Tag Archives: filosofinen tiedekunta

Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen uudistuva osaamiskeskittymä

Olemme filosofisessa tiedekunnassa rakentamassa Itä-Suomen yliopistoon Suomen monipuolisinta opettajankoulutuksen toimijaa kovalla pöhinällä. Olemme tiedekunnassa sekä kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksiköissä asettaneet tavoitteeksemme lisätä opettajankoulutuksen vetovoimaisuutta ja vankistaa kasvatustieteellisen tutkimuksen asemaa. Tähän on nyt hyvät edellytykset.

Savonlinnan kampuksen toimintojen keskittäminen Joensuun kampukselle etenee myönteisesti, vaikka kyse on isosta muutosprosessista ja osin erilaisten toimintakulttuurien yhteensovittamisesta. Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen käynnissä oleva laaja-alaisten kandidaatin tutkintojen ja opetussuunnitelmien uudistamistyö etenee suunnitellusti ja on jo nyt avannut meille mahdollisuuksia kehittää uusia ja innovatiivisia koulutuspolkuja. Näillä toimenpiteillä uskomme luovamme entistä kilpailukykyisempiä ja työelämärelevanssin kannalta tarkoituksenmukaisempia tutkintokokonaisuuksia. Olemme innolla rakentamassa Opettajankoulutusfoorumin linjausten mukaisesti uusia opetussuunnitelmia tavoitteena kouluttaa opettajia, jotka ovat tulevaisuuteen tähtääviä, laaja-alaisia ja uutta luovia asiantuntijoita ja jotka hyödyntävät monipuolisesti uusia oppimisympäristöjä. Vahvuutena meillä on tässä työssä kahden eri osaston ja kampuksen monipuolinen osaaminen ja vahva halu puhaltaa yhteen hiileen.

Ollakseen vahvaa ja vaikuttavaa opettajankoulutuksen tulee perustua ajantasaiseen tutkimukseen ja tutkivan työotteen sisäistämiseen myös opiskelijoiden keskuudessa. Käynnissä oleva tutkimusstrategiatyömme avaa sekin mahdollisuuksia uusille ja innovatiivisille avauksille. Haasteena kasvatustieteessä on ollut löytää riittävän laajoja ja yhteisiä tutkimusintressejä kattavia tutkimuskeskittymiä. LINE-tutkimusryhmä tosin on jo kyennyt luomaan uutta tutkimusta, mutta siinä on vielä toteutumatonta potentiaalia. Eri tutkimusaiheiden ja -ryhmien rajapinnoilta voi löytyä mielenkiintoisia ja kasvatuksen kenttään vaikuttavia uusia aiheita yksiköidemme sisällä mutta erityisesti, jos me kasvatustieteilijät onnistuisimme löytämään lisää yhteisiä tutkimusintressejä vaikkapa terveys- tai tietojenkäsittelytieteiden kanssa.

Pertti Väisänen
dekaani, filosofinen tiedekunta

 

Koulutusviennissä näytön paikka

Vastikään julkistettiin Finland Universityn ja Saudi-Arabian opetusministeriön sopimus, joka tuo Suomeen sata saudiarabialaista opettajaa täydennyskoulutukseen. Kuuden kuukauden ohjelmaan kuuluu perehtymistä suomalaiseen koulujärjestelmään ja suomalaisiin pedagogisiin malleihin. Sadasta opettajasta 50 jakaantuu Turun, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistoihin, ja toiset 50 Helsingin yliopistoon.

Saudien kanssa tehty sopimus on Finland Universityn tähän mennessä suurin hanke. Jos luvut eivät jostakusta kuulosta järin suurilta, mainittakoon, että opettajat tuovat perheensä mukanaan. Kaiken kaikkiaan koulutuksen järjestäjät joutuvat huolehtimaan noin 400 hengen ryhmän erilaisista palveluista päivähoidosta suomen ja englannin kielten opetukseen sekä ajo-opetukseen. Tiedotteen mukaan käydään jo neuvotteluja seuraavasta, vielä suuremmasta ryhmästä, joten nyt on selvästi päästy iso askel eteenpäin koulutusviennissä. Finland Universityn toimitusjohtaja Pekka T. Saavalainen ei suotta kuvannut sopimusta ilmauksella game-changer ’pelin (hengen) muuttaja’.

Pelin henki muuttuu astetta vakavammaksi ja vaativammaksi myös paikallistasolla. Meillä filosofisessa tiedekunnassa on jo kokemusta namibialaisten opettajien jatkokoulutuksesta sekä paikan päällä Namibiassa että Joensuun kampuksella. Aiemmin tänä talvena teimme sopimuksen Namibian valtionyliopiston kanssa 25 namibialaisen opettajan maisterikoulutuksesta. He ovat jo vuoden alusta lähtien opiskelleet Joensuussa. Tässä tapauksessa koulutusta ei siis ”viedä” minnekään, vaan opiskelijat tulivat tänne suorittamaan opintonsa. Opettajamme ovat myös osallistuneet Finland Universityn koulutusvientihankkeisiin Indonesiassa ja Vietnamissa. Toiminta on pikkuhiljaa laajentunut siihen pisteeseen, että voimme sanoa olevamme mukana koulutusviennin ”pelissä” likimain siinä mitassa, kuin resurssimme antavat myöten.

Peli on totista ja kovaa siinä mielessä, että kun siihen menee mukaan, siinä ei saa kerta kaikkiaan epäonnistua. Kaukaa tulevat maksavat asiakkaat odottavat saavansa parasta mahdollista koulutusta ja monenlaisia täällä elämiseen ja viihtymiseen tarvittavia oheispalveluja. Heille on pystyttävä tarjoamaan mahdollisimman positiivinen opiskelukokemus ja välittämään sellaisia tietoja ja taitoja, joita he voivat hyödyntää palatessaan kotimaahansa. Positiivista opiskelukokemusta tarjoamme tietysti myös muille opiskelijoillemme, mutta tilauskoulutusryhmät vaativat heille annettavan koulutuksen erityistä virittämistä ottamaan huomioon erilaisesta koulutustaustasta ja kulttuurieroista johtuvat seikat. Oma lukunsa on heidän sopeutumisensa paikalliseen yhteisöön ja asenneilmastoon, joka toivottavasti on vuosien mittaan kehittynyt vieraat suopeasti vastaan ottavaksi. Tähän voimme yliopistoyhteisönä antaa oman panoksemme.

Monet ovat vähätelleet koulutusviennin mahdollisuuksia ja pitäneet siihen osallistumista lähinnä rasitteena. Nyt kun siinä on päästy totisiin toimiin, on aika nähdä se yhtenä tärkeänä kansainvälistymisen kanavana, joka ajan kanssa tuo meille arvokasta asiantuntijuutta ja monipuolista kokemusta. Mikään ”eldorado” koulutusvienti tuskin tulee olemaan, mutta sekin on hyvä, jos voimme sitä harjoittaa yhdessä kumppaniyliopistojen kanssa taloudellisesti varmalla pohjalla.

Markku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Humanistisen tutkimuksen arvo

Tämänvuotisilla Tieteen päivillä puhuttiin paljon humanistisesta tutkimuksesta ja sen merkityksestä. Aiheesta järjestetty keskustelutilaisuus veti yleisöä paikalle enemmän kuin isoon saliin mahtui. Tilaisuuden vetäjinä olivat Suomen Rooman-instituutin johtaja Tuomas Heikkilä ja ex-kansleri Ilkka Niiniluoto, jotka julkaisivat juuri ennen joulua selvityksensä humanististen tieteiden arvostuksesta ja kansallisesta sekä kansainvälisestä merkityksestä. Pamfletin omaisen selvityksen otsikko on Humanistisen tutkimuksen arvo ja paljon puhuva alaotsikko Kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opus on ladattavissa ilmaiseksi Suomen Rooman-instituutin sivustolta.

Murrettavista myyteistä ensimmäinen kertoo, että suomalaiset eivät arvosta humanistista tutkimusta. Heikkilä ja Niiniluoto teettivät kaksi laajaa kyselytutkimusta kartoittaakseen kansalaismielipidettä ja vielä vaikuttajahaastattelun saadakseen selville, onko kansalaismielipiteen ja vaikuttajien näkemyksissä eroja. Kyselyn tulosten mukaan ihmiset arvostavat humanistisia tieteitä hyvinkin korkealle ja pitävät niitä hyödyllisinä, mutta eroja syntyy riippuen sukupuolesta ja vastaajan sosioekonomisesta tausta sekä kotipaikasta. Ei varmaan yllätä se, että kaupunkilaiset korkeasti koulutetut ja yksin tai puolisonsa kanssa asuvat naiset arvostavat humanioraa eniten, kun taas maaseudulla asuvat perheelliset yrittäjätaustaiset miehet vähiten. Poliittiselta kannaltaan edelliset ovat tyypillisesti vasemmiston ja Vihreiden äänestäjiä, kun taas jälkimmäiset eivät äänestä lainkaan tai äänestävät Perussuomalaisia. Heidänkin joukossaan humanistisia tieteitä pidettiin kuitenkin enemmän hyödyllisinä kuin hyödyttöminä. Kaiken kaikkiaan 77 % kaikista kyselyn vastaajista piti humanistisia tieteitä hyödyllisinä, joten myytti arvostuksen puutteesta osoittautuu tosiaankin vain myytiksi.

Vaikuttajahaastattelut toivat nekin esiin mielenkiintoisia ja osin yllättäviäkin tuloksia. Talousvaikuttajat suhtautuvat yleisesti nuivimmin humanistisiin tieteisiin, mikä on ehkä odotuksenmukaista, mutta se, että koululaitoksen vaikuttajat kuuluvat samaan joukkoon, on uutta ja huolestuttavaakin tietoa. Mikä vielä pahempaa, nuivasti suhtautuvilla on haastatelluista heikoin käsitys siitä, mitä humanistisilla tieteillä tarkoitetaan. Tähän joukkoon kuuluvat myös yllättäen kansanedustajat. Toivoa sopii, ettei tällainen tietämättömyys pääse liikaa vaikuttamaan esimerkiksi koulun opetussuunnitelmia koskeviin päätöksiin.

Muita murrettavia myyttejä ovat mm. se, ettei humanisti työllisty. Humanistien työllistymismahdollisuuksia lisää niiden ammattien suuri kirjo, joihin humanistisen alan tutkinnon suorittanut voi jo nykyisellään sijoittua: selkeiden professioalojen (kuten opettaja, pappi, kielenkääntäjä) lisäksi on lukuisa määrä tehtäviä, joihin ”generalistinen” tutkinto antaa hyvät valmiudet (erilaiset julkisen hallinnon, median sekä kulttuuri- ja elinkeinoelämän tehtävät). Kirjoittajien mukaan tilanne vielä paranisi, mikäli päästäisiin irti ajatuksesta, jonka mukaan tietty koulutus valmistaa vain tiettyihin tehtäviin. Tätä pitäisin itsekin tärkeänä. Keskusteluissa tuodaan usein esille angloamerikkalaiseen yliopistoperinteeseen kuuluva piirre, jonka mukaan esimerkiksi humanistisen perustutkinnon suorittanut voi sen perään hakeutua vaikkapa business administration –koulutukseen ja myöhemmin luoda uransa liike-elämän piirissä. Suomessa tämä on kuitenkin vielä harvinaista, mutta parhaillaan suunnitteilla olevat laaja-alaiset kandidaatin tutkinnot tarjoavat oivan tilaisuuden tällaisen ajatusmallin toteuttamiselle. Näin voidaan humanistisille tieteille ja humanisteille luoda uudenlaista kysyntää. Pitäisi muistaa, että valmiiden työpaikkojen lisäksi työpaikan voi myös luoda itse, kuten yhä useammat humanistitkin ovat jo onnistuneet tekemään.

Heikkilän ja Niiniluodon pamfletti on tärkeä ja juuri tähän aikaan osuva puheenvuoro humanististen tieteiden puolesta. Alaa koetelleiden leikkausten ja vähennysten jälkeen on aika vastaliikkeelle, joka nostaa humanistiset tieteet niille kuuluvaan asemaan.

Markku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Ihmisiä ja elämää kampuksille!

”Kylätie on hiljainen, niin hiljainen”, laulaa Reijo Taipale tunnetussa tangossaan, ja samaa voi sanoa nykyisellään molemmista pääkampuksistamme jo iltapäivän lopulta alkaen puhumattakaan viikonlopuista. Etäisyys kaupunkien keskustoista ei tässä näytä myöskään olevan ratkaiseva tekijä, vaan se, ettei kummallakaan kampuksella ole ilta-aikaan sen enempää ihmisiä kuin juuri mitään toimintojakaan. Mutta tilanne muuttuu jo parin vuoden päästä, kun sekä Kuopion että Joensuun kampusvisioita lähdetään vähitellen toteuttamaan. Molemmille visioille on yhteistä pyrkimys elävöittää kampusalueita rakentamalla sinne opiskelija-asuntoja, julkisia ja yksityisiä palveluja ja yliopiston toimintoja tukevaa yritystoimintaa.

Joensuussa on vastikään julkistettu Tulliportinkadun kaavamuutosesitys, joka toteutuessaan muokkaa yliopistokampuksen ja sen lähialueiden maisemia melkoisesti. Ehkä merkittävin muutos nykytilanteeseen nähden olisi opiskelija-asuntojen rakentaminen kampusalueelle Siltakadun jatkeen pohjoisen reunan tuntumaan Tulliportin koulun läheisyyteen sekä Tulliportinkadun varrelle alueelle, jossa on nyt Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän (PKKY) tiloja ja toimintoja. PKKY suunnittelee puolestaan toimintojensa keskittämistä Pielisjoen itäpuolelle Peltolankadun alueelle, mikä vapauttaisi tilaa uudisrakentamiselle Tulliportinkadun varressa. PKKY:n rakennukset purettaisiin kaavaehdotuksen mukaan.

Joensuun on aikakin edetä kaavamuutoksessaan, mikäli se mielii täyttää lupauksensa useiden satojen uusien opiskelija-asuntojen rakentamisesta Savonlinnan kampukselta Joensuuhun syksyllä 2018 siirtyville opiskelijoille. Paitsi Tulliportinkadun aluetta, uusia asuntoja on määrä rakentaa eri puolelle keskusta-aluetta yliopiston läheisyyteen ja myös Yliopistokadun alueelle yliopiston kampuksen sisälle. Jos kaavamuutokset hyväksytään esitetyssä muodossa, myös liikenteelliset järjestelyt alueella muuttuvat. Joensuu saisi oman ”kaupunkibulevardinsa” Siltakadun jatkeesta, joka kavennettaisiin puoleen nykyisestään eli kaksikaistaiseksi. Nelikaistaisena katuosuus on nyt valtatienomainen ja näköinen, eikä oikein sopisi enää uuteen kaupunkimaiseen ympäristöön. Kadun eteläinen reuna varattaisiin polkupyörille ja muulle kevyelle liikenteelle, mikä olisikin melkoinen parannus nykytilanteeseen. Nythän Liperistä asti Joensuuhun ulottuva pyörätie tai ”baana” katkeaa yllättäen Siilaisen liittymän kohdalla, vaikka tilaa Siltakadun jatkeella piisaa yllin kyllin leveyden puolesta. Pyörätien jatkaminen Siilaiselta keskustaan ei myöskään edellyttäisi olemassa olevien viheralueiden nyrhimistä samaan tapaan kuin on tapahtumassa Helsingin Keskuspuistolle Helsingin paljon kiistaa aiheuttaneessa kaupunkibulevardisuunnitelmassa.

Miltä tulevaisuuden yliopistokampukset Joensuussa ja Kuopiossa näyttävät? – Jos ja kun kaupunkien ja yliopiston yhteiset kampusvisiot toteutuvat, kampuksille tulee molemmilla paikkakunnilla elämää ja toivottavasti vilkasta sellaista myös klo 16:n jälkeen; kaupunkimaista olemista ja touhuamista kampusalueilla ja niiden kahviloissa, baareissa ja toivon mukaan monenlaisissa muissa ”mestoissa” nykyisenlaisen autiuden ja aavemaisen hiljaisuuden sijaan. Yliopiston fyysinen ympäristö on tärkeä osa opiskelijan oppimisympäristöä, ja mitä eläväisempi, toimivampi ja viehättävämpi se on, sitä vetovoimaisempi on itse yliopistokin. Molemmissa pääkampuskaupungeissamme on nyt hyvä meno päällä, ja on jännittävää jäädä odottamaan niiden kampusvisioiden toteutumista.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Profilaatiosta profiilin nostoon

Suomalaiset yliopistot ovat nyt käyneet läpi jo kaksi ”profilaation” nimellä kulkevaa Suomen Akatemian rahoitushakukierrosta, ja kolmas on menossa. Akatemian ja OKM:n tavoitteena on saada kukin yliopisto keskittymään vahvimpiin tutkimuksen aloihinsa, joita ei vallitsevan näkemyksen mukaan voi, eikä saisi olla kovin monia yliopistoa kohden ja kaikissa tapauksissa aiempia vähemmän.

Voisi ajatella, että kun profiilit on saatu piirretyksi, seuraava luonnollinen askel olisi valittujen profiilialojen nostaminen mahdollisimman korkealle niin, että ne näkyisivät kaikille ja kaikkialle niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. UEFin strategiassa on nimetty kaikkiaan viisi kansainvälisen tason huippututkimusaluetta, jotka määrittävät profiiliamme, ja joiden kautta odotamme pääsevämme tavoiteltuihin korkeuksiin.

Tietysti nyt ollaan vielä tutkimusalueiden toiminnan alkumetreillä, mutta uskallan väittää, että tutkimusalueet ovat konseptina jo osoittautuneet tärkeäksi välineeksi yliopistomme ja sen tutkimuksen profiilin nostamisessa. Lähtökohdat ovat olleet varsin hyvät eräillä terveystieteiden ja luonnontieteiden alueilla, joista UEF varmaan muualla tunnetaan parhaiten tällä hetkellä. Humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla (ja näihin voidaan lukea myös kasvatustieteiden, psykologian ja teologian alat) taas ei ole aiemmin juurikaan ollut sellaisia tutkimusteemoja, jotka olisivat yhdistäneet näiden alojen tutkijoitamme ja johtaneet todella vaikuttaviin tieteellisiin avauksiin. Näkyvyytemme on siksikin ollut yksityisiin tieteenaloihin tai yksittäisiin tutkijoihin rajoittunutta, eikä UEFia ole kansallisella tasollakaan mielletty humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan raskaan sarjan toimijaksi.

Jatkossa tilanne muuttuu, näin uskon. BOMOCULT-tutkimusalueen muodostaminen ja sen tähänastinen toiminta on jo lyhyessä ajassa tuonut ihan uudenlaista ajattelua ja dialogia sinne, missä aiemmin toimittiin erillään ja kilpailuasetelmassa, sekä yhteistyötä ja -hankkeita. Hyviä esimerkkejä näistä tarjosi vastikään Joensuun kampuksella järjestetty BOMOCULTin kansainvälinen konferenssi eurooppalaisesta kriisistä ja sen seurauksista. Oli kiinnostavaa kuulla, miten poliittisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen, liikkuvuuden ja erilaisten kulttuurien kohtaamisen ongelmia lähestytään useiden eri tieteenalojen näkökulmista yhteisiä ratkaisuja tavoitellen. On selvää, että kansallisen ja kansainvälisen tason tunnettuus vaatii vielä paljon urheilun maailmassa usein kuultua ”perustyötä”, kuten konferensseja, seminaareja, tutkijanvaihtoa, julkaisutoimintaa ja kosolti muuta. Profiilimme näillä aloilla on jo kuitenkin noussut kummasti Helmi Järviluoma-Mäkelän saaman ERC Advanced Grantin ansiosta ja monen muun viimeaikaisen täydentävän rahoituksen hankkeen myötä, mainiona esimerkkinä James Scottin, BOMOCULTin toisen johtajan, saamat hankkeet. Jatkoa näille menestyksille varmasti seuraa ja on jo seurannutkin, ja niitä tuovat BOMOCULTin lisäksi myös muut humanistis-yhteiskunnallisen alan piirissä toimivat tutkimusalueet.

Meneillään oleva UEFin hallinnon uudistaminen voi parhaimmillaan tukea hyvin humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tutkimusprofiilin nostoa samoin kuin koulutusta. Yhteistyötä filosofisen tiedekunnan ja yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan välillä on jo vuosia tehty jatkokoulutuksessa, ja tohtoriohjelmat ovat teemaperustaisia, eivät enää tiedekuntapohjaisia. Nyt kun näiden tiedekuntien hallinto- ja talouspalveluja ollaan yhdistämässä, ja kun se ulotetaan myös täydentävän tutkimusrahoituksen hankintaan, on luotu toimiva pohja uudenlaiselle ja nykyistä vaikuttavammalle humanistis- yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen keskittymälle. Tutkimuksen ja jatkokoulutuksen puolella se olisi eräänlainen ”institute for advanced study” tai ”collegium” ilman, että se edellyttäisi uusia institutionaalisia rakenteita tai rajoja.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Vanhaa Eurooppaa etsimässä

Sunnuntaiaamuisin tapaan lehteä lukiessa kuunnella radio-ohjelmaa, joka kantaa nimeä ”Musiikkia vanhasta Euroopasta”. Ei se musiikki välttämättä kovin vanhaa ole, mutta joskus sieltä tulee renessanssiajan ja sitäkin edeltävän keskiajan musiikkia perusbarokin lisäksi. Ohjelmassa minua on ehkä kiehtonut eniten juuri tuo käsite ”vanha Eurooppa”. Mitä se on, ja mistä sellaista löytyy?

Jokakesäisiä moottoripyörämatkoja suunnitellessani olen melkeinpä huomaamattani etsiskellyt ”vanhaa Eurooppaa” ihan tietyistä suunnista ja tiettyjen aikakausien kulttuuriperintökohteista. Vieraista kulttuureista kiinnostuneena suunta on useimmiten vienyt Suomesta muualle ja erityisesti etelään päin. Itävallassa Salzburgin lähellä on Hallstatt-niminen pikkukaupunki, joka on kesäisin suosittu turistikohde mm. siellä sijaitsevan ikivanhan suolakaivoksen ja museon takia. Tässä mennään ajanlaskun alkua edeltävän vuosituhannen puolelle ja kauemmaksikin (vuosisatoihin n. 1200-500 eaa.), joten siellä jos missä ollaan ”vanhan Euroopan” ytimessä jo kartastakin katsoen. Museo ja sen kokoelmat ovat hienoja ja esineistö taatusti vanhaa. Yllättävän niukasti siellä kuitenkin tuodaan esille se, että ns. Hallstattin kulttuuri ja sen kauden ihmiset (tai ainakin huomattava osa heistä) olivat taustaltaan kelttejä, jotka tuohon aikaan olivat levittäytyneet pitkin manner-Eurooppaa nykypäivän Unkarista aina Ranskaan saakka.

Vähän vähemmän vanhaa Eurooppaa olen löytänyt Sveitsistä, Neuchâtelin kaupungista, jossa taas on Hallstattin kulttuurin jatkumon, ns. La Tène –kulttuurin merkittäviä muistomerkkejä esittelevä museo. Nyt ollaan vuosisadoissa n. 500 – 100 eaa., minkä jälkeen tulivatkin roomalaiset valloittajat, ja alkoi taas uusi aikakausi. Huomattavassa osassa nykyistä Ranskaa tämä ns. galloromaaninen kausi on jättänyt jälkeensä runsaasti erilaisia muistomerkkejä, joita edelleenkin tietysti kaivetaan esille, tai niitä löytyy sattumalta rakennustöiden yhteydessä.

Galloromaaninen kausi on minulle kelttiläisistä kulttuureista ja kielistä kiinnostuneena ollut erityisen mielenkiinnon kohde. Tämän kesän matkan kohokohtiin kuuluivatkin galloromaanisen kauden kaupungin rauniot ja niiden yhteyteen rakennettu museo Périgueux’ssa, Dordognen departementin pääkaupungissa, ja käynti Alesiassa, Julius Caesarin käymien ns. gallialaissotien päätösnäyttämöllä. Täällä Caesarin itsensä johtamat roomalaislegioonat kukistivat lukumääräisesti suuremman kelttien armeijan, jota johti heidän kuninkaansa Vercingetorix. Alesia-nimistä paikkakuntaa ei enää ole, vaan ratkaisevat taistelut käytiin v. 52 eaa. todennäköisesti kukkulalla, jolla nyt sijaitsee Alise-Sainte-Reinen kylä.

Alesian piiritys ja roomalaisten voitto siellä sinetöivät silloisen Gallian (eli suurin piirtein nykyisen Ranskan) joutumisen osaksi Rooman valtakuntaa. Siinä kääntyi todella iso lehti Euroopan historiassa! Kun tuon kukkulan huipulla seisoskelee ja katselee ympäröivää hiljaista ja tasaisen kumpuilevaa burgundilaista maaseutua, tulee väistämättä mieleen, millaiseksi ”vanha Eurooppa” ja sen myöhempi historia olisivatkaan muotoutuneet, jos Vercingetorix olisi saanut odottamansa apujoukot nopeammin paikalle ja olisi kenties pystynyt lyömään Caesarin ja hänen armeijansa. Historioitsijoiden kertoman mukaan taistelu olisi hyvinkin voinut kääntyä roomalaisten tappioksi, kuten oli käynyt Gergoviassa, nykyisen Clermont-Ferrandin tienoilla, näiden armeijoiden aiemmassa kohtaamisessa.

Luulen näillä matkoilla löytäneeni jotain, mitä voi hyvällä syyllä kutsua ”vanhaksi Euroopaksi”, mutta vielä sitä riittää nähtäväksi ja koettavaksi. Missä ja mitä seuraavaksi jäänee ensi talven karttaharjoitusten asiaksi.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Deus ex machina eli kampusratkaisun jälkinäytös

UEFin hallitus teki 11.4. päätöksen opettajankoulutuksen keskittämisestä Joensuun kampukselle. Sitä edelsi kuukausien selvitystyö, jossa kahdella kampuksella jatkamisen ja keskittämisen etuja ja haittoja punnittiin monista eri näkökohdista. Tämän työn pohjalta UEFin hallitus teki lopulta yksimielisen päätöksen keskittämisen puolesta. Keskeisinä perusteluina olivat itäsuomalaisen opettajankoulutuksen laadun ja vetovoiman parantaminen, tutkimuksen tason nostaminen osana laajempaa tiedeyhteisöä sekä irtaantuminen määräaikaisten erityistukien varassa toimimisesta.

Kuin antiikin draamassa ikään viime viikkoina on nähty eräänlainen jälkinäytös, epilogi, jossa tosin sekä draaman kirjoittajat että näyttelijät ovat vaihtuneet kokonaan toisiin. Heidän viestinsä on ollut päätöksen perustelujen kyseenalaistaminen ja vaatimus päätöksen peruuttamisesta. Erityisen aktiivisesti asialla ovat olleet paikallisten ja alueellisten intressitahojen lisäksi eräiden hallituspuolueiden poliitikot, jotka eivät nyt näytä enää muistavan sitä, mitä ovat hallitusohjelmaan itse olleet mukana kirjaamassa yhtenä tärkeänä tavoitteena: korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen, johon kuuluu mm. toimintojen keskittäminen nykyistä suurempiin ja toiminnallisesti vahvoihin yksiköihin.

Yliopistolain mukaan yliopiston hallituksen päätös kuuluu yksiselitteisesti sen omaan päätäntävaltaan, eikä sitä voida muuttaa millään ulkopuolisten tahojen toimilla. Jälkinäytöksen erikoisimpiin käänteisiin on sisältynyt yrityksiä ”kaupata” Savonlinnan kampuksen toimintoja joko kokonaan tai osina milloin millekin toiselle yliopistolle – ikään kuin ne olisivat jokin kenen hyvänsä myytävissä oleva tuote. Vaatii melkoista mielikuvitusta nähdä sisällöllistä tai muutakaan yhteyttä opettajankoulutuksen ja esimerkiksi Lappeenrannan teknillisen yliopiston koulutusten välillä, mutta sitäkin on tarjottu suunnaksi uudelle kodille Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen lisäksi. Ei tarvitse ihmetellä, että nämä yliopistot eivät kuitenkaan ole olleet innokkaita ryhtymään kaupankäyntiin kolmansien osapuolten kanssa tavarasta, johon myyjillä ei edes ole omistusoikeutta.

Antiikin kirjailijoista varsinkin Euripideen näytelmät huipentuivat yleensä jumalalliseen interventioon, joka sitten ratkaisi inhimillisesti sovittamattoman ristiriidan jollain enemmän tai vähemmän odottamattomalla ja epäuskottavalla juonenkäänteellä. Näyttämön lavasteisiin kuului mekaaninen nosturilaite, jonka avulla jumala tai jumalia laskettiin näyttämölle; siitä tällaisesta interventiosta käytetty termi deus ex machina (’jumala koneesta’). Tässä meidän pikku draamassamme tällainenkin huipennus on nyt nähty, kun itse pääministeri on astunut julkisesti esiin puolustamaan opettajankoulutuksen jatkumista Savonlinnan kampuksella. Juonenkäänteeseen sisältyy tarjous määräaikaisesta rahallisesta erityistuesta. Se olisi juuri sitä, mistä yliopiston hallitus päätöksellään halusi päästä eroon. Määräaikaisten tukien varaan ei vuosien yrityksistä huolimatta ole tähän mennessä voitu – eikä vastedeskään voida – rakentaa riittävän vahvaa pohjaa pitkäjänteiselle opettajankoulutuksen ja siihen liittyvän tutkimuksen kehittämiselle Itä-Suomessa.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

 

Viisikko ratkaisee?

On jo muutama vuosi(kymmen) siitä, kun viimeksi luin Enid Blytonin Viisikko-sarjan romaaneja. Luulin tuon ajan jo jääneen elämässäni kauas taakse, mutta nyt se on palannut – tosin hieman toisessa mielessä kuin silloin ennen. Yliopistomaailmassa ”Viisikko” -termiä käytetään nyt viiden suomalaisen yliopiston muodostamasta strategisesta liittoumasta. Mukana ovat meidän lisäksemme Turun, Tampereen, Oulun ja Jyväskylän yliopistot. Tarkoituksena on löytää toimivia yhteistyön ja työnjaon muotoja tutkimuksessa, koulutuksessa ja hallintopalveluissa. Yhteistyö onkin tärkeää, jotta kukin voisi keskittyä ja keskittää resurssinsa aiempaa paremmin omiin erityisiin vahvuuksiinsa ja päästä niissä ylöspäin kohti maailman huippuja.

Viisikon syntymisen voi myös nähdä vastapainona niille pyrkimyksille, jotka tähtäävät huippututkimuksen ja –koulutuksen keskittämiseen muutamille harvoille eteläisen Suomen ja mieluiten Helsingin seudun korkeakouluille. UEF on lyhyen historiansa aikana jo pystynyt esittämään vakuuttavia näyttöjä kilpailukyvystään kansainvälisellä tasolla, mikä näkyy jatkuvina hyvinä sijoituksina maailman yliopistojen ranking-listoilla. On harmillista, että kansallisessa keskustelussa tätä ei ainakaan vielä ole huomattu. Viimeisin esimerkki on Bengt Holmströmin YLE:n uutisille (24.3.) antama haastattelu, jossa hän ehdotti toisenlaista viisikkoa tutkimusintensiivisten yliopistojen joukoksi kuin se, mistä yllä on kyse. Hänen tutkastaan näytti kokonaan kadonneen koko Helsinki-Jyväskylä-Oulu –linjan itäpuolella oleva Suomi. UEFin ja muiden Holmströmin listan ulkopuolelle jääneiden korkeakoulujen tehtäväksi jäisi hänen ehdotustaan seuraten kandidaattitason koulutus. Tässä toteutuisi ”Ameriikan malli”, jota Holmström suosittelee Suomeenkin: tutkimuksen tuki suunnattaisiin vain 5-6 yliopistolle, ja muut toimisivat alemman tason kouluttajina ja syöttäisivät parhaat opiskelijansa jatkamaan opintojaan noihin kärkiyliopistoihin.

Tämä meidän Viisikkomme tähtää toisenlaiseen päämäärään ja toivottavasti myös onnistuu ajan mittaan löytämään sellaisen yhteistyön hengen, jota tarvitaan kansainvälisen huipputason saavuttamiseksi kunkin ”osakkaan” strategisesti tärkeimmillä aloilla. Koulutuksessa yhteistyötä ja työnjakoa on jo alettu kehittää, ja työ jatkuu. Humanistis-yhteiskunnallisilla aloilla UNIFI:n käynnistämät rakenteellisen kehittämisen keskustelut ovat nyt saamassa jatkoa Viisikon puitteissa. Oman tiedekuntani aloista kieliaineet on Viisikon toimesta nimetty yhdeksi yhteistyön ja mahdollisen työnjaon kohteeksi. Tuloksia on syytä toivoa monestakin syystä, koska näiden aineiden koulutuksessa on ongelmia kaikissa yliopistoissa. Kieliaineiden tarve on kuitenkin vahvasti olemassa paitsi perinteisissä opetusalan tehtävissä eri tasoilla, myös elinkeinoelämän monenlaisissa kansainvälisen viestinnän tehtävissä, mikä tulee esille esim. Elinkeinoelämän äskettäin julkaisemassa selvityksessä yritysten kielitaidon tarpeista. Eikä tule unohtaa kielten ja erilaisten kulttuurien opiskelun ja opettamisen merkitystä monikulttuurisuuden edistämisessä ja kansallisen kielivarannon säilyttämisessä mahdollisimman monipuolisena.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

 

 

Joensuusta Euroopan ”race hate capital”?

Otsikon vähemmän kadehdittavaa pääkaupunkiasemaa on jo vuosia pitänyt hallussaan Pohjois-Irlanti ja sen pääkaupunki Belfast. Etnisiin vähemmistöihin kohdistuva väkivalta ja muukalaisviha ovat siellä olleet arkipäivää, minkä saatoin itsekin todeta paikan päällä ollessani vierailevana professorina Belfastin Queen’s Universityssä lukuvuonna 2007-2008. Väkivaltaisuudet eivät tuona aikana kohdistuneet vain toista uskonnollista perinnettä edustavia ihmisiä kohtaan, millä on siellä jo vuosisataiset juuret. Nyt se kohdistui entistä suuremmassa määrin Aasiasta tai Itä-Euroopasta tulleeseen maahanmuuttajaväestöön. Viimeisimmät raportit eivät juurikaan anna toivoa tilanteen parantumisesta, pikemminkin päinvastoin (ks. http://www.trademarkbelfast.com/wp-content/uploads/2015/03/Racism-and-racist-attitudes-in-Northern-Ireland-web.pdf).

Brittiläisen Daily Mailin 4.2. julkaisema laaja raportti Soldiers of Odin –järjestön toiminnasta Suomessa on ikävällä tavalla nostanut Joensuun Kemin ohella suomalaisen muukalaiskammoisuuden ja rasistisen toiminnan yhdeksi keskuspaikaksi. Jutun runsas kuvamateriaali Odinin soturien katupartioinnista on tehnyt talvisen Joensuun katunäkymät tutuiksi niillekin Daily Mailin lukijoille, jotka eivät edes tiedä, missä Suomi saati Joensuu tai Kemi ylipäätään ovat. Ja tietenkin raportissa muistetaan myös mainita Joensuun maine 1990-luvun skinhead-toiminnan tyyssijana. Samoin kerrotaan laveasti toiminnan uudesta erikoisesta piirteestä eli äkkiä heränneestä kiinnostuksesta skandinaaviseen mytologiaan ja sen jumalhahmoihin.

Tällaista brändäysapua eivät Joensuun kaupunki ja yliopistomme todellakaan ole pyytäneet ja vielä vähemmän tarvitsevat. Pahinta on se, että vuosien työ suvaitsevuuden puolesta on ottanut pahasti takapakkia tämänkin maailmanlaajuisen julkisuuden myötä, ja kohta kilpailemme tosissamme ”race hate capital” –asemasta. Itse ilmiön, muukalaisvihan ja suoranaisen rasismin, torjuminen on tietysti tärkeämpää kuin jonkin yksittäisen kaupungin tai yliopiston maine. Nyt yhteiskunnallinen ilmapiiri on kuitenkin siinä määrin kiristynyt maahanmuuttokysymyksen ympärillä, että edellytykset tehdä työtä suvaitsevuuden lisäämiseksi ovat selvästi heikentyneet. Maamme poliittinen johto ei ole sekään kaikissa kannanotoissaan antanut riittävän selvää signaalia suvaitsevuuden puolesta.

Me yliopistossa työskentelevät jatkamme kaikesta huolimatta ponnisteluja suvaitsevuuden puolustamiseksi niillä keinoin, jotka meillä ovat tutkijoina, opettajina ja yksityisinä kansalaisina. UEF:n strateginen tutkimusalue ”Rajat, liikkuvuus ja kulttuurien kohtaaminen” luo tälle työlle tulevaisuuden pohjaa tutkimuksen kautta. Jo tämän viikon perjantaina tutkimusalue järjestää seminaarin teemasta ”Inequalities of mobility”. Aiheen ajankohtaisuutta tarvinnee tuskin perustella. Uskon, että voimme tarjota asiantuntija-apua myös skandinaavisesta ja muinaisgermaanisesta mytologiasta kiinnostuneille – sitähän täällä Itä-Suomessa tunnutaan nyt kovasti kaivattavan, vaikkei ruotsin kieltä halutakaan opiskella. Muinaisislanti sen sijaan voisi olla se, mikä kolahtaisi, ja sekin järjestyisi.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Itä-Suomen opettajankoulutus tienhaarassa

On kysymyksiä, jotka eivät näytä jättävän rauhaan. Yksi tällainen yliopistossamme on opettajankoulutuksen sijoittuminen joko nykymallin mukaisesti kahdelle kampukselle tai keskittämällä se yhdelle kampukselle. Jälkimmäinen vaihtoehto merkitsisi käytännössä Savonlinnan kampuksesta luopumista, koska muutoin yliopisto ei pystyisi jatkamaan aineenopettajakoulutusta nykyisessä laajuudessaan. Ja jos siitä luovuttaisiin, luovuttaisiin melkoisesta osasta niitä tieteenaloja ja koulutusohjelmia, jotka palvelevat aineenopettajakoulutuksen tarpeita. Tähän joukkoon kuuluu sekä humanistisia, yhteiskuntatieteellisiä että luonnontieteellisiä aloja, joiden tulostuottavuus on enemmän tahi vähemmän riippuvaista opettajankoulutuksesta.

Edellisen kerran asiasta keskusteltiin ja sitä selviteltiin perusteellisesti nykyisen tulossopimuskauden alkamisen kynnyksellä vuosina 2011 ja 2012. Lopputulema tuolloin oli jatkaminen molemmilla kampuksilla OKM:lta saadun tuen turvin. Nyt ollaan jo hyvää vauhtia valmistautumassa vuonna 2017 alkavaan sopimuskauteen, ja sama kysymys jatkamisesta tai keskittämisestä on taas ratkaistavana jo yksin sen takia, että OKM:n tuki päättyy vuoden 2016 lopussa. Savonlinnan tilojen huono kunto on toinen vaikeusasteita lisäävä tekijä, ja ratkaisuja on tehtävä niidenkin takia. Jos viisi vuotta sitten elettiin taantuvan valtiontalouden oloissa, niin nyt ovat ajat – jos mahdollista – vielä ankeammat: yliopistot kärvistelevät hallituksen mittavien koulutuksen määrärahaleikkausten kurimuksessa, eivätkä tulevat vuodet näytä yhtään valoisammilta. UEFissa kaikki tiedekunnat ovat syksyn aikana joutuneet vakavasti pohtimaan rakenteitaan ja koulutuksiaan, mihin ovat pakottaneet myös UNIFI:n käynnistämät valtakunnalliset RAKE-neuvottelukierrokset. Ensi kevään tulossopimusneuvotteluihin mennessä yliopistollamme tulee olla selvät suunnitelmat niistä toimista, joilla se aikoo selvitä laihojen vuosien yli ja pitää kuitenkin toimintansa mahdollisimman tuloksellisena.

Opettajankoulutuksen kampuskysymys ja siitä päättäminen on varmaankin yliopistomme hallituksen tämän talven ja ensi kevään tärkein ja vaikutuksiltaan kauaskantoisin tehtävä. Tiedekunnassa olemme asiaa käsitelleet ja vaihtoehdoista keskustelleet monissa eri yhteyksissä. Kumpikaan vaihtoehto – nykymalliin jatkaminen tai keskittäminen – ei ole ongelmaton, kuten ilmeni jo edellisessä tiedekunnan laatimassa selvityksessä keväältä 2011. Savonlinnan kampuksen opettajat ja opiskelijat ovat asettuneet jatkamisen kannalle; toisaalta keskittämistä puoltavat monet koulutukseen ja tutkimukseen liittyvät näkökohdat, jotka ovat olennaisilta osin samoja kuin edellisellä kerralla. Tienhaarassa ollaan, ja UEFin hallituksella onkin vaikea tehtävä edessään päättäessään ratkaisusta, joka toivon mukaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta