Tag Archives: filosofinen tiedekunta

Kohti yliopistokentän uutta isojakoa?

Viikko sitten valmistui taas yksi RAKE-selvitys, kun kasvatustieteen alan selvitysmies Matti Jakobsson luovutti raporttinsa UNIFI:n hallitukselle. Lisää on tulossa lähikuukausina, kun humanistisen alan, taito- ja taideaineiden sekä filosofian ja psykologian RAKE-raportit valmistuvat.

Kasvatustieteen raportista voi melkein sanoa, että RAKE-rintamalta ei mitään uutta. Selvitysmies ei näe suurta tarvetta kasvatustieteen alan nykyrakenteiden mylläämiseen, mutta esittää kyllä useita sellaisia uudistusehdotuksia, joilla hänen mukaansa voidaan parantaa alan koulutuksen, tutkimuksen ja jatkokoulutuksen tasoa ja tehokkuutta. Yliopistojen yhteistyötä ja työnjaosta sopimista Jakobsson korostaa samaan tapaan kuin jo aiemmin julkaistut raportit. Keskeiseksi toimijaksi hän esittää kasvatustieteellisten tiedekuntien dekaanien yhteisiä tapaamisia, joissa tarvittavista toimista sovittaisiin. Tässä ei ole mitään uutta, koska alan dekaanit kokoontuvat jo nykyään vähintään kerran tai kaksi vuodessa.

Astetta epämääräisempiä toimijoiden suhteen ovat raportin esitykset tutkimuksen kehittämisestä ”vahvistamalla menestyviä yksiköitä sekä vahvistamalla yksiköiden erilaisia profiileita” samoin kuin tutkijakoulutuksen laajentamisesta ”erityisesti vahvoissa tutkimusyksiköissä”.  Kuka vahvistaa, ja kenen päätöksellä laajennetaan, ja kuka määrittelee ja millä kriteereillä ”vahvat tutkimusyksiköt”. Onko se OKM vai Suomen Akatemia, vai nämä yhdessä? Toisaalla raportissa tulee esiin sama keskittämisen ajatus, kun selvitysmiehen mukaan ”[j]atkokoulutuksen volyymit tulisi suunnata niihin yliopistoihin, joissa on riittävät tutkimusresurssit ja –verkostot”. ”Suuntaaja” olisi tässäkin epäilemättä jokin yliopistojen yläpuolinen taho.

Ylhäältä ohjatun keskittämisen teema on tuttu monista julkisuuden puheenvuoroista, joista viimeisimpiä on HY:n rehtorin Jukka Kolan haastattelu Kauppalehdessä (14.10.). Kolan mukaan osan yliopistoista tulisi keskittyä vain kandidaattivaiheen koulutukseen, toiset – ja arvatenkin ne suurimmat ja kauneimmat – hoitaisivat maisteri- ja tohtorikoulutuksen. Tämä tarkoittaisi amerikkalaismallisen akkreditointisysteemin istuttamista Suomen korkeakoulukenttään. Kolan toisen ehdotuksen mukaan niukkojen resurssien sinne tänne sirottelun sijaan Suomeen pitäisi muodostaa 5-6 ”korkeakoulualuetta”. Kunkin alueen yliopistot, ammattikorkeakoulut ja tutkimuslaitokset huolehtisivat yhdessä alueensa korkeimman tason koulutuksen, tutkimuksen ja jatkokoulutuksen järjestämisestä.

Ajatus korkeakouluverkon harventamisesta ja nykyisiä suurempien yksiköiden muodostamisesta kuulostaa kyllä hyvinkin todennäköiseltä ja houkuttelevaltakin skenaariolta, jonka tuloksena suomalaiset yliopistot olisivat nykyistä vahvempia ja kansainvälisesti kilpailukykyisempiä. Kuten Kola toteaa, se antaisi myös muille suomalaisille yliopistoille paremmat mahdollisuudet nousta Helsingin yliopiston rinnalle kansainvälisessä kilpailussa. Sen sijaan hänen esityksensä ”korkeakoulualueista” uutena rakenteellisena ratkaisuna tuo mieleen surullisenkuuluisat sote-alueet ja tuntuu perustuvan ajatukselle, että korkeimman tason koulutus ja tutkimus olisivat jotenkin alueellisia perusluonteeltaan ja lähinnä alueellisia tiedonintressi- ja koulutustavoitteita palvelevia.

Korkeakoulualueiden sijaan pitäisi kyllä pohtia mahdollisuuksia päästä 5-6 suomalaiseen yliopistoon tulevaisuuden tavoiteltavana mallina. Se tietäisi todella suuria muutoksia yliopistokentässä ja vähintäänkin nykyisten yliopistojen keskisiä federaatioita tai fuusioita. Ne taas loisivat lisää monikampuksisia yliopistoja, mutta toisaalta mahdollistaisivat tutkimuksen ja koulutusalojen kokoamisen nykyistä suuremmiksi keskittymiksi juuri siihen tapaan, mitä eri alojen RAKE-raporteissa esitetään. Tietysti sekin on mahdollista, joskaan ei poliittisesti helppoa, että jollakin mahtikäskyllä peräti lakkautettaisiin joitakin yliopistoja ja niiden toimipaikkoja useilla paikkakunnilla. Joka tapauksessa muutosten tuulet tullevat puhaltamaan aina vain voimakkaampina.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Yliopistot järjestyksen kourissa

Hallintojohtajamme jo ehtikin blogissaan 17.8. luonnehtia yliopistojen ja koko koulutusjärjestelmän lähitulevaisuuden näkymiä ”kylmäksi kyydiksi”. On käynyt selväksi, että valtion ensi vuoden budjetti ja siihen sisältyvät leikkaukset merkitsevät uutta vaihetta korkeakoulusektorille: nyt päivän sana on ”sopeuttaminen”, kun vielä jokin aika sitten uskottiin tai uskoteltiin korkeimman opetuksen ja tutkimuksen saavan edes jonkinlaista armoa valtiovarainministeriön haukankatseen alla. Ei saa, eikä vaihtoehtoa leikkauksille ole, kuten valtakunnan ”viralliset” talousviisaat todistelevat – viimeksi Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen HeSa:ssa (30.8.). Ajat muuttuvat ja yliopistot niiden mukana; tämä on pelin henki. Rahalla ja tässä tapauksessa nimenomaan sen puuttumisella on ihmeellinen voima yliopistomaailmankin muuttumisen moottorina.

Meillä kuten muissakin yliopistoissa ovat erilaiset sopeuttamisohjelmat täydessä käynnissä tai vähintäänkin suunnitteilla. Myös paljon puhuttuihin RAKE-prosesseihin on varmasti tulossa vauhtia; toistaiseksihan ne ovat edenneet pääosin yliopistojen keskinäisen kyräilyn ja odottelun merkeissä. Nyt voi sanoa, että se pitkään odoteltu Beckettin näytelmän Godot viimein saapuu, ja yhteistyöneuvottelut yliopistojen välillä saavat varmasti uutta sykettä ja sisältöä. UEF:n kannalta näin soisi tapahtuvankin, koska meillä on aloja, joilla yhteistyö ja työnjako muiden kanssa olisi järkevää ja resursseja säästävää. Olemme myös strategiamme ja tähänastisten profiloitumistoimiemme ansiosta valmiit tällaisiin yhteistyökuvioihin.

On silti vähän pelottavaa ajatella, mihin kaikkeen koulutusmenojen leikkaukset voivat johtaa. Aivovienti on yksi todellinen uhkakuva, joka on jo todellistunut esimerkiksi meitä väestömäärältään hieman pienemmässä Irlannin tasavallassa, jota on tarjoiltu meillekin talouspolitiikan mallimaaksi. The Irish Times –lehden mukaan Irlannista emigroitui vuoden 2014 huhtikuusta tämän vuoden huhtikuuhun mennessä reilut 35,000 pääosin nuorta ja koulutettua ihmistä; edellisenä vuonna luku oli n. 40,000 (The Irish Times, online-versio 29.8.2015). Meillä ei mitään tällaista ole vielä tapahtunut, mutta Siirtolaisinstituutin laskelmien mukaan Suomesta lähtijöitäkin on vuosittain jo tuhansia, ja heistä yhä useammat eivät koskaan palaa.

Suomalaisen yliopistomaailman yksi viime päivien uutinen on ollut Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamintutkimuksen professorin Jaakko Hämeen-Anttilan siirtyminen ensi kesänä Skotlantiin, Edinburghin yliopistoon. Syiksi hän on maininnut erityisesti Helsingin yliopistoon kohdistetut rajut leikkaukset ja paremmat työskentelymahdollisuudet Edinburghissa. Vaikka kyseessä on yksittäisen tutkijan lähtö, menetys on suuri koko suomalaiselle alan tutkimukselle. Itämaisten kielten ja kulttuurien tutkimuksen ala on Suomessa pieni, mutta sillä on ansiokas perinne ja hyvä kansainvälinen maine Armas Salosen sumerin kielen tutkimuksista sekä Hammurabin lain ja Gilgameš-eepoksen suomennoksista lähtien. Hämeen-Anttilan lähdön myötä tämän perinteen jatkuvuus vaarantuu, ja näin voi käydä monelle muullekin tutkimusalalle myös muissa yliopistoissa. Kaiken sopeuttamisen keskellä olisi tärkeää varoa, ettei suomalaiselle tieteenharjoittamiselle tehdä mitään sellaista vahinkoa, jota ei myöhemmin enää voida korjata. Tässä jos missä kysytään yliopistojen kykyä todelliseen yhteistyöhön.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Laatua, enemmän laatua!

Nykypäivän yliopisto on monin eri tavoin valjastettu toimintansa laadun parantamiseen, säännölliseen tarkkailuun ja arvioimiseen. On auditointia, riskianalyysia, johdon katselmuksia, laatukäsikirjoja ja –standardeja, yksiköiden laatuvastaavia ja mitä vielä – tämä kaikki on sananmukaisesti ”laatutyötä”, joka muodostaa ei-ihan-pienen osan useimpien meidän vuosittaisesta työajastamme. Laatutyön merkitystä ei voi kiistää, koska menestyäkseen kilpailussa hyvistä opiskelijoista ja opettajista sekä niukkenevista resursseista yliopistojen on pakko yrittää tehostaa toimintaansa työnsä laatua parantamalla.

En kuitenkaan liene ainoa, jonka mieleen silloin tällöin hiipii kysymys, olisiko löydettävissä tapoja suunnata nykyistä suurempi osa erityisesti tutkijoidemme ja opettajiemme työpanoksesta varsinaiseen toimintaan – tutkimukseen ja opetukseen – erilaisten ”metatoimintojen” sijasta, joihin laatutyökin kuuluu? Pitäisikö metatoimintoja vuorostaan tarkastella metatason ”sillä silmällä”, jotta päästäisiin entistä enemmän kiinni itse äkshönniin vaikkapa erilaisten laatutoimintojen ajoituksia, laajuutta ja toistuvuutta rukkaamalla?

Näin ajokauden taas kerran alettua muistelen tapahtumaa hamassa menneisyydessä, kun kunnostelin ensimmäistä motskariani ajokuntoon helsinkiläisen kerrostalon takapihalla. Naapurin mies seurasi ikkunastaan touhujani monena iltana, kunnes lopulta tokaisi: ”Aina sä vaan hinkkaat tuota pyörääsi, etkö sä koskaan aja sillä?” Tämä tokaisu sai syvempää filosofista merkitystä, kun vuosia ja tuhansia ajokilometrejä myöhemmin törmäsin (metaforisesti puhuen) Robert M. Pirsigin romaaniin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance. Olin ottanut moottoripyöräilyyn ja itse pyörään Pirsigin termein ”klassisen asenteen” – hakenut laatua perehtymällä tarkkaan pyörän mekaniikkaan likimain jok’ikistä mutteria myöten. ”Romanttinen asenne” olisi jättänyt hinkkaamisen vähemmälle ja keskittynyt itse ajamiseen ja vapauden mahtavaan tunteeseen – luottaen siihen, että masiina toimisi.

Jälkikäteen voin väittää kuitenkin löytäneeni lopulta sopivan kompromissin moottoripyöräilyn laatutyön ja itse ajamisen välillä. Tein tuolla pyörällä kaikkiaan kolme edestakaista kenttätyömatkaa Irlantiin väitöskirjaani varten. Matkaa kertyi tuhansia kilometrejä, eikä laatu pettänyt muutamia tulppiin tulleita piikkejä lukuun ottamatta, ja nekin oli helppo poistaa. Suosittelisin näillä empiirisillä perusteilla UEF:n laatutyöhönkin sopivasti mitoitettua klassillis-romanttista asennetta – sellaista, jossa kone on kunnossa, mutta itse toiminta pääosassa!

filppulaMarkku Filppula
Filosofisen tiedekunnan dekaani

Elämää “Niin se vain on” -ajassa

Julkinen keskustelu yleisestä talouspolitiikasta tuo hakematta mieleen vanhan väitteen, jonka mukaan pieneen maahan mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Tämä näkyi vastikään niissä tyrmäävissä reaktioissa, joita Aalto-yliopiston professorin Pertti Haaparannan kirjoitus HeSa:ssa (22.3) herätti taloustieteilijöiden ja –poliitikkojen ”enemmistöksi” kuvatussa rintamassa. Tämä rintama pitää välttämättömänä leikata julkisia menoja radikaalisti, kun taas Haaparannan velanottoon perustuva elvytys on sen mukaan tuhon tie. ”Niin se vain on”, sanotaan. Maallikolle tulee mieleen pari muutakin jo yksinkertaisen propositiologiikan sallimaa mahdollisuutta, kuten ”se on niin tai näin”, ja jos oikein uskaliaaksi heittäytyy, ”se on niin ja näin”. Modaalinen logiikka lisäisi tähän vielä omia mahdollisten maailmojen ulottuvuuksiaan, mutta se ei enää sovi yhden totuuden maailmaan.

Korkeakoulupolitiikassa ”niin se vain on” tarkoittaa esimerkiksi EVA:n äskettäisen raportin mukaan sitä, että Suomen tieteen tila on huolestuttava ja taso laskemassa kansainvälisessä vertailussa. Jotkut ovat tosin rohjenneet kyseenalaistaa näin suorasukaisen yleistyksen, mutta ”niin se vain on” –kanta näyttää nyt otetun virallisen korkeakoulupolitiikan lähtökohdaksi, ja sen mukaan jatkossa toimitaan. Se siitä.

Toinen samasta raportista luettavissa oleva johtopäätös on, että Suomen kokoiseen maahan mahtuu vain 7 yliopistoa. Tueksi tälle tarjotaan vertailumaista erityisesti Tanskaa. Siellä on vuoden 2006 yliopistouudistuksen jälkeen vain 8 yliopistoa, ja maa on silti yliopistojen tehokkuusvertailussa selvästi meidän edellämme. Kertomatta tosin jää, että esimerkiksi Tanskan SDU:lla, jota UEF on käyttänyt benchmarking-kumppaninaan, on peräti 5 eri paikkakunnilla toimivaa kampusta. Suuruuden ekonomia on tässä vähintään tulkinnanvaraista ja yliopistoverkko alueellisesti edelleen laaja.

Kolmas raportin totuus on, että paras tulos saavutetaan, mikäli tohtorikoulutus ja mieluiten myös maisteritason koulutus keskitetään vain suurimpiin yliopistoihin. Tätä henkeä on nähtävissä myös monien alojen RAKE-raporteissa, joten tässäkin joudumme toteamaan, että ”niin se vain on”. Sitä ei ole juuri pohdittu, mitä kaikkea menetetään, jos näin toimitaan. Voi käydä niinkin, että tutkimuksen taso laskee tutkimussuuntauksien, -kohteiden ja metodologisten lähestymistapojen yksipuolistuessa keskittämisen myötä, puhumattakaan siitä, että kandidaattitason yliopistojen opettajien tutkimuksellinen potentiaali jää täysin määrin hyödyntämättä. Mitä se merkitsee opetuksen tasolle, opettajien motivaatiolle ja mitä opiskelijoille – kysymyksiä riittää.

Ja kun mallia nyt haetaan Tanskan ohella muista pienistä eurooppalaisista maista, jopa lamasta nousevan Irlannin tasavallan korkeakoulujärjestelmäkin on otettu esimerkiksi menestyjästä. Tässä kannattaa huomioida se OKM:n tilaaman ja vastikään julkaistun kansainvälisen arviointiraportin johtopäätös, että yksi maan menestymisen keskeinen perusta on ollut satsaaminen koko korkeakoulujärjestelmän toimivuuteen, ei vain yksittäisiin instituutioihin (Towards a future proof system for higher education and research in Finland, Technopolis Group, 2015, s. 139). ”Niin se vain on” voi siis olla noinkin.

filppulaMarkku Filppula