Professorit periyttäjinä

Ystävät hyvät,

UEF:n uutta strategiaa rakennetaan kiivaalla aikataululla. Tavoitteena on löytää paras osaamisemme alueilta, jotka omaavat globaalin merkityksen ja ratkaisevat osaltaan yhteiskunnan isoja ongelmia. Sitä varten meidän tulee tunnistaa aidosti kaikkein kovin tutkimusosaamisemme. Strategiaa voitaneen toteuttaa täystehoisesti vuodesta 2016, jolloin UEF:n strategista resurssia on taas merkittävämmin jaettavana. Näin ainakin voi toivoa. Strategian ohjaamana suuntaamme tulevaisuuteen – ja toivottavasti menestykseen.

Nyt tarvitaan tulevaisuuden tekijöitä. On aika antaa nuorten yrittää ja loistaa. Professorien moninaisen tehtäväkuvan joukossa päätehtävä on uusien tutkijasukupolvien kasvattaminen, näin toteavat myös Jorma Sipilä ja Marianne Stenius (Vieraskynä, HS 8.1.2014). Vanhempien kollegojen tehtävä on luottaa ja tukea nuoria, ei dumpata. Ei voi olla niin, että seniori rahoituksen kerääjänä on se viimeinen nimi julkaisun kirjoittajalistassa. Ei silloin, kun työn aivot ja toteutus ovat jonkun nuoremman.  Olen kuullut moninaisia selityksiä, miksi ryhmän johtaja on se viimeinen nimi julkaisussa, eivätkä ne ole aina tieteellisen etiketin mukaisia.

Riittävän itsenäisyyden osoittaminen jo tutkimusuran varhaisessa vaiheessa tohtoriväitöksen jälkeen on välttämätön ehto sille, että nuori tutkija voi uskottavasti kilpailla kaikkein merkittävimmästä tutkimusrahoituksesta. Esimerkiksi ERC Starting Grant vaatii selkeän itsenäisen toiminnan ja tuloksellisuuden osoituksen. Ilman sitä menestymisen mahdollisuudet ovat huonot.

Hyvät professorit, ehdotan, että arvioitte itseänne sen perusteella, millaisia jälkeläisiä tieteeseen onnistutte kouluttamaan. Sillä tapaa oma impaktinne tieteessä kasvaa ja kehittyy tulevaisuudessa. Henkilökohtaisen h-indeksin sijasta meitä tulisi tarkastella kuin rotuhevosia, siis millaisia jälkeläisiä me ”periytämme”. Meidän tapauksessamme tieteeseen. Miten kouluttamiemme uusien tutkijoiden h -indeksit kehittyvät? Ja mitkä ovat taas heidän ”jälkeläistensä” tulokset? Siitä sitten h -indeksejä summaamaan, tai jotain fiksumpaa laskemaan.

Omalla alallani voi huippuprofessori koota vuosien myötä h -indeksiksi vaikkapa 50 – 60. Hän tietää silloin olevansa alansa huipulla, myös kansainvälisesti. Mutta jos tieteellinen tuotos ei jatku oman uran jälkeen professorin kouluttamien uusien huippututkijoiden myötä, kokonaisimpakti tieteeseen ei kehity ja jää kovin rajalliseksi. Toisin on sillä, joka on kouluttanut suuren luokan tohtoreita, jotka jatkavat tieteessä ja luovat oman uransa ja jälkikasvunsa. Siitä syntyy tieteellinen sukupuu, tai ketjukirje, joka on tavoittelemisen arvoinen.

Meidän tulee asettaa ambitiotaso korkeammalle, näin sanoi tutkimuksen kansainvälinen arviointi. Tämä voi monesti onnistua helpommin nuoremmalta, kannuksensa vasta osoittaneelta, mutta eteenpäin pyrkivältä ja työhönsä innostuneelta. Annetaan heidän ajattelulleen tilaa ja työstä kunniaa silloin, kun se heille kuuluu. Näin huolehdimme jälkikasvustamme.

JurvelinJukkaJukka Jurvelin

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *