Monitieteisyydestä tieteidenvälisyyteen

Verrattuna vanhaan, tieteenalakohtaisiin kärkihankkeisiin rakentuneeseen tutkimusstrategiaan, avaa uusi strategiamme mahdollisuuksien ikkunan. Strategia viestii halustamme nähdä ja tehdä asioita uudella tavalla ja antaa tilaa uusille ajatuksille. Keskiössä on nyt osaamisen vahvistaminen monitieteisyyden ja tutkimuksen uusiutumisen kautta. Strateginen kirjaus monitieteisyydestä on syytä pitää mielessä laadittaessa toimintasuunnitelmia identifioiduille vahvoille tutkimusalueille, sekä rakennettaessa tutkimuksen uusiutumisen kannalta tärkeitä nousevia alueita.

Strategiassa määriteltyihin suuriin globaaleihin haasteisiin vastaaminen edellyttää monitieteistä, parhaimmillaan poikkitieteellistä tutkimusotetta. Monitieteisyys on termi, joka on helppo sisällyttää niin tutkimusaluekuvauksiin kuin hankehakemuksiin. Löyhästi määriteltynä ja tulkittuna monitieteisyys ei ole aina tuonut odotettua lisäarvoa tutkimukselle.  Väljimmillään eri tieteenalojen tutkijat ovat omista vakiintuneista tieteen premisseistään käsin ja toisistaan riippumattomina lähestyneet tutkittavaa ilmiötä.  Tutkimustieto on koottu sirpaleiseen tutkimusraporttiin ja tutkijoiden vuoropuhelu on pahimmillaan jäänyt hankkeen seminaareihin. Aidosti monitieteisissä hankkeissa tieteiden välinen vuoropuhelu on alkanut jo tutkimusideasta. Parhaimmillaan monitieteisyys avartaa osallistujien näkemyksiä tutkittavasta ilmiöstä ja haastaa eri tieteenalojen käyttämää käsitteistöä ja paradigmaattisia lähtökohtia.

Aidosti monitieteisen lähestymistavan yleistymisen jarrumiehenä on ollut perinteisten tieteenalojen asettuminen puolustamaan reviirejään. Esimerkiksi Suomen Akatemian yleisissä akatemiahankkeiden hauissa tuntumani on, että monitieteiset hankkeet ovat jääneet tieteenalaspesifien hankkeiden jalkoihin.  Sen sijaan Akatemian suunnatuissa hauissa monitieteisyyttä ei ole karsastettu. Säätiöiden puolella monitieteisyyteen on viime vuosina määrätietoisesti kannustanut Koneen Säätiö suunnatuissa hauissaan.

Tarve ymmärtää ilmiöitä laaja-alaisemmin on johtanut siihen, että monitieteisyydestä on tullut vaade, jota keskeiset tutkimusrahoittajat Suomen Akatemiasta ja Euroopan Unionista säätiöihin ja muihin rahoittajiin peräänkuuluttavat. Monitieteisyys korostuu näkyvästi Horisontti 2020 –puiteohjelmassa, samoin kuin Suomen Akatemian yhteyteen perustetun strategisen tutkimuksen neuvoston teemavalmistelussa.

Tieteenhistorian traditio osoittaa, että tieteenalojen välisten rajojen pystyttäminen ja varjeleminen on hieman pidemmällä perspektiivillä tarkasteltuna ollut tuhoon tuomittua. Uusia tieteenaloja ja kvanttihyppyjä tutkimuksessa syntyy, kun uskalletaan rohkeasti liikkua tieteenalojen välisillä rajapinnoilla.  Itä-Suomen yliopiston tutkimusstrategia tarjoaa tähän mahdollisuuksia, jos uteliaisuutta ja rohkeutta riittää.

harri_siiskonenHarri Siiskonen

 

 

UEF – State of the smart

Olemme nyt uusimassa ulkoista ilmettämme ja UEF-brändiämme. Tavoitteena on parantaa vetovoimaamme, kilpailukykyämme ja tunnettuuttamme. Kilpailu parhaista opiskelijoista ja työntekijöistä kiristyy ja myös kansainväliset rekrytoinnit edellyttävät vahvaa brändiä.  Tässä kilpailussa haluamme erottua eduksemme olemalla rennosti akateeminen yliopisto, jossa moderni asiantuntijuus ja utelias uudistaminen yhdistyvät eloisaan ja ihmisläheiseen ilmapiiriin.

Yliopistojen maine ja brändi koostuvat monista eri osatekijöistä, joista tutkimuksen ja koulutuksen laatu ja sisällöt ovat tietenkin keskiössä. Yliopistot ovat olleet kuitenkin melko huonoja esimerkkejä brändäyksestä, koska niiden brändit eivät tarpeeksi selkeästi ole erottuneet toisistaan. Meillä on nyt uuden strategian myötä entistä kirkkaampi näkemys omista vahvuuksistamme ja tarvitsemme siten myös uuden brändin viestimään niistä selkeästi niin sisäisesti kuin ulkoisestikin – synnyttämään vahvan UEFin identiteetin. State of the smart viestii, että UEFilla on annettavaa ja kerrottavaa, omaamme ainulaatuisia näkökulmia ja ennen kaikkea, tiedämme mitä teemme.

Tuntuuko yhtään omalta? Toivottavasti, koska kaikki tämä muuttuu eläväksi vasta kun koko yliopistoyhteisömme, kaikki työntekijät ja opiskelijat tunnistavat sen ja tuntevat sen omakseen. Se ei synny juhlapuheissa eikä blogikirjoituksissa, vaan jokapäiväisessä työssä ja tekemisessä. Omaa työtämme arvostaen, toistemme tekemistä kunnioittaen ja toisiamme ihmisiksi kohdellen synnytämme  yhteisön, josta voimme olla aidosti ylpeitä. Silloin siitä on helppo kertoa kaikille muillekin.

Jukka_Monkkonen_100X130Jukka Mönkkönen

Yliopisto – eilen, tänään ja huomenna

Yliopistojen rooli on perinteinen: sivistyksen antaja, korkeimman koulutuksen tuottaja ja tieteellisen tutkimuksen edistäjä. Yliopistot luovat todistettavasti hyvinvointia ympärilleen, niin tekee myös Itä-Suomen yliopisto. Muutama vuosi sitten käytännön toiminnan lähtökohdat muuttuivat entisistä.  Uutta yliopistolakia seurasi Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM:n) tulokseen perustuva yliopistojen rahanjakomalli.

Vaikka OKM:n myöntämä alakohtainen rahoitus auttaa hieman luonnontieteitä, pääosin saamme rahoituksemme vain tuloksellamme, emme lupauksilla tai neuvottelutaidoilla.  Tuloksillamme maksamme esimerkiksi palkkamme. Mistään ei löydy erillistä palkkarahaa, jota dekaani pahantahtoisuudessaan vain piilottelee.

Riittävä ansainta on mahdotonta, jos se jää liian pienen ”porukan” vastuulle. Olemme UEF-orkesteri. Hyvän lopputuloksen synnyttämisessä jokaisen panos on ratkaiseva ja vain onnistunut yhteen soitto näkyy meillä hyvänä tuloksena.

Nykytuloksilla luonnontieteellä, toki muillakin, on isoja haasteita menestyä yliopistotaloudessa. Rahanjako tuleville vuosille katsoo edellisinä vuosina aikaan saatuihin tuloksiin. Vuoden 2015 rahoitusta varten  OKM:n rahanjakomalli tarkastelee sitä, mitä saimme aikaiseksi vuosina 2011-2013. Niin makaamme 2015 kuin petasimme 2011-2013.

Kysyypä keneltä tahansa, kovasti on töitä tehty. Uskon sen.  Meidän tiedekunnassamme niin tärkeää täydentävää rahaa on myös hankittu toiminnan tehostamiseen. Miksi sitten tuloksemme eivät oikein riitä, ja kustannukset ovat helposti suuremmat kuin tulot. Teemmekö oikein asioita? Ovatko ihmisten työroolit oikeanlaiset?  Onko täydentävä rahoitus oikeanlaista OKM:n ansaintamallin mukaisen tuloksen tekemiseen tai käytetäänkö sitä optimaalisella tavalla?

Toimijoina ja tuloksen tekijöinä meidän on mietittävä sitä, koska UEF-laiva pysyy pinnalla vain yhteisellä tuloksellamme. Jos vain pyrimme säästämään ja pienentämään kuluja, voimme kurjistua niin ettei hyvän tuloksen tekemiseen ole enää edellytyksiä. Tilanteessa on hyvää se, että tehostuneiden toimenpiteiden pitää kohdistua juuri niihin asioihin, joita yliopiston tuleekin tehdä – tulokselliseen, korkeatasoiseen koulutukseen ja tutkimukseen.

Meillä kaikilla pitää olla tietoisuus tämän päivän todellisuudesta. Vuonna 2011 ei ehkä ymmärretty, että kolme vuotta myöhemmin ratkaisee se, mitä tuolloin saatiin aikaiseksi. Nyt ei ole varaa siihen, että muutaman vuoden kuluttua hoksaamme, että meidän olisi pitänyt keskittyä toisenlaiseen tekemiseen vuonna 2014.

Hyvät mahdollisuudet meillä on – kunhan osaamme tarttua oikeisiin toimenpiteisiin. Rohkeutta vaaditaan, eikä meillä ole ainakaan hyssyttelyyn varaa.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin

Alenevan koulutustason tiellä?

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan suomalaisten koulutustaso on jäämässä kehittyneiden maiden keskikastiin. Dramaattisin muutos on tapahtunut korkeakoulutettujen suhteellisessa osuudessa. Takana taitavat olla ajat, jolloin Suomesta puhuttiin maailmalla korkeakoulutuksen kärkimaana.

Laskennallisesti meillä on tarjota korkeakoulututkinto kahdelle kolmesta suomalaisnuoresta. Monilla suomalaisnuorilla on kuitenkin useita aloituspaikkoja, ja vain osa aloittajista päätyy tutkintoon. Siksi korkeasti koulutettujen osuus esimerkiksi 30-34 -vuotiaiden ikäluokassa on tosiasiassa ”vain” 45 %.

Myös väite koulutustasomme nousun pysähtymisestä on osittain liioittelua. Kun yhä suurempi osa korkea-asteen tutkinnon suorittajista suorittaa nykyisin ylemmän korkeakoulututkinnon, niin vielä 1990-luvulla heihin kuului paljon opistoasteen suorittaneita.

Suomalaista keskustelua on leimannut koulutuksen tarjoajien välinen kamppailu omista asemistaan. Kun ammattikorkeakoulut ovat ottaneet etäisyyttä opistoihin, niin lyhyet korkea-asteen tutkinnot ovat hävinneet meiltä lähes tykkänään. Puhdasoppinen duaalimalli taas on ollut esteenä järkeville koulutusjatkumoille ammattikorkeakoulututkinnoista maisteriopintoihin.

Olisi erikoista, jos Suomi valitsisi kilpailukykystrategiakseen alenevan koulutustason. Nykyisetkin voimavarat voisi käyttää järkevämmin. Nyt käytämme voimavarojamme keskenjääneisiin ja moninkertaisiin opintoihin. Kansakunta hyötyisi instituutioiden rajat joustavasti ylittävistä koulutuspoluista, joissa askel kerrallaan voitaisiin suorittaa aina uusi, aiempaa tutkintoa joko syvyys- tai leveyssuunnassa täydentävä tutkinto. Aivan ilmeisesti nykyistä suurempi osa suomalaisista kirjautuisi jossain vaiheessa myös korkeasti koulutetuiksi.

PerttuVartiainen3_100x130px Perttu Vartiainen

Kohti avointa julkaisemista – mutta kenen ehdoilla ja millä hinnalla?

Avointa julkaisemista suositellaan siellä ja täällä, ja näin tekee Suomen Akatemiakin. Hyvä niin, mutta tutkijan vaikeaksi tehtäväksi jää julkaisukanavan valinta. Ja kanaviahan riittää: on maksullista ja maksutonta, arvovaltaista ja ”tavan” tasoa edustavaa, matalampaan tai korkeampaan julkaisuluokkaan kuuluvaa, ja siellä seassa häiriköivät lukemattomat ”saalistavat” julkaisut seireenin kutsuineen. Tutkija on myös viimeistään nyt tuskallisen tietoinen siitäkin, että hänen valintansa ja menestyksensä vaikuttaa hänen kotiyliopistonsa ja –laitoksensa rahoitukseen entistä suoremmin.

Maksaako vai eikö maksaa? Monilla aloilla jo tänä päivänä turha kysymys, kun ”oikeatkin” kustantajat ovat päässeet asemaan, jossa ne voivat ottaa kirjoittajilta julkaisemismaksua. Enemmänkin lienee kyse siitä, kuka avoimesta julkaisusta maksaa: kirjoittaja(t) vaiko julkaisun käyttäjä(t). Jos kirjoittaja, hän voi yrittää saada laitoksensa tai tutkimuksensa rahoittajan maksajaksi, mutta kalliiksi se voi käydä kummassakin tapauksessa.

Mutta löytyisikö vaihtoehtoja, jossa kustantajat eivät sanelisi pelin sääntöjä, kuten nyt näyttää tapahtuvan? Viime vuoden lingvistien maailmankongressissa Max Planck –instituutin tutkija Martin Haspelmath esitteli Max-Planck-Gesellschaftin nyt jo maailmanlaajuiseksi kasvanutta avoimen julkaisemisen liikettä. Se sai alkunsa ns. Berliinin julistuksesta, joka annettiin  11 vuotta sitten  (http://openaccess.mpg.de/286432/Berlin-Declaration). Julistuksen hengessä Haspelmath ja Stefan Müller Berliinin Freie Universität –yliopistosta ovat perustaneet Language Science Press –julkaisufoorumin, jossa tutkijayhteisö hoitaa ilman kaupallisia kustantajia kirjojen julkaisemisen kaikille avoimesti saataville (http://langsci-press.org/Meta/). Mukaan tähän toimintaan on nyt ilmoittautunut jo n. 500 eturivin kielentutkijaa ympäri maailman.

Vaihtoehtoja siis on ja likimain joka alalla. Berliinin julistus on johtanut vastaavanlaisten open access –julkaisukanavien perustamiseen monille tieteenaloille, esimerkkeinä vaikkapa  Living Reviews in Relativity ja  eLife. Jälkimmäisen päätoimittaja näkyy olevan vuoden 2013 nobelisti  Randy Schekman, joten julkaisun tieteellinen taso lienee kohdillaan. Non-profit –julkaisemisella on voimakkaita puolestapuhujia, ja se voi olla vakava vaihtoehto sopivaa julkaisukanavaa etsivälle tutkijalle. Miksi emme siis UEF:nkin piirissä lähtisi joukolla mukaan tähän toimintaan? Tässä mietittävää vaikkapa Akatemia-hakemuksensa julkaisusuunnitelmaa parhaillaan laativalle tutkijalle.

filppula Markku Filppula