Suomen paras oppimisympäristö

Yliopiston strategiatyön yhteydessä olemme tehneet perusteellisen luotauksen tutkimuksemme vahvuusaloihin. Toinen perustehtävämme, koulutus on jäänyt keskusteluissa vähäisemmälle huomiolle.  Lausunnoilla olevassa strategialuonnoksessa tavoitteeksi on asetettu Suomen parhaan yliopistollisen oppimisympäristön tarjoaminen opiskelijoillemme. Missä olemme ja miten tavoitteeseen päästään, ovat kysymyksiä, joita on syytä pohdiskella syvällisemmin viimeistään strategian jalkauttamisen yhteydessä.

Koulutusohjelmiemme laadukkaat ja muuttuvan työelämän tarpeisiin vastaavat sisällöt, toimivat opintopolut ja opintososiaalisten asioiden mallikas hoito ovat vetovoimatekijöitä, jotka tekevät kampuksistamme houkuttelevia ensisijaisia vaihtoehtoja opiskelupaikkaansa etsiville lahjakkaille nuorille. Onnistunut opiskelijarekrytointi on elintärkeä kysymys tulonmuodostuksemmekin kannalta. OKM:n rahoitusmalli palkitsee enenevässä määrin opintojen etenemisestä ja opiskelijoiden koulutuksen laadusta antamasta palautteesta. Mallin matkimisesta ei saa tulla itsetarkoitus, mutta koulutuksen kohdalla se sisältää monia hyviä opintojen etenemisestä kertovia mittareita.

Kestomenestyksen varmistamiseksi on tärkeä oppia tunnistamaan sekä mallikkaasti toimivat koulutusprosessit että puuttua avoimesti havaittuihin ahtaumiin. Tiedekuntani näkökulmasta aivan liian tiheästi uusiva ahtauma on aineenopettajien pedagogisten opintojen järjestämistä koskevat ennakoimattomat muutokset. Tämä yksittäinen esimerkki osoittaa erinomaisesti tiedekuntien ja ainelaitosten välisen luontevan vuoropuhelun välttämättömyyden, ettemme omilla toimillamme vaikeuttaisi opiskelijoiden suoriutumista tavoiteajoissa. Opintopolkujen raivaaminen turhista etenemistä haittaavista risuista palkitsee niin yliopistoyhteisöä kuin ympäröivää yhteiskuntaa.

Koulutuksen laadusta kerätyn opiskelijapalautteen perusteella menestymme hyvin kansallisiin verrokkeihimme nähden eikä parhaan oppimisympäristön asettaminen tavoitteeksi ole epärealistista. Sen sijaan pysyminen piikkipaikalla edellyttää koulutuksemme laaja-alaista ja jatkuvaa tarkastelua, mutta ennen kaikkea opettajuuden vahvistamista yliopistoyhteisössämme. Tutkimuksen edistämisen rinnalla olemme kouluttamassa tulevaisuuden osaajia!

harri_siiskonenHarri Siiskonen

 

Ei oppi ojaan kaada – tohtoreitakaan

Olen viime aikoina ollut usein tilaisuudessa keskustella eri tahojen edustajien kanssa tohtorin tutkinnoista, niiden sisällöistä ja siitä, miten ne vastaavat yhteiskunnan tarpeita.

On esitetty epäilyksiä, että tutkintotavoitteet ja niiden tuoma rahallinen korvaus yliopistoille johtaisi tohtoritehtailuun ja väitöskirjojen tieteellisen tason laskuun. Varsinkin elinkeinoelämän taholta on toisaalta nähty tohtoritutkintojen ja niihin liittyvän tutkimustyön olevan liian teoreettista ja kapeuttavan osaamista liiaksi.

Noin 2 % suomalaisista on suorittanut tohtorin tutkinnon ja määrä kasvaa koko ajan. Ei siis ole ihan yhdentekevää, mitä valmiuksia tohtorin tutkinto tuo. Itse olen sitä mieltä, että tutkinnolle pitää luoda erilaisia ”opintopolkuja”. Ne, jotka tähtäävät tutkijan uralle, ottavat enemmän teoreettisia opintoja tutkintoonsa. Ne, joiden tavoitteena on asiantuntijatehtävät tai vaikkapa yrittäjyys, voivat ottaa enemmän niitä tukevia opintoja.

Tutkimustyön mahdollisimman korkea laatu on oltava kaikkien väitöskirjojen tavoitteena. Väitöskirjoihin sisältyvästä tutkimuksesta syntyy myös iso osa yliopistojen koko julkaisutoiminnasta, joten niiden laatu vaikuttaa koko yliopiston maineeseen ja menestykseen. Tutkimustyön laajuus on vain sovitettava oikein muistaen, että väitöskirja on tutkijan perustutkinnon opinnäytetyö, ei elämäntyö.

Joka tapauksessa tohtorin tutkintoon sisältyvät opinnot ja tutkimustyö antavat valmiuksia kriittiseen ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja tiedon tuottamiseen. Se ei voi olla turmiollista minkään työn tekemisen kannalta. Lisäksi kaikilla aloilla tutkimus alkaa olla kansainvälisissä verkostoissa tehtävää tiimityötä, ja näitä valmiuksia suomalainen yhteiskunta tulee entistä enemmän tarvitsemaan.

Jukka_Monkkonen_105x155Jukka Mönkkönen

Professorit periyttäjinä

Ystävät hyvät,

UEF:n uutta strategiaa rakennetaan kiivaalla aikataululla. Tavoitteena on löytää paras osaamisemme alueilta, jotka omaavat globaalin merkityksen ja ratkaisevat osaltaan yhteiskunnan isoja ongelmia. Sitä varten meidän tulee tunnistaa aidosti kaikkein kovin tutkimusosaamisemme. Strategiaa voitaneen toteuttaa täystehoisesti vuodesta 2016, jolloin UEF:n strategista resurssia on taas merkittävämmin jaettavana. Näin ainakin voi toivoa. Strategian ohjaamana suuntaamme tulevaisuuteen – ja toivottavasti menestykseen.

Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. On aika antaa nuorten yrittää ja loistaa. Professorien moninaisen tehtäväkuvan joukossa päätehtävä on uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen, näin toteavat myös Jorma Sipilä ja Marianne Stenius (Vieraskynä, HS 8.1.2014). Vanhempien kollegojen tehtävä on luottaa ja tukea nuoria, ei dumpata. Ei voi olla niin, että seniori rahoituksen kerääjänä on se viimeinen nimi julkaisun kirjoittajalistassa. Ei silloin, kun työn aivot ja toteutus ovat jonkun nuoremman.  Olen kuullut moninaisia selityksiä, miksi ryhmän johtaja on se viimeinen nimi julkaisussa, eivätkä ne ole aina tieteellisen etiketin mukaisia.

Riittävän itsenäisyyden osoittaminen jo tutkimusuran varhaisessa vaiheessa tohtoriväitöksen jälkeen on välttämätön ehto sille, että nuori tutkija voi uskottavasti kilpailla kaikkein merkittävimmästä tutkimusrahoituksesta. Esimerkiksi ERC Starting Grant vaatii selkeän itsenäisen toiminnan ja tuloksellisuuden osoituksen. Ilman sitä menestymisen mahdollisuudet ovat huonot.

Hyvät professorit, ehdotan, että arvioitte itseänne sen perusteella, millaisia jälkeläisiä tieteeseen onnistutte kouluttamaan. Sillä tapaa oma impaktinne tieteessä kasvaa ja kehittyy tulevaisuudessa. Henkilökohtaisen h-indeksin sijasta meitä tulisi tarkastella kuin rotuhevosia, siis millaisia jälkeläisiä me ”periytämme”. Meidän tapauksessamme tieteeseen. Miten kouluttamiemme uusien tutkijoiden h -indeksit kehittyvät? Ja mitkä ovat taas heidän ”jälkeläistensä” tulokset? Siitä sitten h -indeksejä summaamaan, tai jotain fiksumpaa laskemaan.

Omalla alallani voi huippuprofessori koota vuosien myötä h -indeksiksi vaikkapa 50 – 60. Hän tietää silloin olevansa alansa huipulla, myös kansainvälisesti. Mutta jos tieteellinen tuotos ei jatku oman uran jälkeen professorin kouluttamien uusien huippututkijoiden myötä, kokonaisimpakti tieteeseen ei kehity ja jää kovin rajalliseksi. Toisin on sillä, joka on kouluttanut suuren luokan tohtoreita, jotka jatkavat tieteessä ja luovat oman uransa ja jälkikasvunsa. Siitä syntyy tieteellinen sukupuu, tai ketjukirje, joka on tavoittelemisen arvoinen.

Meidän tulee asettaa ambitiotaso korkeammalle, näin sanoi tutkimuksen kansainvälinen arviointi. Tämä voi monesti onnistua helpommin nuoremmalta, kannuksensa vasta osoittaneelta, mutta eteenpäin pyrkivältä ja työhönsä innostuneelta. Annetaan heidän ajattelulleen tilaa ja työstä kunniaa silloin, kun se heille kuuluu. Näin huolehdimme jälkikasvustamme.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin

Kantaaottava yliopisto

Itä-Suomen yliopiston perustamisvaiheessa yliopiston johdolla oli pyrkimys rakentaa intranetistä paitsi tiedonvälityksen ja -hankinnan, myös yliopistoyhteisön sisäisen keskustelun areena. Erityisen hyvin emme tässä onnistuneet. Keskustelua käydään, mutta ensisijaisesti julkisilla sivuilla, muissa blogeissa, sosiaalisessa mediassa ja printtimediassa.

Siksi myös yliopiston johtoryhmä siirtää bloginsa yliopiston julkisille sivuille. Toivottavasti lukijoissa on jatkossa myös niitä, jotka vierailevat sivuillamme ehkä vasta ensimmäistä kertaa.

Kohderyhmien eriytyessä myös suomenkieliset ja englanninkieliset blogit elävät omaa elämäänsä. Suomenkielisten tekstien on tarkoitus uusiutua viikoittain ja englanninkielisten kuukausittain.

Tarkoituksemme ei ole puhua jollain ennalta sovitulla johdon äänellä. Yliopiston perusluonteeseen kuuluu kriittinen asenne ja kantaaottavuus. Johdon edustajina tämä tarkoittaa kuitenkin kannan ottamista asioihin, joissa kullakin kirjoittajalla on omaa asiantuntemusta.

Toki kiinnostavassa tekstissä pitäisi aina välittyä myös omat kokemukset, ja kantaa voi ottaa kärjekkäämmin kuin mitä tapana on suomalaisessa keskustelukulttuurissa.

Erilaisten kantojen esittämistähän pidetään Suomessa usein riidan haastamisena. Syynä voi olla myös tiedekäsityksemme rajoittuminen paljolti analyyttiseen perinteeseen. Sortumatta oman nuoruuteni kantaaottavan yliopiston glorifiointiin, henkilökohtaisesti pidän ilmapiiristä, joka kannustaa tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita avautumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

PerttuVartiainen3_100x130pxPerttu Vartiainen