Humanistisen tutkimuksen arvo

Tämänvuotisilla Tieteen päivillä puhuttiin paljon humanistisesta tutkimuksesta ja sen merkityksestä. Aiheesta järjestetty keskustelutilaisuus veti yleisöä paikalle enemmän kuin isoon saliin mahtui. Tilaisuuden vetäjinä olivat Suomen Rooman-instituutin johtaja Tuomas Heikkilä ja ex-kansleri Ilkka Niiniluoto, jotka julkaisivat juuri ennen joulua selvityksensä humanististen tieteiden arvostuksesta ja kansallisesta sekä kansainvälisestä merkityksestä. Pamfletin omaisen selvityksen otsikko on Humanistisen tutkimuksen arvo ja paljon puhuva alaotsikko Kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opus on ladattavissa ilmaiseksi Suomen Rooman-instituutin sivustolta.

Murrettavista myyteistä ensimmäinen kertoo, että suomalaiset eivät arvosta humanistista tutkimusta. Heikkilä ja Niiniluoto teettivät kaksi laajaa kyselytutkimusta kartoittaakseen kansalaismielipidettä ja vielä vaikuttajahaastattelun saadakseen selville, onko kansalaismielipiteen ja vaikuttajien näkemyksissä eroja. Kyselyn tulosten mukaan ihmiset arvostavat humanistisia tieteitä hyvinkin korkealle ja pitävät niitä hyödyllisinä, mutta eroja syntyy riippuen sukupuolesta ja vastaajan sosioekonomisesta tausta sekä kotipaikasta. Ei varmaan yllätä se, että kaupunkilaiset korkeasti koulutetut ja yksin tai puolisonsa kanssa asuvat naiset arvostavat humanioraa eniten, kun taas maaseudulla asuvat perheelliset yrittäjätaustaiset miehet vähiten. Poliittiselta kannaltaan edelliset ovat tyypillisesti vasemmiston ja Vihreiden äänestäjiä, kun taas jälkimmäiset eivät äänestä lainkaan tai äänestävät Perussuomalaisia. Heidänkin joukossaan humanistisia tieteitä pidettiin kuitenkin enemmän hyödyllisinä kuin hyödyttöminä. Kaiken kaikkiaan 77 % kaikista kyselyn vastaajista piti humanistisia tieteitä hyödyllisinä, joten myytti arvostuksen puutteesta osoittautuu tosiaankin vain myytiksi.

Vaikuttajahaastattelut toivat nekin esiin mielenkiintoisia ja osin yllättäviäkin tuloksia. Talousvaikuttajat suhtautuvat yleisesti nuivimmin humanistisiin tieteisiin, mikä on ehkä odotuksenmukaista, mutta se, että koululaitoksen vaikuttajat kuuluvat samaan joukkoon, on uutta ja huolestuttavaakin tietoa. Mikä vielä pahempaa, nuivasti suhtautuvilla on haastatelluista heikoin käsitys siitä, mitä humanistisilla tieteillä tarkoitetaan. Tähän joukkoon kuuluvat myös yllättäen kansanedustajat. Toivoa sopii, ettei tällainen tietämättömyys pääse liikaa vaikuttamaan esimerkiksi koulun opetussuunnitelmia koskeviin päätöksiin.

Muita murrettavia myyttejä ovat mm. se, ettei humanisti työllisty. Humanistien työllistymismahdollisuuksia lisää niiden ammattien suuri kirjo, joihin humanistisen alan tutkinnon suorittanut voi jo nykyisellään sijoittua: selkeiden professioalojen (kuten opettaja, pappi, kielenkääntäjä) lisäksi on lukuisa määrä tehtäviä, joihin ”generalistinen” tutkinto antaa hyvät valmiudet (erilaiset julkisen hallinnon, median sekä kulttuuri- ja elinkeinoelämän tehtävät). Kirjoittajien mukaan tilanne vielä paranisi, mikäli päästäisiin irti ajatuksesta, jonka mukaan tietty koulutus valmistaa vain tiettyihin tehtäviin. Tätä pitäisin itsekin tärkeänä. Keskusteluissa tuodaan usein esille angloamerikkalaiseen yliopistoperinteeseen kuuluva piirre, jonka mukaan esimerkiksi humanistisen perustutkinnon suorittanut voi sen perään hakeutua vaikkapa business administration –koulutukseen ja myöhemmin luoda uransa liike-elämän piirissä. Suomessa tämä on kuitenkin vielä harvinaista, mutta parhaillaan suunnitteilla olevat laaja-alaiset kandidaatin tutkinnot tarjoavat oivan tilaisuuden tällaisen ajatusmallin toteuttamiselle. Näin voidaan humanistisille tieteille ja humanisteille luoda uudenlaista kysyntää. Pitäisi muistaa, että valmiiden työpaikkojen lisäksi työpaikan voi myös luoda itse, kuten yhä useammat humanistitkin ovat jo onnistuneet tekemään.

Heikkilän ja Niiniluodon pamfletti on tärkeä ja juuri tähän aikaan osuva puheenvuoro humanististen tieteiden puolesta. Alaa koetelleiden leikkausten ja vähennysten jälkeen on aika vastaliikkeelle, joka nostaa humanistiset tieteet niille kuuluvaan asemaan.

Markku Filppula
dekaani, filosofinen tiedekunta

Tulevaisuuden toivot

Nyt kun yliopistoja on pidetty laihdutuskuurilla,  oikeat valinnat – profilaatio ja rekrytoinnit –  ovat äärimmäisen tärkeitä menestykselle tulevaisuudessa.  UEFin asemoitumistilastot  Suomen yliopistokentässä osoittavat, että olemme hyvä kouluttaja, mutta tutkimuksessa on tehottomuutta henkilöstöresursseihen nähden.

Toisaalta koulutusaloilla, esim.  lääketieteessä ja hammaslääketieteessä, joissa koulutus  perustuu paljolti kontakti- ja pienryhmäopetukseen,  tarvitaan enemmän henkilöstöresursseja opetukseen.  Pelkkä tutkintotuotos ei kuitenkaan  riitä turvaamaan riittävää rahoitusta, vaan lisäksi tarvitaan vahvaa ja tuloksellista tutkimusta.

Viime viikolla tapasimme Kuopion kampuksella akatemiatutkijoita. Akatemiatutkijan tehtävä tutkimusrahoituksineen  on  kilpailtu ja arvostettu  – ainutlaatuinen tilaisuus kasvaa itsenäiseksi tutkijaksi ja ryhmänjohtajaksi.  Tässä joukossa on tulevaisuuden menestyjiä.  Keskusteluissa  korostui  kysymys,  millaisia näkymiä yliopisto voi tarjota tulevaisuudessa urakehitykselle tutkimuksessa ja opetuksessa.

Samaan aikaan on tarkasteltu UEFin  opetus- ja tutkimushenkilöstön rakennetta. Terveystieteiden tiedekunnassa professorikunnasta  lähes puolet saavuttaa 65-vuoden iän  vuoteen 2025 mennessä.  Siten tilaisuuksia  uusille professoreille tulee avautumaan  ja oikeaan osuva rekrytointi tulee olemaan keskeistä.  Jo tällä hetkellä muutamat akatemiatutkijoista ovat tenureputkessa. Pitkän tähtäimen suunnittelulla voidaan rakentaa urapolkuja sekä yliopiston omille lupaaville tulevaisuuden toivoillemme että houkuttelemaan tulijoita muualta Suomesta ja ulkomailta.

Uutta ajattelua tarvitaan myös pohdittaessa professuurien tehtäväalaa ja sitä, miten koulutusohjelmissa hoidetaan opetus ja mikä on tutkimuksen osuus.  Rekrytointeihin  tarvitaan monipuolisuutta, räätälöityjä positioita ja  roolitusta painottuen tutkimukseen ja/tai  opetukseen.

Hilkka Soininen
dekaani, terveystieteiden tiedekunta

Pylly ylös

Näin vuoden alussa monet aloittavat liikunnallisen ryhtiliikkeen, joka yleensä sammahtaa maaliskuun alkupuolella. Itse olen edustanut samaa yleistä kategoriaa – tahdon enemmän jämähtää pitäisi-, kuin teko-asteelle. Nyt kuitenkin onnistuin hankkimaan itselleni selkävaivan ihan maaseudun askareiden ansiosta ja – kiitos tämän konkreettisen muistutuksen – mieleeni putkahti ennen joulua meille paljon kokouksissa istuville tullut kehotus liittyä Pylly ylös –kampanjaan, jonka kampustemme Sykettä -toimijat ovat lanseeranneet.

Idea perustuu toiminnallisten kokousten haasteeseen. Toiminnallisen kokouksen alussa kerrotaan, että seisominen ja omatoiminen liikkuminen tai verryttely kokouksen aikana on sallittua. Kävelykokouksiakin on jossain päin Suomea harrastettu. Viime syksynä Pylly ylös –kampanja on jo tietääkseni otettu käyttöön Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla sekä Tietojenkäsittelytieteen laitoksella.
Minusta idea on erinomainen.

Henkilökunnan osalta tuki- ja liikuntaelinvaivat yhdessä mielenterveyteen liittyvien ongelmien kanssa ovat ylivoimaisesti suurimmat syykategoriat työstä poissaoloihin. Suhteellisin pienin keinoin ja jo pienellä liikunnalla tai vaikkapa välillä seisomaan nousten voitaisiin moni näistä ongelmista välttää. Tästä hyötyy suoranaisesti yksilö itse, mutta samalla myös työnantaja. Syntyy siis harvinainen win-win –tilanne.

Asennetta ei voi muuttaa kukaan muu kuin henkilö itse, eikä tähän voi sinänsä ketään pakottaa. Omalta osaltani olen huomannut, että työasennoilla todella on merkitystä. Eiköhän oteta kaikki tänä vuonna Pylly ylös –asenne ja oikaistaan ruotomme!

Tuomo Meriläinen
Hallintojohtaja

Suomi 100 –juhlavuodesta vaikuttamisen vuosi

Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe ja vuoden vaihtumisen merkeissä eri paikkakunnilla järjestetyt karkelot antoivat hyvän lähtölaukauksen Suomi 100-juhlavuodelle. Juhlavuoteen liittyviä tapahtumia on tarjolla mittava määrä pitkin vuotta eri tahojen järjestäminä.  UEF on kantanut kortensa kekoon ja järjestää Studia Generalia –luentosarjoja tiedekuntiemme edustamaa tutkimusta ja toimintaa esitellen. Lisäksi on tarjolla ja suunnitteilla paljon muita juhlavuoteen liittyviä tapahtumia ja toimintaa kampuksillamme. Näyttävin tiedossa olevista on Joensuun tiedeseuran kanssa järjestettävä SciFest-tiedetapahtuma toukokuussa, jonka kohderyhmänä ovat erityisesti Suomen tulevaisuuden rakentajat, koululaiset.  Ei sovi myöskään unohtaa, että henkilökuntamme näyttäytyy asiantuntijan rooleissa toisten tapahtumia järjestävien tahojen tilaisuuksissa UEFia edustaen.

Itsenäisyytemme juhlavuoden läpileikkaavana teemana on yhdessä tekeminen. Juhlavuoden teeman henki ja mittava tapahtumatarjonta luovat erinomaiset mahdollisuudet kohtaamisiin ja yhteistyön tiivistämiseen ennestään tuttujen partnereidemme kanssa sekä uusien yhteistyösuhteiden rakentamiseen.

UEF valmistelee parhaillaan vaikuttavuusstrategiaa, jossa yksi keskeinen osa-alue on toimintamme yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Vaikuttavuutta on ollut helpointa mitata koulutuksen ja asiantuntijatehtävien kautta, mutta vaikuttavuuden vaade on alettu liittää myös tutkimuksen rahoitusinstrumentteihin. Uskon, että itsenäisyyden juhlavuosi tapahtumineen synnyttää ajatuksia uudenlaisista vaikuttamis- ja toimintatavoista sidosryhmiemme kanssa sekä auttaa nykyisen toimintamme arvioinnissa.  UEFilla on tarjottavana laaja-alaista osaamista suomalaisen yhteiskunnan käyttöön, mutta osaamisen kysynnän ja tarjonnan kohtaannossa on edelleen petrattavaa.

Itsenäisyyden juhlavuoden toteuttamiseen on allokoitu merkittävästi resursseja niin valtiovallan, kuin tapahtumien järjestäjien toimesta. Jotta saisimme panostuksesta mahdollisimman paljon irti, on tärkeää olla mukana juhlavuoden riennoissa edistämässä yliopiston asiaa. Erityisen tärkeää on nivoa niin kotimaiset kuin kansainväliset opiskelijamme mukaan suunnitteilla oleviin moninaisiin tapahtumiin. Näen itsenäisyyden juhlavuoden UEFin näkökulmasta aktiivisen vaikuttamisen vuotena. Hyvän hengen ja yhteisen tahtotilan rakentamiseen kannattaa panostaa. Yhdessä tekemällä saamme enemmän aikaan.

Harri Siiskonen
dekaani, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta