Meillä kyllä osataan

Kävin muutama vuosi sitten Sloveniassa Ljubljanan yliopiston bioteknisen tiedekunnan metsäosastolla puhumassa suomalaisesta metsäsuunnittelusta. Kuulijoina oli tiedekunnan metsäprofessoreita ja muuta opetusväkeä. Isäntäni Andrej Boncina vihjaisi minulle, että kannattaa mainita heti alussa, että en ole varsinaisesti suomalaisen avohakkuu-viljelymetsätalouden kannattaja. Jos nimittäin olisin ruvennut kehuskelemaan suomalaisen metsänhoidon erinomaisuudella, olisin menettänyt arvostukseni siihen paikkaan ja aiheuttanut kuulijoissa melkoista vaivaantuneisuutta.

Sloveniassa, jossa muuten avohakkuut kiellettiin 60 vuotta sitten, Suomen metsätalous tunnetaan varsin hyvin, eikä sitä arvosteta. Sama on tilanne useissa muissa Keski-Euroopan maissa. Saksassakin viljelymetsätalous tunnetaan erittäin hyvin omasta takaa. Sitä on kokeiltu enemmän kuin riittävästi ja se on huonoksi havaittu. Nykyisin Saksan metsien hoidossa  pyritään luonnonmukaisiin sekametsiin, kerroksellisiin metsikkörakenteisiin, luontaiseen uudistamiseen ja eroon avohakkuista.

Kun EU:ssa kyseenalaistetaan Suomen metsätaloutta, Suomi käskee mepit ärähtämään ja poliitikot selittämään europarlamentaarikoille, miten hyvää Suomen metsätalous oikeasti on. ”Suomessa metsänhoito osataan, sopii tulla vaikka katsomaan.”

Se mikä osataan, on pääasiassa sitä, että puut hakataan ja tilalle istutetaan uudet taimet. Lieneekö maapallolla yhtään maata, jossa tätä ei osattaisi? Jos tätä pitää mennä katsomaan, voi matkustaa vaikkapa Etiopiaan, jossa EU-parlamentaarikot voisivat istutusmetsien katselun lomassa nauttia maukasta injeraa ja osallistua eksoottiseen kahviseremoniaan.

Useimmilla suomalaisilla on harhainen käsitys Suomen metsätalouden laadusta, kuten Atte Korhola kirjoittaa (Korhola). Toinen harhainen käsitys on se, että muualla Euroopassa ei tunneta Suomen metsätaloutta eikä ymmärretä sen erinomaisuutta. Jos ymmärryksen puute pitää paikallistaa, niin se valitettavasti sijaitsee kotomaassa.

Pääsyy ristiriitaisiin näkemyksiin suomalaisen metsätalouden laadusta on tietenkin eriävä käsitys siitä, millainen metsä on hyvää. Useimpien metsäammattilaisten mielestä metsä on hyvä, kun se kasvaa hyvin, puut ovat tasakokoisia ja mieluiten kaikki havupuita. Se tosiasia, että metsä on myös metsälajien elinympäristö, jää vähemmälle huomiolle.

Jotta metsä olisi hyvä elinympäristö, siellä pitäisi olla suuria eläviä ja kuolleita puita. Suuret puut ovat vanhoja, ja niissä on rosoinen kuori tai kaarna, jonka koloista pikkulinnut voivat kaivella hämähäkkejä ja muuta sapuskaa. Nopeasti kasvanut 30-senttinen mänty tai kuusi ei ole suuri puu. Vaihtelevat metsät, joissa on suuria puita, ovat myös retkeilyn ja luontomatkailun kannalta parhaita metsiä.

Otin Metsään.fi-tietokannasta 75 000 kuvion satunnaisotoksen suomalaisia metsäkuvioita. Näistä kuvioista 94 % oli sellaisia, joissa ei ollut järeää puustoa. Järeää puuta elinympäristönään käyttävien lajien kannalta siis 94 % Suomen talousmetsistä on kohtalaisen kelvotonta metsää.

Jos Suomi haluaa olla metsätalouden esimerkkimaa, tavoitteet ja kriteerit pitää asettaa huomattavasti nykyistä korkeammalle. Puuta pitää tuottaa niin, että haitat metsäluonnolle ja metsien virkistyskäytölle vähenevät murto-osaan siitä, mitä ne ovat nykyisin. Esimerkkejä tällaisesta pyrkimyksestä alkaa onneksi olla olemassa (Tuupovaara).

Timo Pukkala