Parannettavaa löytyy
Innostuin tutkimaan harvennusmalleja ja uudistamisläpimittoja. Simuloin 1500 eteläisen Suomen koealalle hakkuita Tapion harvennusmallien ja uudistamisläpimittojen mukaan. Käytin 3 %:n alaharvennusmalleja. Uudistamisläpimitan otin suositusten vaihteluvälin puolivälistä. Simulointijakso oli 50 vuotta.
Seuraavaksi keikautin harvennusmalleja niin, että ”leimausraja”, eli pohjapinta-ala, jossa metsä harvennetaan, suureni nuorissa metsissä ja pieneni varttuneissa metsissä. Harvennuksen jälkeistä pohjapinta-alaa keikautin samalla tavalla. Tein keikautuksen siksi, että optimointitutkimukset johtavat päätelmään, että nuoria metsiä pitäisi kasvattaa Tapion ohjeita tiheämpinä ja pohjapinta-alaa tulisi pienentää metsikön varttuessa.
Seuraavaksi vaihdoin alaharvennuksen yläharvennukseen muuttamatta uudistamisläpimittaa. Vaihtoehdon nimi on Yläkeikaus. Viimeisessä simuloinnissa (Timppa) käytin omia vapaan tyylin hakkuuohjeitani. Ohjeita ei ole kehitetty erityisesti jatkuvaan kasvatukseen tai tasaikäismetsätalouteen, vaan tavoitteena on taloudellisesti kannattava metsätalous ottamatta kantaa tasaikäismetsätalouden tai jatkuvan kasvatuksen suhteen.
Nykyarvo oli pienin Tapion alaharvennusmalleille ja suurin vapaalle tyylille. Nykyarvo parani 15 %, kun Tapion alaharvennusmallit ja uudistamisläpimitat vaihdettiin vapaaseen tyyliin. Sama tulos on saatu vertaisarvioidussa tutkimuksessa erilaiselle aineistolle. Puuntuotoksessa vapaa tyyli oli 24 % parempi kuin Tapion suositusten mukainen alaharvennus.
Vapaassa tyylissä avohakkuu väheni 60 %:lla Tapion suosituksiin verrattuna. Nykyarvo parani sitä mukaa kuin avohakkuupinta-ala pieneni. Joku voisi päätellä tästä, että Suomessa tehdään aivan liikaa avohakkuita taloudellisesti järkevään metsätalouteen verrattuna.
Vaihtelevassa toimintaympäristössä ei ole järkevää sitoutua mihinkään staattiseen ohjeistoon, vaan hakkuita pitää lisätä tai vähentää sen mukaan, kuinka puun hinta ja vaihtoehtoisten sijoitusten tuotto vaihtelevat. Kun vaihtoehtoisten sijoitusten tuotto paranee, metsätaloudessa pitää suurentaa korkoa, jolla hakkuut optimoidaan, tai pitää siirtyä esim. 3 %:n ohjeista 5 %:n ohjeisiin. Koron suureneminen alentaa leimausrajaa, mikä tarkoittaa, että hakkuita lisätään. Tämä on loogista, sillä metsän kanssa kilpailevien sijoitusten kannattavuuden parantuessa pääomia tulee siirtää metsistä muihin sijoituskohteisiin.
Puun hintavaihtelujen tulisi vaikuttaa niin, että huonolla hinnalla leimausrajaa nostetaan ja hyvällä hinnalla alennetaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun puun hinta on huono, hakkuita lykätään eli odotellaan parempia aikoja. Hyvällä hinnalla hakkuita aikaistetaan.
Kun hakkuupäätökset mukautetaan koron ja puun hinnan vaihteluihin, puhutaan sopeutuvasta metsätaloudesta. Tutkimusten (Lohmander, Susaeta, Tong, Pukkala) mukaan nettonykyarvo paranee suunnilleen 20 %, kun hakkuupäätökset sopeutetaan hintavaihteluihin. Käytännössä näin suuria sopeutushyötyjä ei saada, sillä monet metsänomistajat ajoittavat jo nyt hakkuunsa hintavaihteluiden mukaan.
Vaikka metsänomistajat sopeuttavatkin hakkuitaan puun hinnan vaihteluihin, heidän on vaikea tehdä sitä oikealla tavalla tai optimaalisesti, elleivät metsänhoitosuositukset opasta parhaaseen menettelyyn. Käsitykseni on, että puun hyvä hinta vuonna 2025 ja vuoden 2024 lopulla johti liiallisiin avohakkuisiin siihen verrattuna, mikä olisi ollut taloudellisesti järkevää. Jopa parhaassa arvokasvuvaiheessa olevia kovakasvuisia nuoria metsiä avohakattiin. Useimmissa tapauksissa oikea hakkuutapa olisi ollut yläharvennus.
Sopeutuva hakkuuohje kertoo sen, mikä hinta puusta pitää saada, jotta hakkuuseen kannattaa ryhtyä. Kynnyshinta ilmoitetaan esimerkiksi keskiläpimitan, pohjapinta-alan ja koron (vaihtoehtoisen sijoituksen tuoton) funktiona. Toinen tapa on mallittaa leimausrajan riippuvuus puun hinnasta, korosta ja keskiläpimitasta (eri kasvupaikoilla ja puulajeilla) sekä uudistamisläpimitan riippuvuus puun hinnasta, korosta ja muista tekijöistä. Menetelmät tällaisten mallien laatimiseksi ovat olleet olemassa jo vuosikymmeniä.
En muuten kirjoittanut, niin kuin yleisesti kirjoitetaan, että kiertoaika lyhenee tai uudistamisläpimitta pienenee koron suurentuessa. Näin ei nimittäin ole, jos avohakkuun jälkeen on pakko viljellä ja metsän harvetamista ei ole rajoitettu. Viljely muuttuu sitä tappiollisemmaksi investoinniksi, mitä suurempi on korko. Kun viljely on tappiollista, sitä kannattaa lykätä, eli kiertoaikaa tulee pidentää. Viljely on Pohjois-Suomessa tappiollista jo pienellä korolla ja Etelä-Suomessa 4 %:n ja sitä suuremmilla koroilla.
Koska järeän runsaspuustoisen metsän seisottamisen ”vaihtoehtoiskustannus” (eli tuotto vaihtoehtoisessa sijoituskohteessa) on myös suuri, jotain tarttis kuitenkin tehdä. Yksi tapa on pienentää vaihtoehtoiskustannusta hakkaamalla metsä harvaksi. Sen seurauksena metsään syntyy usein alikasvosta. Kun sitä on riittävästi, suuret puut voi hakata. Toinen tapa on käyttää viljelyn sijasta luontaista uudistamista. Kolmas vaihtoehto on se, että tehdään avohakkuu, mutta ei viljelyä, eli avoalan annetaan metsittyä luontaisesti. Neljäs tapa on tietenkin jatkuva kasvatus. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat Etelä- ja Keski-Suomessa taloudellisesti järkevämpiä kuin avohakkuu ja viljely, jos korko on suuri. Pohjois-Suomessa ne ovat melkein aina järkevämpiä kuin avohakkuu ja viljely.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on epäsuorasti antaa ymmärtää, että Suomen metsien käsittelyssä ja käsittelyohjeissa on parantamisen varaa, jos asiaa pohtii taloudelliselta kannalta. Jos asiaa miettii muilta kannoilta (vesistöjen kuormittuminen, hiilen sidonta ja varastointi, ulkoiluarvo, monimuotoisuus), parannettavaa löytyy myös.
Timo Pukkala