsijat ovat vaarallisia. He pystyvät panemaan kaiken sekaisin.”

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Monitieteisyydestä tieteidenvälisyyteen

Verrattuna vanhaan, tieteenalakohtaisiin kärkihankkeisiin rakentuneeseen tutkimusstrategiaan, avaa uusi strategiamme mahdollisuuksien ikkunan. Strategia viestii halustamme nähdä ja tehdä asioita uudella tavalla ja antaa tilaa uusille ajatuksille. Keskiössä on nyt osaamisen vahvistaminen monitieteisyyden ja tutkimuksen uusiutumisen kautta. Strateginen kirjaus monitieteisyydestä on syytä pitää mielessä laadittaessa toimintasuunnitelmia identifioiduille vahvoille tutkimusalueille, sekä rakennettaessa tutkimuksen uusiutumisen kannalta tärkeitä nousevia alueita.

Strategiassa määriteltyihin suuriin globaaleihin haasteisiin vastaaminen edellyttää monitieteistä, parhaimmillaan poikkitieteellistä tutkimusotetta. Monitieteisyys on termi, joka on helppo sisällyttää niin tutkimusaluekuvauksiin kuin hankehakemuksiin. Löyhästi määriteltynä ja tulkittuna monitieteisyys ei ole aina tuonut odotettua lisäarvoa tutkimukselle.  Väljimmillään eri tieteenalojen tutkijat ovat omista vakiintuneista tieteen premisseistään käsin ja toisistaan riippumattomina lähestyneet tutkittavaa ilmiötä.  Tutkimustieto on koottu sirpaleiseen tutkimusraporttiin ja tutkijoiden vuoropuhelu on pahimmillaan jäänyt hankkeen seminaareihin. Aidosti monitieteisissä hankkeissa tieteiden välinen vuoropuhelu on alkanut jo tutkimusideasta. Parhaimmillaan monitieteisyys avartaa osallistujien näkemyksiä tutkittavasta ilmiöstä ja haastaa eri tieteenalojen käyttämää käsitteistöä ja paradigmaattisia lähtökohtia.

Aidosti monitieteisen lähestymistavan yleistymisen jarrumiehenä on ollut perinteisten tieteenalojen asettuminen puolustamaan reviirejään. Esimerkiksi Suomen Akatemian yleisissä akatemiahankkeiden hauissa tuntumani on, että monitieteiset hankkeet ovat jääneet tieteenalaspesifien hankkeiden jalkoihin.  Sen sijaan Akatemian suunnatuissa hauissa monitieteisyyttä ei ole karsastettu. Säätiöiden puolella monitieteisyyteen on viime vuosina määrätietoisesti kannustanut Koneen Säätiö suunnatuissa hauissaan.

Tarve ymmärtää ilmiöitä laaja-alaisemmin on johtanut siihen, että monitieteisyydestä on tullut vaade, jota keskeiset tutkimusrahoittajat Suomen Akatemiasta ja Euroopan Unionista säätiöihin ja muihin rahoittajiin peräänkuuluttavat. Monitieteisyys korostuu näkyvästi Horisontti 2020 –puiteohjelmassa, samoin kuin Suomen Akatemian yhteyteen perustetun strategisen tutkimuksen neuvoston teemavalmistelussa.

Tieteenhistorian traditio osoittaa, että tieteenalojen välisten rajojen pystyttäminen ja varjeleminen on hieman pidemmällä perspektiivillä tarkasteltuna ollut tuhoon tuomittua. Uusia tieteenaloja ja kvanttihyppyjä tutkimuksessa syntyy, kun uskalletaan rohkeasti liikkua tieteenalojen välisillä rajapinnoilla.  Itä-Suomen yliopiston tutkimusstrategia tarjoaa tähän mahdollisuuksia, jos uteliaisuutta ja rohkeutta riittää.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

 

 

Työelämäopintoihin ja tuutorointiin kannattaa panostaa

Vuosiloman jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä sain iltapäivällä ajatuksia herättävän puhelun työllistämisasioiden parissa puurtavalta ystävältäni. Hän harmitteli muutaman meiltä valmistuneen ja hänen asiakkaikseen päätyneen maisterin työelämään sijoittumisessa esiin nousseita ongelmia. Kyse ei ollut yhteiskuntatieteiden generalisteista vaan meidän vahvoilta professioaloilta valmistuneista, joiden siirtyminen työelämään olisi periaatteessa pitänyt tapahtua ilman erityistoimia. Kaikille tapauksille yhteistä oli suoritetun tutkinnon omintakeinen aineyhdistelmä, olematon työkokemus opintojen ajalta ja työttömäksi päätyminen valmistumisen jälkeen. Suoritettujen opintojen laadussa ei ollut moitteen sijaa.

Työuran karikkoinen käynnistyminen on yksilön kannalta henkisesti koettelevaa ja taloudellisesti raskasta. Vaikka työllistymisvaikeudet koskettavat vain murto-osaa valmistuneista, on meillä kouluttajinakin syytä itsetutkiskeluun. Miksi kuvatun kaltaisiin hankaliin paitsiotilanteisiin päädytään? Opiskelijatuutoreilla, tuutoriopettajilla ja opintoneuvonnasta vastaavilla amanuensseilla on keskeinen rooli uusien opiskelijoiden opintojen käynnistämisen tukemisessa ja opintojen suunnittelussa. Opintojen kuluessa tarjottavat työelämäopinnot auttavat opiskelijoita konkreettisten urapolkujen hahmottamisessa. Teknisesti kaikki näyttäisi olevan kunnossa.

Tulisiko työelämäopintojen laajuutta sitten kasvattaa nykyisestä? En pysty ottamaan tähän kantaa, mutta niiden sisältöjä voi aina kehittää. Me opettajat voimme madaltaa kynnystä työmarkkinoille siirtymiseen kehittämällä työelämäopintoja suuntaan, joka saattaa opiskelijat nykyistä tiiviimpään kosketukseen potentiaalisten työantajien kanssa jo opiskeluaikana. Julkisen sektorin suuntaan olemme hoitaneet leiviskämme kohtuullisesti, mutta yritysyhteistyössä voisimme ottaa mallia teknillisistä yliopistoista.

Toinen jatkuva haaste kaikille koulutusorganisaatioille on pystyä päivittämään koulutuksen sisällöt vastaamaan nopeasti muuttuvan yhteiskunnan ja työelämän tarpeita. Kentältä tuleva palaute ja aktiivinen vuorovaikutus sidosryhmiemme kanssa ovat ensiarvoisen tärkeitä koulutuksemme sisältöjen ja ohjauksen kehittämisessä sekä tutkimusyhteistyön laajentamisessa.

Kilpailu akateemisten alojen työpaikoista on viime aikoina kiristynyt, minkä johdosta työelämävalmiuksiin panostaminen on tärkeää. Joustava siirtyminen opinnoista työmarkkinoille on kaikkien yhteinen etu.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Elävät verkostot

Akateeminen rehtori Jukka Mönkkönen kommentoi blogissaan viime viikolla kansanedustaja Seppo Kääriäisen esitystä pääkaupunkiseudun ulkopuolisten yliopistojen yhteistyön lisäämiseksi. Kansallisen yhteistyön rinnalla on tärkeää tehostaa toimintaamme kansainvälisissä verkostoissa, jotka ovat elimellinen osa toimintaympäristöämme. Horisontti 2020 -puiteohjelma on jo ensimetreillään vauhdittanut tutkijoiden kansainvälistä kanssakäymistä. Toimivat ja synnytteillä olevat tutkija- ja temaattiset verkostot ovat luontevia ja tukevat ydintoimintojamme: tutkimusta ja koulutusta.

Rajattuun tutkimusintressiin pohjautuvien verkostojen lisäksi yliopiston ja tiedekuntien tasolla on vuosien saatossa solmittu erityyppisiä kansainvälisiä puitesopimuksia, joilla on kirjava historia takanaan. Ne tarjoavat meille erinomaisia mahdollisuuksia toimintojemme kehittämiseen ja tunnettuutemme lisäämiseen, jos pystymme niitä aktiivisesti hyödyntämään.

Osallistuin vajaat kaksi viikkoa sitten Nordic Centren neuvoston kokoukseen Bergenissä. Nordic Centre koordinoi verkostoon kuuluvien pohjoismaisten yliopistojen toimintaa Shanghain alueella sekä tekee yhteistyötä siellä toimivien pohjoismaisten yritysten kanssa. Jos mielimme saada täyden hyödyn panostuksestamme verkostoon, on meidän ja muiden suomalaisten yliopistojen panostettava yhteistyöhön verkoston pohjoismaisten kumppaneidemme kanssa.

Yliopistolla on monta yllä kuvatun kaltaista verkostosopimusta, joissa piilee runsaasti potentiaalia, mutta joiden hyödyntämisessä on parantamisen varaa.  Siksi onkin tärkeää tehostaa tiedotusta verkostoistamme ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista, kartoittaa potentiaalisia toimijoita ja aktivoida heitä mukaan toimintaan. Tutkimus- ja opetushenkilöstön osallistuminen perustuu luonnollisesti heidän omiin ja yksiköidensä intresseihin. Tämä joukko pystyy myös parhaiten arvioimaan solmittujen sopimusten relevanttiuden. Verkostoillakin on elinkaarensa ja meillä on oltava valmius irtautua verkostoista, jotka eivät enää vastaa nykyisiä tarpeitamme. Toisaalla on seurattava aktiivisesti uusien verkostojen syntyä ja hankkiuduttava niissä aktiivisen toimijan rooliin, jos koemme ne kannaltamme uusia uria aukoviksi.

Toimivat verkostosopimukset voivat parhaimmillaan avata ainutlaatuisia mahdollisuuksia laaja-alaiseen kansainväliseen yhteistyöhön kustannustehokkaasti.

harri_siiskonenHarri Siiskonen