Professorit periyttäjinä

Ystävät hyvät,

UEF:n uutta strategiaa rakennetaan kiivaalla aikataululla. Tavoitteena on löytää paras osaamisemme alueilta, jotka omaavat globaalin merkityksen ja ratkaisevat osaltaan yhteiskunnan isoja ongelmia. Sitä varten meidän tulee tunnistaa aidosti kaikkein kovin tutkimusosaamisemme. Strategiaa voitaneen toteuttaa täystehoisesti vuodesta 2016, jolloin UEF:n strategista resurssia on taas merkittävämmin jaettavana. Näin ainakin voi toivoa. Strategian ohjaamana suuntaamme tulevaisuuteen – ja toivottavasti menestykseen.

Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. On aika antaa nuorten yrittää ja loistaa. Professorien moninaisen tehtäväkuvan joukossa päätehtävä on uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen, näin toteavat myös Jorma Sipilä ja Marianne Stenius (Vieraskynä, HS 8.1.2014). Vanhempien kollegojen tehtävä on luottaa ja tukea nuoria, ei dumpata. Ei voi olla niin, että seniori rahoituksen kerääjänä on se viimeinen nimi julkaisun kirjoittajalistassa. Ei silloin, kun työn aivot ja toteutus ovat jonkun nuoremman.  Olen kuullut moninaisia selityksiä, miksi ryhmän johtaja on se viimeinen nimi julkaisussa, eivätkä ne ole aina tieteellisen etiketin mukaisia.

Riittävän itsenäisyyden osoittaminen jo tutkimusuran varhaisessa vaiheessa tohtoriväitöksen jälkeen on välttämätön ehto sille, että nuori tutkija voi uskottavasti kilpailla kaikkein merkittävimmästä tutkimusrahoituksesta. Esimerkiksi ERC Starting Grant vaatii selkeän itsenäisen toiminnan ja tuloksellisuuden osoituksen. Ilman sitä menestymisen mahdollisuudet ovat huonot.

Hyvät professorit, ehdotan, että arvioitte itseänne sen perusteella, millaisia jälkeläisiä tieteeseen onnistutte kouluttamaan. Sillä tapaa oma impaktinne tieteessä kasvaa ja kehittyy tulevaisuudessa. Henkilökohtaisen h-indeksin sijasta meitä tulisi tarkastella kuin rotuhevosia, siis millaisia jälkeläisiä me ”periytämme”. Meidän tapauksessamme tieteeseen. Miten kouluttamiemme uusien tutkijoiden h -indeksit kehittyvät? Ja mitkä ovat taas heidän ”jälkeläistensä” tulokset? Siitä sitten h -indeksejä summaamaan, tai jotain fiksumpaa laskemaan.

Omalla alallani voi huippuprofessori koota vuosien myötä h -indeksiksi vaikkapa 50 – 60. Hän tietää silloin olevansa alansa huipulla, myös kansainvälisesti. Mutta jos tieteellinen tuotos ei jatku oman uran jälkeen professorin kouluttamien uusien huippututkijoiden myötä, kokonaisimpakti tieteeseen ei kehity ja jää kovin rajalliseksi. Toisin on sillä, joka on kouluttanut suuren luokan tohtoreita, jotka jatkavat tieteessä ja luovat oman uransa ja jälkikasvunsa. Siitä syntyy tieteellinen sukupuu, tai ketjukirje, joka on tavoittelemisen arvoinen.

Meidän tulee asettaa ambitiotaso korkeammalle, näin sanoi tutkimuksen kansainvälinen arviointi. Tämä voi monesti onnistua helpommin nuoremmalta, kannuksensa vasta osoittaneelta, mutta eteenpäin pyrkivältä ja työhönsä innostuneelta. Annetaan heidän ajattelulleen tilaa ja työstä kunniaa silloin, kun se heille kuuluu. Näin huolehdimme jälkikasvustamme.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin

Kantaaottava yliopisto

Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheessa yliopiston johdolla oli pyrkimys rakentaa intranetistä paitsi tiedonvälityksen ja -hankinnan, myös yliopistoyhteisön sisäisen keskustelun areena. Erityisen hyvin emme tässä onnistuneet. Keskustelua käydään, mutta ensisijaisesti julkisilla sivuilla, muissa blogeissa, sosiaalisessa mediassa ja printtimediassa.

Siksi myös yliopiston johtoryhmä siirtää bloginsa yliopiston julkisille sivuille. Toivottavasti lukijoissa on jatkossa myös niitä, jotka vierailevat sivuillamme ehkä vasta ensimmäistä kertaa.

Kohderyhmien eriytyessä myös suomenkieliset ja englanninkieliset blogit elävät omaa elämäänsä. Suomenkielisten tekstien on tarkoitus uusiutua viikoittain ja englanninkielisten kuukausittain.

Tarkoituksemme ei ole puhua jollain ennalta sovitulla johdon äänellä. Yliopiston perusluonteeseen kuuluu kriittinen asenne ja kantaaottavuus. Johdon edustajina tämä tarkoittaa kuitenkin kannan ottamista asioihin, joissa kullakin kirjoittajalla on omaa asiantuntemusta.

Toki kiinnostavassa tekstissä pitäisi aina välittyä myös omat kokemukset, ja kantaa voi ottaa kärjekkäämmin kuin mitä tapana on suomalaisessa keskustelukulttuurissa.

Erilaisten kantojen esittämistähän pidetään Suomessa usein riidan haastamisena. Syynä voi olla myös tiedekäsityksemme rajoittuminen paljolti analyyttiseen perinteeseen. Sortumatta oman nuoruuteni kantaaottavan yliopiston glorifiointiin, henkilökohtaisesti pidän ilmapiiristä, joka kannustaa tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita avautumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

PerttuVartiainen3_100x130pxPerttu Vartiainen