Kolmas tehtävä

Yliopistojen kolmas tehtävä opetuksen ja tutkimuksen ohella on vaikuttaminen ympäröivään yhteiskuntaan. Kaikkialla maassamme on ollut nähtävissä yliopistojen keskeinen merkitys seutukunnan houkuttelevuuteen, sekä sen paikallistalouden tilaan ja vireyteen. Meidänkin yliopistomme tutkimuksen kautta on lisäksi syntynyt mm. useita merkittäviä spin off –yrityksiä.

Meillä on lähitulevaisuudessa tilaisuus saada myös konkreettista näyttöä siitä, millaiseksi kumppaniksi yliopistomme mielletään tässä maassa. Yliopistoilla on mahdollisuus jälleen pääomittaa toimintaansa varainkeruun kautta muutaman vuoden takaiseen tapaan. Valtio on lupautunut antamaan tähän keräykseen kaikkiaan 150 m€ – jokaista kerättyä euroa kohti yliopisto saa vastinrahaa valtiolta kolme euroa.

Olisi erittäin tärkeää, että meitä ympäröivät yritykset, yhteisöt ja yksittäiset henkilöt tuntisivat yliopistomme niin tärkeäksi kumppaniksi, että ovat valmiita meitä myös taloudellisesti tukemaan. Se, missä voisimme edelleen itse kehittyä, on miettiä kaikkia eri tapoja, joilla olemme meidän keskeisiin kumppaneihimme yhteydessä, kuinka kerromme toiminnastamme, kuinka laajennamme toiminnastamme kiinnostuneiden piiriä ja millaisen muodon esim. alumnitoimintamme saa tulevina vuosina. Kaikki hyötyvät siitä, että yhteisö on ylpeä yliopistostaan ja me ylpeitä ympäristöstämme.

meriläinen tuomo-100x130Tuomo Meriläinen

 

Venäläiselle tiedeyhteisölle ei tule kääntää selkää

Markus Storvik pohdiskeli blogissaan venäläisten tutkimusinstituutioiden kanssa harjoitettavan yhteistyön mielekkyyttä tutkimuksen laatuun ja vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen peilaten. Tutkimuksen taso varmasti vaihtelee Venäjällä kovien tieteiden ja instituutioiden välillä ja ihmistieteiden rasitteena on vuosikymmenien mittainen marxilais-leniniläisen tieteenfilosofian traditio.

Kesäkuussa Kauppalehti uutisoi ihmemateriaaliksi kutsutusta grafeenista (maailman kestävin tunnettu aine), jonka kehittämistä kaupallisiksi tuotteiksi EU tukee miljardin euron tutkimusohjelmalla. Samaisessa uutisessa viitattiin neljään suomalaiseen tahoon, jotka ovat mukana tässä EU:n lippulaivahankkeessa. Mielenkiintoni heräsi, kun jutussa mainittiin myös Itä-Suomen yliopisto. Kun selvittelin grafeeni-tutkimuksen taustoja ja mistä grafeenissa oli kysymys, jäljet johtivat vuonna 2010 Nobelin fysiikanpalkinnon saaneisiin venäläisiin Andre Geimiin (s. 1958) ja Konstantin Novoseloviin (s. 1974). Neuvostoliittolainen/venäläinen korkeakoulujärjestelmä oli tarjonnut heille puitteet huippufyysikoiksi kasvamiseen, vaikkakin varsinaisen tutkimuksellisen timantin, grafeenin keksiminen tapahtui Manchesterin yliopistossa vuonna 2004. Jos järjestelmä tuottaa tällaisia huippuja, se ei voi olla täysin retuperällä.

Tulisiko meidän nyt kääntää selkämme venäläisten kanssa vuosikymmeniä harjoitetulle yhteistyölle? Lähestyn kysymystä ihmistieteiden näkökulmasta. Vaikka meillä ei olisi tarvetta tai halua venäläisten kanssa harjoitettavaan suoraan tutkimusyhteistyöhön, perustuu Venäjä-tutkimuksemme empiirisiin aineistoihin, joita kerätään kenttätöiden avulla tai joita on saatavilla viranomaisten ja muiden tahojen tuottamissa arkistoissa. Aineistojen keruu ja käyttö edellyttävät toimivia suhteita instituutioiden kanssa. Tutkimusyhteistyö paikallisten tutkijoiden kanssa avaa taas ikkunoita venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan toimintamekanismien ymmärtämiseen.

Toinen tärkeä Venäjä-tutkimuksen peruste on relevantin tutkimustiedon tuottaminen poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon tarpeisiin. Sivuutan tässä kaikkien tiedossa olevat päivänpolitiikan tarpeet ja nostan esille kilpajuoksun arktiselle alueelle, jonka tärkeyden myös Suomen Akatemia on huomioinut erillisen arktisen tutkimusohjelman muodossa. Jos mielii menestyä arktisen alueen resurssien kestävää käyttöä koskevassa päätöksenteossa, ei sovi ylenkatsoa yhteistyötä venäläisten tutkijoiden eikä instituutioiden kanssa.

Kolmas Venäjä-yhteistyötä puoltava argumenttini liittyy kansainvälistymään pyrkivään venäläiseen tiedeyhteisöön ihmistieteissä. Venäjän viimeaikainen käyttäytyminen synnyttää meissä oikeutetusti vastenmielisyyttä ja halun kääntää selkämme myös tiedeyhteisölle. Ihmistieteiden edustajana uskon kuitenkin vahvasti siihen, että venäläisen tiedeyhteisön kansainvälistyminen edistää vääjäämättömästi maan demokratisoitumista ja oikeusvaltion toteutumista. Menestyminen läntisessä tiedeyhteisössä edellyttää paradigmaattisten lähtökohtien tarkistamista, joka toivottavasti siirtyy tutkijoiden arkiajatteluun ja käsitykseen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov tiedosti aikanaan yhteiskuntatieteilijöiden roolin muutoksen airueina:  ”Historioitsijat ovat vaarallisia. He pystyvät panemaan kaiken sekaisin.”

harri_siiskonenHarri Siiskonen

Yliopistouraa

 Yliopistotyön houkuttelevuuden suurimpina esteinä on nähty risaiset työurat ilman selkeää etenemispolkua. Tätä on viime vuosina pyritty korjaamaan yliopistoissa käyttöön otetuilla uramalleilla ja tenure track järjestelmällä.

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi pohtii tuoreen Acatiimin (8/2014) pääkirjoituksessa yliopistouran hyviä ja huonoja puolia. Kirjoituksessa on paljon hyviä näkökulmia, vaikkakin uramallien puutteet ja haasteet nousevat hyötyjä enemmän esille. Tämä on tilanne lähes kaikessa aiheesta käytävässä keskustelussa, varmaankin suuresti siitä syystä, että mallit ovat uusia ja osin vielä hahmottumattomia.

Yleisesti ottaen lienee kuitenkin parempi, että yliopistossa pääsee tutkijan ja opettajan uralla etenemään sen perusteella, mitä saa aikaiseksi, ei sen perusteella kauanko on ollut töissä. Urakehityksen kytkeminen tuloksiin koskee sekä tutkijauralle tulemista (rekrytointia) että uralla etenemistä.

Urapolkumallia on tähän saakka käytetty kuitenkin vielä aika vaatimattomasti ja siihen liittyvät pelisäännöt vaativat selventämistä. Nuorten tutkijoiden osalta polku ja sen kriteerit ovat selkeämpiä kuin varttuneempien tenure track mallin.

Tenure track polku edellyttää etenemiselle selkeät kriteerit, jotka ovat tenuroitavan ja työnantajan yhdessä sopimat ja joihin molemmat osapuolet sitoutuvat. Normaalin työsopimuksen lisäksi olisi aina laadittava ns. täydentävä sopimus, jossa kuvataan uralla etenemisen edellytykset yksiselitteisesti.

Tätä edellyttää myös Kaakkuriniemen perään kuuluttama kunniallinen exit-väylä, jos tenuroitavan ansiot eivät täytä etenemisen kriteereitä. Aidosti ansioihin perustuvat onnistuneet rekrytoinnit ovat tietenkin tärkein keino välttää exit-väylän tarve, mutta eteen tulee varmasti tilanteita, jossa tenuroituminen joudutaan katkaisemaan.

Selkeä exit-väylä on siis ehdottoman välttämätön, jotta tenure track polku täyttää kaikilta osin sille asetetut tavoitteet turvata menestyvien tutkijoiden uramahdollisuudet yliopistoissa. Muuten luomme vain uuden ”ikälisäjärjestelmän” ja tukimme nuorten etenemismahdollisuudet.

Yliopistojen uramallien käyttö vaatii siis vielä harjoittelua ja yhdessä sopimista kriteereistä ja käyttömuodoista. Niin toimien voimme merkittävästi parantaa yliopistouran vetovoimaa ja edistää tutkimuksen ja opetuksen laatua.

Jukka_Monkkonen_100X130Jukka Mönkkönen

 

Innostus, yhteistyö ja hyvä yliopisto

Monen vuoden jälkeen minulla oli tilaisuus käydä vuotuisilla Sädeturvapäivillä Tampereella. Ohjelma oli perinteinen, alan asiantuntijoille suunnattu. Poikkeuksena oli ensimmäisen aamun pitkä alustus otsikolla ”Innostus, rakkaus ja hyvä elämä”. Esityksen piti, sanoisinko asiaankuuluvasti, kaikkien tuntema professori, filosofi Esa Saarinen.

Itse olin aiemmin yrittänyt YouTuben kautta katsella Esan luentoja, mutta tällaisen suoraviivaisen luonnontieteilijän keskittymiskyvylle ne aina tuntuivat kovin hitaasti etenevän. Kärsivällisyydelläni en niitä jaksanut katsella loppuun asti. Nyt oli vähän kuin pakko, kun olin asetettu eturiviin kuuntelemaan.

Saarisen yksi perusviesti taisi olla, että meissä kaikissa on enemmän potentiaalia, ominaisuuksia ja hyvää kuin päällepäin näkyy. Työoloissa vain helposti syntyy henkinen kehä, joka kutistaa meidät ahtaisiin työrooleihimme. Ihminen työroolin takana voi jäädä tuntemattomaksi, kuten myös hänen monet taitonsa ja erityisominaisuutensa. Ne voisimme parhaimmillaan valjastaa oikeanlaiseen käyttöön.

Pitkään tieteen tekemisessä mukana olleena olen nähnyt kuinka kapeaa saattaa olla ajattelumme. Henki on saattanut olla, että hyvää ja korkeatasoista tutkimusta löytyy vain omalta alalta, eipä juuri muualta. Ikään kuin lähtökohtaisesti tutkimus meille vierailla aloilla olisi huonolaatuista. No, ehkä yksittäinen hyvä tutkija saattoi löytyä joltakin muultakin alalta kuin omalta. Usein se vain oli sanojan henkilökohtainen kaveri.

Varmaan huoleni on turha, mutta tällaiseen ajattelun kapeuteen meillä ei ole varaa. Strategiamme haastaa meitä poikkitieteelliseen yhteistyöhön. Meidän on onnistuttava luomaan hyvä ”tiimispiritti” tutkimusalueiden työskentelyyn. Tämä vaatii kunnioitusta ja arvostusta yli tieteenalojen. Luotetaan toisiimme. Ja toisiltamme voimme oppia.

Monitieteellisestä porukastamme löytyy varmasti potentiaalia, jota yhteistyö kaipaa. Ja niitä uusia näkökulmia, joiden perään nyt tiukkoina aikoina huudetaan. Professori Saarisen ajatuksia vapaasti mukaillen, olkoon tavoitteenamme innostus, yhteistyö ja hyvä yliopisto.

JurvelinJukka Jukka Jurvelin