Metsätalouden vastuullisuus

Sijoittajat edellyttävät yrityksiltä yhä useammin ilmastotoimia ja muuta vastuullisuutta. Vastuullisuuden takeeksi eivät enää välttämättä riitä ylevät aikomukset tai etujärjestöjen neuvottelemien kriteeristöjen täyttyminen. Yrityksiltä odotetaan konkreettisempaa tietoa, esimerkiksi laskelmia, joista näkyy, paljonko hiiltä on poistettu ilmakehästä tai elinympäristöjä suojeltu (Serafeim).

Euroopan unioni puuhaa parhaillaan ns. EU-taksonomiaa, jossa säädetään, että vähintään 13 hehtaarin metsätiloilla olisi oltava ns. ilmastoselvitys, jotta toiminta voitaisiin katsoa kestäväksi ja rahoituskelpoiseksi. Voisi kuvitella, että laskelman olemassaolo ei riitä, vaan laskelman on osoitettava, että metsätalous ei aiheuta ilmastohaittaa. On helppo ennustaa, että vastaavia selvityksiä, jotka liittyvät esimerkiksi monimuotoisuuteen ja metsien virkistysarvoihin, tullaan vaatimaan enenevästi.

Kuten tunnettua, Suomi ja Ruotsi haraavat kaikin voimin tämäntapaisia pyrkimyksiä vastaan (Ruotsi) vedoten syihin, jotka maallikosta vaikuttavat tekaistuilta. Vedotaan mm. byrokratiaan sekä siihen, että EU:ssa ei ymmärretä, kuinka hyvää Suomen ja Ruotsin metsätalous on. Herää kysymys, mikä näissä selvityksissä oikein pelottaa, jos metsätalous on Suomessa niin erinomaista kuin meille kerrotaan, vaikka tosin ulkomaalaiset, luontojärjestöt ja tutkijat eivät sitä ymmärräkään.

Nykyaikaiset metsäohjelmistot laskevat puuston tilavuuden ja hakkuukertymän lisäksi jo kaikenlaista muutakin, mm. hiilitaseen, hiilivaraston, lahopuun määrään, metsän ulkoiluarvon ja marjasatoennusteita. Ilmasto- ja vastuullisuusraportit voitaisiin periaatteessa tuottaa automaattisesti metsäsuunnitelmien laadinnan yhteydessä ilman että byrokratia lisääntyisi lainkaan.

Näin tehdyt laskelmat olisivat siinä mielessä neutraaleja, että ne perustuisivat tieteellisesti tarkastettuihin ennustemalleihin ja laskentamenetelmiin. Laskelmat sisältäisivät määrällisiä arvioita tunnuksista, jotka liittyvät metsätalouden ilmastovaikutuksiin, monimuotoisuuteen ja virkistysarvoihin. Laskelmia ei voisi vesittää poliitikkojen ja edunvalvojien neuvottelemilla luokituksilla ”kestävä”, ”uusiutuva”, ”hiilineutraali ”, jotka usein ovat lähempänä sanahelinää kuin vastuulliselle sijoittajalle relevanttia informaatiota.

Itse olen vastikään julkaissut tutkimuksen (Tutkimus), jossa kuvataan menetelmä, jolla voidaan vertailla metsänkasvatusvaihtoehtojen yhteiskunnallista hyötyä. Yhteiskunnallinen hyöty kuvaa myös metsätalouden vastuullisuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkimuksessa metsän ekosysteemipalvelut jaettiin neljään ryhmään: puuntuotanto, monimuotoisuus, säätelyvaikutukset ja metsän perinteiset käyttömuodot, joita ovat mm. ulkoilu, marjastus, sienestys ja metsästys. Viidentenä kriteerinä oli metsäekosysteemin resilienssi, joka tarkoittaa metsän kykyä sietää häiriöitä. Hyvä resilienssi mittaa varmuutta, jolla ekosysteemipalvelut voidaan taata pitkälle tulevaisuuteen.

Säätelyvaikutukset tarkoittavat mm. metsien vaikutusta ilmastoon, eroosioon ja pohjaveteen sekä metsien käyttöä tuulen, pölyn ja melun torjuntaan. Erään arvion mukaan säätelytehtävät selittävät jopa 65–90 % maailman metsien tämänhetkisestä arvosta (Kappen). Metsien taloudellinen käyttö selittää metsien arvosta vain 5–20 %.

Kutakin kriteeriä kuvattiin kolmella indikaattorilla, jotka ovat laskettavissa suomalaisille talousmetsille tutkimuskirjallisuudessa esitettyjen mallien ja menetelmien avulla. Esimerkiksi puuntuotannon indikaattoreita olivat puuntuotannon nettonykyarvo (metsänomistajan saama taloudellinen hyöty), tukkipuukertymä (sahateollisuuden puunsaanti) ja kuitupuukertymä (selluteollisuuden puunsaanti). Ekologista hyötyä indikoivat monimuotoisuutta rajoittavat tekijät, joita olivat lahopuun, haavan ja muun lehtipuun tilavuus.

Tulokset laskettiin kahdelle alueelle, joista ensimmäinen edustaa boreaalisen havumetsävyöhykkeen eteläosia ja toinen sen pohjoisosia. Tulokset laskettiin sadan vuoden ajalle neljälle metsänhoitomenetelmälle: havupuita suosiva tasaikäismetsätalous, sekametsiä suosiva tasaikäismetsätalous, jatkuva kasvatus ja vapaan tyylin metsätalous (Vapaa tyyli). Laskelmissa oletettiin, että metsänomistaja maksimoi nettonykyarvoa 1, 2 tai 4 prosentin korolla.

Indikaattorien arvot laskettiin ensin 10 vuoden jaksoille ja niistä laskettiin edelleen keskiarvo 100 vuoden ajalle. Indikaattorien 100-vuotiskeskiarvoista laskettiin vaihtoehtoisia suoriutumismittareita päätöksentekotieteessä kehitettyjä menetelmiä käyttäen. Laskennassa oletettiin, että eri indikaattorien painoja ei joko tiedetä tai ne ovat satunnaisia. Lisäksi lähtökohtana oli ei-kompensoitavuus eli ajateltiin, että kaikki ekosysteemipalvelut ovat välttämättömiä eikä yhden palvelun puuttumista voi korvata hyvällä menestyksellä jonkin toisen ekosysteemipalvelun tuotannossa.

Ei ollut yllättävää, ainakaan minulle, että havupuita suosiva tasaikäismetsätalous ei menestynyt vertailussa (kuvat 1 ja 2). Metsätalouden yhteiskunnallinen hyöty oli sitä pienempi, mitä suuremmalla korolla nettonykyarvoa maksimoitiin. Erityisen vaarallinen yhdistelmä oli suuri korko ja havupuita suosiva tasaikäismetsätalous. Suuri korko johtaa lyhyisiin kiertoaikoihin ja harvapuustoisiin metsiin, mikä edelleen johtaa puuntuotannon ja hiilensidonnan vähenemiseen sekä monikäytön ja monimuotoisuuden kannalta huonoihin metsiin.

Kuva 1. Metsänhoitomenetelmien paremmuusjärjestys Etelä-Suomessa kolmen järjestämistavan mukaan. ”Tasa” on havupuita suosiva tasaikäismetsätalous, ”Seka” sekametsiä suosiva tasaikäismetsätalous, ”Jatkuva” jatkuva kasvatus ja ”Vapaa” vapaan tyylin metsätalous. Luku lyhenteen jäljessä on korko, jolla nettonykyarvoa maksimoitiin.
Kuva 2. Metsänhoitomenetelmien paremmuusjärjestys Pohjois-Suomessa kolmen järjestämistavan mukaan.

Neljällä prosentilla laskettu nettonykyarvo oli parempi jatkuvassa kasvatuksessa kuin havupuita suosivassa tasaikäismetsätaloudessa (kuva 3). Myös ainespuun tarjonta metsäteollisuudelle oli jatkuvassa kasvatuksessa suurempi (kuva 4). Jatkuva kasvatus peittosi tasaikäismetsätalouden myös mm. hiilensidonnassa (kuva 5), marja- ja sienisadoissa (kuva 6) sekä puulajin ja puiden koon vaihtelevuudessa metsäkuvioiden sisällä (kuva 7). Pienemmän koron käyttö nettonykyarvon maksimoinnissa parantaisi erityisesti tasaikäismetsätalouden suoriutumista ja pienentäisi samalla tasaikäismetsätalouden ja muiden metsänhoitomenetelmien välistä eroa.

Kuva 3. Metsänhoitomenetelmien nettonykyarvo 4 % korolla.
Kuva 4. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen hakkuukertymä 100 vuoden aikana.
Kuva 5. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen hiilitase 100 vuoden aikana jaoteltuna elävän puuston, kuolleen orgaanisen aineksen (Maa) ja puutuotteiden taseisiin. Positiivinen tase tarkoittaa, että metsätalous poistaa hiiltä ilmakehästä. Suurin osa talousmetsän hiilitaseesta selittyy korvausvaikutuksilla eli sillä, että puun käyttö vähentää fossiilipäästöjä. Hiilitase on kuitenkin vain puolet siitä, joka saataisiin, jos metsää ei hakattaisi lainkaan.
Kuva 6. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen vuotuinen marja- ja sienisato.
Kuva 7. Metsänhoitomenetelmien keskimääräinen puulajidiversiteetti (Shannon) ja puiden kokodiversiteetti (Gini). Indeksit on laskettu jokaiselle metsikölle 10 vuoden välein ja niistä on laskettu 100 vuoden keskiarvo. Kuvassa on esitetty eri metsiköiden indeksien keskiarvo (metsikön pinta-alalla painottaen).

Tuloksissa ei ollut varsinaisesti mitään yllättävää, ja arviot ekosysteemipalvelujen määristä eri metsänkasvatusmenetelmissä olivat samansuuntaisia useiden muiden tutkimusten kanssa. Joitakin tahoja tulokset saattavat silti huolestuttaa. Tuloksiin voikin reagoida muutamalla eri tavalla: (1) tekemällä entistä ponnekkaammin töitä sen eteen, että Suomen metsätalous saadaan loksahtelemaan suotuisiin luokkiin, (2) vastustamalla ankarasti ilmastoselvityksiä ja muita vastaavia puolueettomia laskelmia tai (3) kehittämällä metsien käsittelymenetelmiä niin, että kaikki metsien ekosysteemipalvelut säilyvät.

 

Timo Pukkala