Category Archives: Markku Filppula

Yliopistot järjestyksen kourissa

Hallintojohtajamme jo ehtikin blogissaan 17.8. luonnehtia yliopistojen ja koko koulutusjärjestelmän lähitulevaisuuden näkymiä ”kylmäksi kyydiksi”. On käynyt selväksi, että valtion ensi vuoden budjetti ja siihen sisältyvät leikkaukset merkitsevät uutta vaihetta korkeakoulusektorille: nyt päivän sana on ”sopeuttaminen”, kun vielä jokin aika sitten uskottiin tai uskoteltiin korkeimman opetuksen ja tutkimuksen saavan edes jonkinlaista armoa valtiovarainministeriön haukankatseen alla. Ei saa, eikä vaihtoehtoa leikkauksille ole, kuten valtakunnan ”viralliset” talousviisaat todistelevat – viimeksi Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen HeSa:ssa (30.8.). Ajat muuttuvat ja yliopistot niiden mukana; tämä on pelin henki. Rahalla ja tässä tapauksessa nimenomaan sen puuttumisella on ihmeellinen voima yliopistomaailmankin muuttumisen moottorina.

Meillä kuten muissakin yliopistoissa ovat erilaiset sopeuttamisohjelmat täydessä käynnissä tai vähintäänkin suunnitteilla. Myös paljon puhuttuihin RAKE-prosesseihin on varmasti tulossa vauhtia; toistaiseksihan ne ovat edenneet pääosin yliopistojen keskinäisen kyräilyn ja odottelun merkeissä. Nyt voi sanoa, että se pitkään odoteltu Beckettin näytelmän Godot viimein saapuu, ja yhteistyöneuvottelut yliopistojen välillä saavat varmasti uutta sykettä ja sisältöä. UEF:n kannalta näin soisi tapahtuvankin, koska meillä on aloja, joilla yhteistyö ja työnjako muiden kanssa olisi järkevää ja resursseja säästävää. Olemme myös strategiamme ja tähänastisten profiloitumistoimiemme ansiosta valmiit tällaisiin yhteistyökuvioihin.

On silti vähän pelottavaa ajatella, mihin kaikkeen koulutusmenojen leikkaukset voivat johtaa. Aivovienti on yksi todellinen uhkakuva, joka on jo todellistunut esimerkiksi meitä väestömäärältään hieman pienemmässä Irlannin tasavallassa, jota on tarjoiltu meillekin talouspolitiikan mallimaaksi. The Irish Times –lehden mukaan Irlannista emigroitui vuoden 2014 huhtikuusta tämän vuoden huhtikuuhun mennessä reilut 35,000 pääosin nuorta ja koulutettua ihmistä; edellisenä vuonna luku oli n. 40,000 (The Irish Times, online-versio 29.8.2015). Meillä ei mitään tällaista ole vielä tapahtunut, mutta Siirtolaisinstituutin laskelmien mukaan Suomesta lähtijöitäkin on vuosittain jo tuhansia, ja heistä yhä useammat eivät koskaan palaa.

Suomalaisen yliopistomaailman yksi viime päivien uutinen on ollut Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamintutkimuksen professorin Jaakko Hämeen-Anttilan siirtyminen ensi kesänä Skotlantiin, Edinburghin yliopistoon. Syiksi hän on maininnut erityisesti Helsingin yliopistoon kohdistetut rajut leikkaukset ja paremmat työskentelymahdollisuudet Edinburghissa. Vaikka kyseessä on yksittäisen tutkijan lähtö, menetys on suuri koko suomalaiselle alan tutkimukselle. Itämaisten kielten ja kulttuurien tutkimuksen ala on Suomessa pieni, mutta sillä on ansiokas perinne ja hyvä kansainvälinen maine Armas Salosen sumerin kielen tutkimuksista sekä Hammurabin lain ja Gilgameš-eepoksen suomennoksista lähtien. Hämeen-Anttilan lähdön myötä tämän perinteen jatkuvuus vaarantuu, ja näin voi käydä monelle muullekin tutkimusalalle myös muissa yliopistoissa. Kaiken sopeuttamisen keskellä olisi tärkeää varoa, ettei suomalaiselle tieteenharjoittamiselle tehdä mitään sellaista vahinkoa, jota ei myöhemmin enää voida korjata. Tässä jos missä kysytään yliopistojen kykyä todelliseen yhteistyöhön.

filppulaMarkku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Laatua, enemmän laatua!

Nykypäivän yliopisto on monin eri tavoin valjastettu toimintansa laadun parantamiseen, säännölliseen tarkkailuun ja arvioimiseen. On auditointia, riskianalyysia, johdon katselmuksia, laatukäsikirjoja ja –standardeja, yksiköiden laatuvastaavia ja mitä vielä – tämä kaikki on sananmukaisesti ”laatutyötä”, joka muodostaa ei-ihan-pienen osan useimpien meidän vuosittaisesta työajastamme. Laatutyön merkitystä ei voi kiistää, koska menestyäkseen kilpailussa hyvistä opiskelijoista ja opettajista sekä niukkenevista resursseista yliopistojen on pakko yrittää tehostaa toimintaansa työnsä laatua parantamalla.

En kuitenkaan liene ainoa, jonka mieleen silloin tällöin hiipii kysymys, olisiko löydettävissä tapoja suunnata nykyistä suurempi osa erityisesti tutkijoidemme ja opettajiemme työpanoksesta varsinaiseen toimintaan – tutkimukseen ja opetukseen – erilaisten ”metatoimintojen” sijasta, joihin laatutyökin kuuluu? Pitäisikö metatoimintoja vuorostaan tarkastella metatason ”sillä silmällä”, jotta päästäisiin entistä enemmän kiinni itse äkshönniin vaikkapa erilaisten laatutoimintojen ajoituksia, laajuutta ja toistuvuutta rukkaamalla?

Näin ajokauden taas kerran alettua muistelen tapahtumaa hamassa menneisyydessä, kun kunnostelin ensimmäistä motskariani ajokuntoon helsinkiläisen kerrostalon takapihalla. Naapurin mies seurasi ikkunastaan touhujani monena iltana, kunnes lopulta tokaisi: ”Aina sä vaan hinkkaat tuota pyörääsi, etkö sä koskaan aja sillä?” Tämä tokaisu sai syvempää filosofista merkitystä, kun vuosia ja tuhansia ajokilometrejä myöhemmin törmäsin (metaforisesti puhuen) Robert M. Pirsigin romaaniin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance. Olin ottanut moottoripyöräilyyn ja itse pyörään Pirsigin termein ”klassisen asenteen” – hakenut laatua perehtymällä tarkkaan pyörän mekaniikkaan likimain jok’ikistä mutteria myöten. ”Romanttinen asenne” olisi jättänyt hinkkaamisen vähemmälle ja keskittynyt itse ajamiseen ja vapauden mahtavaan tunteeseen – luottaen siihen, että masiina toimisi.

Jälkikäteen voin väittää kuitenkin löytäneeni lopulta sopivan kompromissin moottoripyöräilyn laatutyön ja itse ajamisen välillä. Tein tuolla pyörällä kaikkiaan kolme edestakaista kenttätyömatkaa Irlantiin väitöskirjaani varten. Matkaa kertyi tuhansia kilometrejä, eikä laatu pettänyt muutamia tulppiin tulleita piikkejä lukuun ottamatta, ja nekin oli helppo poistaa. Suosittelisin näillä empiirisillä perusteilla UEF:n laatutyöhönkin sopivasti mitoitettua klassillis-romanttista asennetta – sellaista, jossa kone on kunnossa, mutta itse toiminta pääosassa!

filppulaMarkku Filppula
Filosofisen tiedekunnan dekaani

Elämää “Niin se vain on” -ajassa

Julkinen keskustelu yleisestä talouspolitiikasta tuo hakematta mieleen vanhan väitteen, jonka mukaan pieneen maahan mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Tämä näkyi vastikään niissä tyrmäävissä reaktioissa, joita Aalto-yliopiston professorin Pertti Haaparannan kirjoitus HeSa:ssa (22.3) herätti taloustieteilijöiden ja –poliitikkojen ”enemmistöksi” kuvatussa rintamassa. Tämä rintama pitää välttämättömänä leikata julkisia menoja radikaalisti, kun taas Haaparannan velanottoon perustuva elvytys on sen mukaan tuhon tie. ”Niin se vain on”, sanotaan. Maallikolle tulee mieleen pari muutakin jo yksinkertaisen propositiologiikan sallimaa mahdollisuutta, kuten ”se on niin tai näin”, ja jos oikein uskaliaaksi heittäytyy, ”se on niin ja näin”. Modaalinen logiikka lisäisi tähän vielä omia mahdollisten maailmojen ulottuvuuksiaan, mutta se ei enää sovi yhden totuuden maailmaan.

Korkeakoulupolitiikassa ”niin se vain on” tarkoittaa esimerkiksi EVA:n äskettäisen raportin mukaan sitä, että Suomen tieteen tila on huolestuttava ja taso laskemassa kansainvälisessä vertailussa. Jotkut ovat tosin rohjenneet kyseenalaistaa näin suorasukaisen yleistyksen, mutta ”niin se vain on” –kanta näyttää nyt otetun virallisen korkeakoulupolitiikan lähtökohdaksi, ja sen mukaan jatkossa toimitaan. Se siitä.

Toinen samasta raportista luettavissa oleva johtopäätös on, että Suomen kokoiseen maahan mahtuu vain 7 yliopistoa. Tueksi tälle tarjotaan vertailumaista erityisesti Tanskaa. Siellä on vuoden 2006 yliopistouudistuksen jälkeen vain 8 yliopistoa, ja maa on silti yliopistojen tehokkuusvertailussa selvästi meidän edellämme. Kertomatta tosin jää, että esimerkiksi Tanskan SDU:lla, jota UEF on käyttänyt benchmarking-kumppaninaan, on peräti 5 eri paikkakunnilla toimivaa kampusta. Suuruuden ekonomia on tässä vähintään tulkinnanvaraista ja yliopistoverkko alueellisesti edelleen laaja.

Kolmas raportin totuus on, että paras tulos saavutetaan, mikäli tohtorikoulutus ja mieluiten myös maisteritason koulutus keskitetään vain suurimpiin yliopistoihin. Tätä henkeä on nähtävissä myös monien alojen RAKE-raporteissa, joten tässäkin joudumme toteamaan, että ”niin se vain on”. Sitä ei ole juuri pohdittu, mitä kaikkea menetetään, jos näin toimitaan. Voi käydä niinkin, että tutkimuksen taso laskee tutkimussuuntauksien, -kohteiden ja metodologisten lähestymistapojen yksipuolistuessa keskittämisen myötä, puhumattakaan siitä, että kandidaattitason yliopistojen opettajien tutkimuksellinen potentiaali jää täysin määrin hyödyntämättä. Mitä se merkitsee opetuksen tasolle, opettajien motivaatiolle ja mitä opiskelijoille – kysymyksiä riittää.

Ja kun mallia nyt haetaan Tanskan ohella muista pienistä eurooppalaisista maista, jopa lamasta nousevan Irlannin tasavallan korkeakoulujärjestelmäkin on otettu esimerkiksi menestyjästä. Tässä kannattaa huomioida se OKM:n tilaaman ja vastikään julkaistun kansainvälisen arviointiraportin johtopäätös, että yksi maan menestymisen keskeinen perusta on ollut satsaaminen koko korkeakoulujärjestelmän toimivuuteen, ei vain yksittäisiin instituutioihin (Towards a future proof system for higher education and research in Finland, Technopolis Group, 2015, s. 139). ”Niin se vain on” voi siis olla noinkin.

filppulaMarkku Filppula

Tohtorikoulutus hakee muotojaan

UEF:n strategian toteutusohjelman 2015-2020 yhtenä tavoitteena on vähentää selvästi nykyisten 28 tohtoriohjelman määrää jo lukuvuoden 2015-2016 alkuun mennessä. Perusteet tälle ovat ilmeiset: monet ohjelmista ovat aivan liian pieniä ja vähäverisiä, ja resurssien rajallisuuskin puoltaa nykyistä suurempia ohjelmia. Tiedekuntien tehtävänä on nyt löytää ne muodot ja laajuudet, jotka parhaiten palvelisivat yliopiston strategisia tavoitteita. Siinä onkin miettimistä, koska ei ole hyväksi myllätä järjestelmää ympäri kovin pian tämän kierroksen jälkeen.

Nopeakin silmäys muiden kotimaisten yliopistojen tohtorikoulutuksen malleihin kertoo, että niitä on likimain yhtä monta kuin on yliopistoja. Helsingillä on 4 tieteenalapohjaista tutkijakoulua ja niiden alla yhteensä 32 tohtoriohjelmaa. Jyväskylän järjestelmä taas perustuu hallinnollisten yksiköiden (7 tiedekunnan ja niiden alaisten laitosten) varaan, vaikka joukossa näyttäisi olevan joitakin tieteenaloihin perustuviakin. Oululla on yksi yliopiston tason tutkijakoulu kuten UEF:ssa, mutta meistä poiketen sen alla tieteenalakohtaisesti (terveystieteet, ihmistieteet, tekniikka ja luonnontieteet) ryhmitellyt 9 tohtoriohjelmaa. Ja muilla yliopistoilla sitten lisää erilaisia versioita samasta teemasta sekä kaikkien näiden ohella vielä tämän vuoden loppuun asti joukko valtakunnallisia tohtoriohjelmia peruna OKM:n ja SA:n rahoittamista tutkijakouluista.

Mille pohjalle UEF:n tohtoriohjelmien pitäisi jatkossa rakentua, ja miten laajoja niiden tulisi olla? Koska UEF:n yleinen strategia perustuu nyt tutkimuksen haasteiksi tunnistettuihin teemoihin ja niiden pohjalta muodostuneisiin eri tason tutkimusaloihin, yksi ilmeinen vaihtoehto on sitoa tohtoriohjelmat tavalla tai toisella niihin. Tähän tähtää strategian toteutusohjelmakin. Se edistäisi strategiassamme peräänkuulutettua tieteidenvälisyyttä ja olisi viimeisen päälle profiloivaakin. Kannattaa kuitenkin varoa sitä, etteivät uudet tohtoriohjelmamme rajaa liian voimakkaasti meille tohtorikoulutukseen haluavien joukkoa, mikä voisi johtaa hakijoiden määrän pienenemiseen ja laadun heikkenemiseen. Tohtorin tutkinnonhan on tarkoitus olla lähinnä tutkijan ammattitaidon näyte, minkä jälkeen alkaa se totinen tieteellinen työskentely tai – kuten nytkin ja tulevaisuudessa yhä useamman tohtorin kohdalla – suuntautuminen erilaisiin asiantuntijatehtäviin akateemisten instituutioiden ulkopuolella. Tohtoriohjelmat voisivat hyvin olla temaattisia, kuten useimmat nytkin ovat, mutta ne perustuisivat nykyistä väljempiin teema-alueisiin, joilla olisi sisällöllinen kytkös UEF:n tutkimusalueisiin.

Toimivat ratkaisut varmasti löydetään, mutta niiden etsinnässä on hyvä pitää mielessä taustalla alati kiihtyvä yliopistojen keskinäinen kisaaminen parhaimmista maisteri- ja tohtoriopiskelijoista. Ns. RAKE-keskusteluissa on kuulunut sieltä täältä ääniä, jotka ovat esittäneet vähintäänkin tohtorikoulutuksen keskittämistä harvoihin suurimpiin yksiköihin, joiden sijainnin kaikki tiedämme. Monilla aloilla se kapeuttaisi suomalaisen tohtorikoulutuksen ja sitä kautta myös tutkimuksen kenttää ja johtaisi pitkän päälle niiden tason laskuun. On sanomattakin selvää (mutta sanon silti), että UEF:n ja sen strategian toteutumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää pitää kiinni oikeudesta kouluttaa tohtoreita keskeisillä koulutuksen ja tutkimuksen alueillamme. Professorien tehtävä on ”professoida”, siis harjoittaa tieteellisen tiedon tuottamista ja levittämistä, julistamista, eikä tätä tehtävää voi rajoittaa millekään tietylle tutkintotasolle.

filppulaMarkku Filppula

Kellot soivat duaalimallille?

Tätä saattoi odottaa jo kansainvälisten esimerkkien valossa. Britanniassa John Majorin hallitus korotti jo 1990-luvun alussa sikäläiset polytechnic-nimen alla kulkeneet kolmannen asteen instituutiot yliopistoiksi, minkä jälkeen niillä on ollut oikeus tarjota kaiken tasoisia tutkintoja siinä missä ”vanhoilla” yliopistoillakin. Useimmat ottivat myös university-nimen käyttöönsä.

Suomessa samanlainen kehitys muhii vielä kannen alla, mutta pulpahtelee sieltä hellalle vähän väliä. Yksi pisimmälle päässyt läikähdys on Tampereen alueen kolmen korkeakoulun yhdistymishanke, ”T3”. Hanke on osa kuuluisaa korkeakoulujen ”rakenteellista kehittämistä”, eikä sen yksityiskohdista ole julkisuuteen juuri tiedotettu. Ja jos Aikalaisen kolumnia 24.11. (Marjo Vuorikoski, ”Edistyksen pakko”) on uskominen, niin ei Tampereen yliopiston henkilökuntakaan siitä toistaiseksi paljon tiedä muuta kuin, että esillä on ollut mm. kandidaatin tutkinnon toteuttaminen ammattikorkeakoulussa – jos se sellaisena säilyy, ja jos saman alan koulutusta on sekä siellä että yliopistossa tai teknillisessä yliopistossa.

Jos Tampereen hanke etenee yhdistymiseen saakka, on helppo arvata, että samanlaiset hankkeet saavat vauhtia muuallakin, ja nykymuotoinen duaalimalli on pian historiaa. Vai käykö sitten niin kuin esimerkiksi Irlannin tasavallassa on käymässä? Siellä on näihin päiviin asti ollut meikäläisen duaalimallin mukainen jako perinteisiin yliopistoihin ja institute of technology -nimikkeen alla toimiviin kolmannen asteen instituutioihin, jotka vastaavat meidän ammattikorkeakoulujamme. Nyt kuitenkin Dublin Institute of Technology on saamassa yliopistollisen statuksen ja muuttamassa nimensä Dublin Technological Universityksi. Monia samanlaisia hankkeita on vireillä muilla paikkakunnilla. Yksi tähän kehitykseen johtanut syy on se, että teknologiset instituutit ovat vuosien mittaan laajentaneet koulutus- ja tutkintotarjontaansa yhteiskunnallisiin ja humanistisiin aineisiin – siis perinteisille yliopistoille aiemmin varatuille aloille. Koska kaikki teknologiset instituutit eivät kuitenkaan tule saamaan tai edes haekaan teknologisen yliopiston asemaa, Irlannissa näytään päätyvän duaalimallin sijasta kolmikerroksiseen malliin, jossa ylimpänä ovat perinteiset yliopistot, sen alla teknologiset yliopistot ja alimpana teknologiset instituutit.

Saapa nähdä, käykö meilläkin lopulta niin, että yliopistojen välille muodostuu samanlainen hierarkia sen mukaan, miten lähellä tai kaukana ne ovat nykyisen kaltaisista tiedeyliopistoista tai ammattikorkeakouluista? Merkkejä tällaisesta ajattelusta on ilmassa.

filppulaMarkku Filppula

Yliopistojen sivukuvat kuntoon profiloitumisrahalla

Suomen Akatemia on avaamassa yliopistoille mahdollisuutta hakea erityistä profiloitumisrahaa, joka on otettu pois yliopistojen rahoituksesta ja jaetaan niille kilpailun kautta takaisin. Se on tarkoitettu tukemaan yliopistojen erikoistumista vahvimmille tutkimuksen alueilleen. Ja kun erikoistutaan johonkin, jotakin muuta pitää ymmärtää myös jättää pois eli ”poisvalita”.

Tämä on jatkoa mm. niille UNIFI:n käynnistämille profilointiharjoituksille, joita on jo käyty useilla aloilla ns. rakenteellisen kehittämisen merkeissä. Nyt niissä ollaan jo toisella kierroksella, ja olen itsekin mukana valtakunnallisessa kieliaineiden KIRA-ryhmässä. Sen tehtäväksi on annettu tarkastella kieliaineiden tarjontaa valtakunnallisesti ja esittää toimia, joilla tehostetaan yliopistojen välistä yhteistyötä ja profiloitumista sekä tutkimuksen että koulutuksen aloilla. Vastaavanlaisia ryhmiä on perustettu useille muille aloille.

Ryhmien työ on vielä kesken tai vasta alkamassa, ja ainakin KIRA-ryhmältä loppuraporttia odotetaan vasta ensi vuoden huhtikuussa. Keskusteluissa on kuitenkin jo noussut esiin monia onnistuneessa profilaatiossa ratkaistavia kysymyksiä.  Yksi on tämä: ei riitä, että kukin yliopisto kertoo olevansa erinomainen niillä ja niillä aloilla, vaan sen pitää myös pystyä kertomaan, mihin sitä erinomaisuutta voidaan käyttää. Tämä on sitä, mitä kutsutaan ”yhteiskunnan osaamistarpeiksi”. Miten ne sitten määritellään, voikin olla monipolvinen juttu, mistä seuraavassa pari esimerkkiä kieliaineiden alalta.

On todettu, että koululaitoksessa eri kieliaineiden opettajatarve vaihtelee voimakkaasti aineesta toiseen. Ääripäinä lienevät englannin kieli ja saksan kieli: englantia ja sen opettajia tarvitaan lisää, saksaa ja sen opettajia taas nykyistä selvästi vähemmän, koska sen opiskelu kouluissa on jatkuvasti vähentynyt.

Tyystin erilainen kuva yhteiskunnan osaamistarpeista syntyy Elinkeinoelämän keskusliiton tänä vuonna teettämästä ”Kielitaito on kilpailuetu” –selvityksestä.  Siinä korostetaan monipuolisen kielitaidon merkitystä yrityksissä ja pidetään koululaitoksen nykyisin tarjoamaa kielivalikoimaa aivan liian kapeana ja suomalaisten kielivarantoa uhkaavana. Esimerkiksi saksan kielen ja kulttuurin taitajia tarvitaan edelleenkin ja jopa nykyistä selvästi enemmän vientiyrityksissä, onhan Saksa tärkeimpiä kauppakumppaneitamme. Sama koskee venäjää, jota tarvitaan laajasti myös vähittäiskaupan alalla. Ruotsia taas pitää hallita erityisesti finanssialan yrityksissä, jotka ovat suurelta osin ruotsalaisomisteisiakin (kuten monen muunkin alan yritykset). EK:n selvityksen mukaan ruotsia käytetään puolessa sen jäsenyrityksistä.

Tulokset antavat miettimisen aihetta esimerkiksi niille, jotka haluaisivat tehdä ruotsin opiskelun vapaaehtoiseksi itäsuomalaisissa kouluissa. Tuloksena olisi, että suuri osa itäsuomalaisista nuorista jäisi eteläsuomalaisten jalkoihin työmarkkinoilla. EK:n selvitys kiinnittää huomiota tähän maantieteelliseen jakaumaan todetessaan, että ns. A2-kielen eli vapaaehtoisen pitkän kielen opetustarjonta on selvästi monipuolisempaa Etelä-Suomen suurissa kaupungissa kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa, joissa sitä ei monissa kunnissa ole tarjolla lainkaan.

Yliopistojen profiloinnin tiimellyksessä on syytä muistaa, että yhteiskunnan osaamistarpeet vaihtelevat siitä riippuen, mistä päin niitä katsotaan.  Niitä ei ainakaan riitä katsoa vain yhdestä eikä kahdestakaan vinkkelistä.

filppulaMarkku Filppula

Kohti avointa julkaisemista – mutta kenen ehdoilla ja millä hinnalla?

Avointa julkaisemista suositellaan siellä ja täällä, ja näin tekee Suomen Akatemiakin. Hyvä niin, mutta tutkijan vaikeaksi tehtäväksi jää julkaisukanavan valinta. Ja kanaviahan riittää: on maksullista ja maksutonta, arvovaltaista ja ”tavan” tasoa edustavaa, matalampaan tai korkeampaan julkaisuluokkaan kuuluvaa, ja siellä seassa häiriköivät lukemattomat ”saalistavat” julkaisut seireenin kutsuineen. Tutkija on myös viimeistään nyt tuskallisen tietoinen siitäkin, että hänen valintansa ja menestyksensä vaikuttaa hänen kotiyliopistonsa ja –laitoksensa rahoitukseen entistä suoremmin.

Maksaako vai eikö maksaa? Monilla aloilla jo tänä päivänä turha kysymys, kun ”oikeatkin” kustantajat ovat päässeet asemaan, jossa ne voivat ottaa kirjoittajilta julkaisemismaksua. Enemmänkin lienee kyse siitä, kuka avoimesta julkaisusta maksaa: kirjoittaja(t) vaiko julkaisun käyttäjä(t). Jos kirjoittaja, hän voi yrittää saada laitoksensa tai tutkimuksensa rahoittajan maksajaksi, mutta kalliiksi se voi käydä kummassakin tapauksessa.

Mutta löytyisikö vaihtoehtoja, jossa kustantajat eivät sanelisi pelin sääntöjä, kuten nyt näyttää tapahtuvan? Viime vuoden lingvistien maailmankongressissa Max Planck –instituutin tutkija Martin Haspelmath esitteli Max-Planck-Gesellschaftin nyt jo maailmanlaajuiseksi kasvanutta avoimen julkaisemisen liikettä. Se sai alkunsa ns. Berliinin julistuksesta, joka annettiin  11 vuotta sitten  (http://openaccess.mpg.de/286432/Berlin-Declaration). Julistuksen hengessä Haspelmath ja Stefan Müller Berliinin Freie Universität –yliopistosta ovat perustaneet Language Science Press –julkaisufoorumin, jossa tutkijayhteisö hoitaa ilman kaupallisia kustantajia kirjojen julkaisemisen kaikille avoimesti saataville (http://langsci-press.org/Meta/). Mukaan tähän toimintaan on nyt ilmoittautunut jo n. 500 eturivin kielentutkijaa ympäri maailman.

Vaihtoehtoja siis on ja likimain joka alalla. Berliinin julistus on johtanut vastaavanlaisten open access –julkaisukanavien perustamiseen monille tieteenaloille, esimerkkeinä vaikkapa  Living Reviews in Relativity ja  eLife. Jälkimmäisen päätoimittaja näkyy olevan vuoden 2013 nobelisti  Randy Schekman, joten julkaisun tieteellinen taso lienee kohdillaan. Non-profit –julkaisemisella on voimakkaita puolestapuhujia, ja se voi olla vakava vaihtoehto sopivaa julkaisukanavaa etsivälle tutkijalle. Miksi emme siis UEF:nkin piirissä lähtisi joukolla mukaan tähän toimintaan? Tässä mietittävää vaikkapa Akatemia-hakemuksensa julkaisusuunnitelmaa parhaillaan laativalle tutkijalle.

filppula Markku Filppula

Se toinen Tolkien – luovuuden lähteillä

Luovuuden väitetään pakenevan yliopistosta (Janne Saarikivi, ”Yliopistostrategia”, Tiede & edistys 1/2014). Julkaisemisesta käydään niin ikään huolestunutta keskustelua: kaikesta siitä, minkä katsotaan uhkaavan luovaa tieteellistä kirjoittamista ja pahimmoillaan johtavan päättömään kilpajuoksuun luokiteltujen julkaisupisteiden perässä (ks. erit. Karvonen, Kortelainen & Saarti, Julkaise tai tuhoudu, 2014). Tämä panee itse kunkin miettimään, mihin kaikkeen kehitys onkaan menemässä, ja pitäisikö sille yrittää tehdä jotain.

Tätä pohtiessani tuli kaikkien tuntema J.R.R. Tolkien mieleen. Kirjahyllyssäni on mm. hänen postuumisti julkaistu teoksensa Finn and Hengest: The Fragment and the Episode. Sen on toimittanut Alan Bliss (oman väitöskirjani nyt jo edesmennyt ohjaaja muuten), joka oli saanut Tolkienin muistiinpanot ja tekstikommentit häneltä itseltään. Teos koostuu kahdesta muinaisenglantilaisesta tekstinpätkästä, joissa kerrotaan Beowulf-eepoksessa esiintyvistä kahdesta sankarihahmosta, nimeltään Finn ja Hengest. Tolkien selvittelee näiden hahmojen historiallista todenperäisyyttä ja kommentoi tekstejä likimain sana sanalta – kyseessä on siis puhtaan filologinen työ, ei fiktiivinen opus, joista hänet parhaiten tunnetaan. Tolkien ei ylipäätään julkaissut kovin montaa tieteellistä teosta, jotka ovat muutenkin jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Asiantuntijapiireissä niitä kuitenkin arvostetaan edelleen suuresti, ja muutamat hänen pitämänsä luennot ovat erityisen kuuluisia. Tutkimuksestaan hän onnistuneesti ammensi ainekset fantasiateostensa mytologisille hahmoille.

Se toinen Tolkien oli tosiaan tiedemies ja Oxfordin professori. Samassa yliopistossa oli opettajana monta vuotta myös hänen ystävänsä C.S. Lewis, yhtä lailla kaikkien tuntema ja rakastama Narnia-sarjan kirjoittaja. Olisikohan nyky-yliopistossa tilaa tällaisille persoonille, joilta näytti pakottomasti onnistuvan luovuus sekä tieteessä että taiteessa? Aika ja konteksti olivat erilaiset, se on selvää. Ei niin paljon opiskelijoita, hallinnollisia rutiineja tai nykyiseen akateemiseen menoon kuuluvia ”metatoimintoja” kuten arviointeja, raportointeja ja julkaisujen luokittelemista. Maailma muuttuu eikä menneeseen tietenkään ole paluuta, mutta pitäisiköhän meidän silti pohtia enemmän luovuutta tieteessä ja sen vaatimaa tilaa sekä muita edellytyksiä? Kannattaisiko tarkemmin miettiä kaikenlaisten metatoimintojen tarpeellisuutta tai ainakin laajuutta ja käyttää niistä säästyvää aikaa itse luovaan toimintaan? Minusta kyllä.
filppula

Kun kulttuurit kohtaavat

Olen tutkijataustanikin takia vuosikymmeniä seurannut Euroopan länsilaidan elämää ja tapahtumia erityisellä mielenkiinnolla. Vastikään Belfast Telegraph (6.4.2014) uutisoi, että Pohjois-Irlannin varapääministeri (Deputy First Minister) Martin McGuinness on mukana Irlannin tasavallan presidentin Michael D. Higginsin virallisella valtiovierailulla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Moni Irlannissakin ihmettelee, miten on mahdollista, että Sinn Féinin johtohenkilö ja entinen IRA:n aktivisti on menossa kuningatar Elisabethin vastaanotolle Windsorin linnaan, kun hän ei aiemmin ole suostunut ottamaan vastaan parlamenttipaikkaansakaan Westminsterissä? Tässä jos missä kohtaavat nyt historiallisella tavalla kaksi kulttuuria, joiden poliittis-yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja kielellinen historia ovat jo myöhemmältä keskiajalta lähtien olleet täynnä vastakkainasettelua ja ajoittain katkeraa väkivaltaa.

Ei Irlannin kehityskulkuja ja suhdetta Yhdistyneeseen kuningaskuntaan voi ymmärtää, saati selittää millään yhdellä syyllä, joksi usein mainitaan keskenään kilpailevat uskonnolliset perinteet. Kyseessä on paljon muutakin. Sama koskee hieman eri perustein Skotlantia, jossa huomattava osa väestöstä haluaa irtaantua Britanniasta. Tai itäisen Euroopan viimeaikaisia tapahtumia, joissa niissäkin syitä on haettava monimutkaisista poliittis-historiallisista, taloudellisista ja kulttuurisista taustatekijöistä, ei vain jonkun yhden tai kahden valtiojohtajan mielijohteista.

Nämäkin esimerkit riittävät kertomaan, että tällaisten kehityskulkujen ja tapahtumien selittäminen ei onnistu pelkän arkiajattelun voimalla. Tarvitaan tutkimusta, joka mahdollisimman monesta näkökulmasta avaisi erilaisten kulttuurien kohtaamisten ja kipupisteiden solmuja ja tarjoaisi tieteelliseen tietoon perustuvia aineksia niihin liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Vastikään hyväksytyssä UEF:n uudessa strategiassa vuosille 2015-2020 yhtenä ihmiskunnan maailmanlaajuisena haasteena onkin esitetty ”kulttuurien kohtaaminen, liikkuvuus ja rajat”. UEF:n tutkijat ottavat tämän ajankohtaisista ajankohtaisimman haasteen innolla vastaan.

filppulaMarkku Filppula