Ikäihmisten vaikeasta suhteesta uskontoon

Blogitekstissä Jonna Ojalammi esittelee hankkeessa julkaistuja tutkimustuloksia ikäihmisten uskonnollisuudesta.

Tutkimuksissa ikäihmisten uskonnollisuus on esitetty perinteisenä ja kirkkoon sitoutuneena varsinkin verrattuna nuorten uskonnollisuuteen. Kuitenkin jo edesmennyt sosiologian professori Antti Eskola (1934–2018) kirjoitti ikäihmisten, itsensä mukaan lukien, vaikeasta suhteesta uskontoon, ja aivan erityisesti kirkkoon, todeten odottavansa, että aiheesta tehtäisiin tutkimusta (Eskola, 2016). Suomalaista tutkimusta ikäihmisten uskonnollisuudesta on kyllä tehty, mutta vaikea suhde uskontoon ei ole erityisemmin noussut esiin. Ikäihmisten elämän merkityksellisyyteen keskittyvässä monimenetelmäisessä tutkimuksessamme kuitenkin kävi yllättäen näin (Ojalammi et al., 2024; https://www.idunn.no/doi/10.18261/njrs.37.2.2).

Tutkimuksemme laadullisen aineiston tulokset viittaavat siihen Eskolankin välittämään kuvaan, että ikäihmiselle uskonto on toisaalta merkityksellinen, toisaalta paljon kipuilua ja paineita sisältävä alue elämässä. Erityisen haastava oli suhde kirkkoon. Haastateltavillemme kirkko näyttäytyi kyllä auktoriteettina, mutta tämä ei automaattisesti tarkoittanut sitä, että ikäihmiset olisivat allekirjoittaneet kaikki tämän auktoriteetin opit, normit ja käytännöt. Päinvastoin monet kritisoivat voimakkaastikin kirkon, usein evankelis-luterilaisen kirkon, mutta myös yleisemmin kristillisten kirkkojen ja muiden suurten uskontojen, perinteisiä oppeja ja varsinkin historiassa esiintynyttä vallankäyttöä. Vallankäytön osalta kirkko saattoi näyttäytyä ahneena ja tekopyhänä. Osalla haastateltavista suhde kirkkoon oli sen verran vaikea, että he olivat eronneet tai etääntyneet kirkosta.

Ikäihmiset eivät halunneet määritellä itseään uskonnolliseksi

Kun puhutaan uskonnollisesta itsemäärittelystä (religious identification), viitataan tutkimuksessa siihen, miten ihminen tietoisesti hahmottaa suhteensa tai kategorisoi itsensä suhteessa uskonnollisiin instituutioihin, traditioihin tai yleensä uskonnollisuuteen. Kategorisointi ei välttämättä ole mustavalkoista; tiedetään, että yksilö voi esimerkiksi sitoutua jonkin uskonnollisen tradition edustamiin arvoihin, mutta ei kyseistä traditiota kantaviin uskonnollisiin yhteisöihin.

Aineistossamme ikäihmisille uskonnollinen itsemäärittely olikin eri asia kuin uskonnon henkilökohtainen merkityksellisyys. Termeihin ”uskonto” ja varsinkin ”uskovainen” liittyi monella hyvin vahvoja, negatiivisia, tai vaihtoehtoisesti idealisoituja, mielikuvia, joihin ei haluttu tai koettu pystyvän samaistumaan. Heidän kohdallaan voidaan puhua uskonnollisesta itsemäärittelystä negaation kautta (religious deidentification): vaikka haastattelemamme ikäihmiset harvoin kokonaan irtisanoutuivat uskonnosta, he irtisanoutuivat jonkin tietyn uskonnollisen elementin määrittelevästä voimasta omassa uskontosuhteessaan.

Ikäihmisten uskonnollisuuden tulkitsemisessa oli huomioitava lähihistoria

Tulostemme pohjalta voi ainakin kyseenalaistaa niitä tutkimusmenetelmiä, joilla ikäihmisten uskonnollisuutta on tutkittu. Näissä menetelmissä, varsinkin laajoissa kyselyissä, käytetään usein termejä kuten ”uskonto” tai ”uskovainen”, jotka haastatteluaineistossamme näyttäytyivät vahvasti negatiivisesti tai ristiriitaisesti latautuneina. Myöskään käyttämässämme kyselyssämme ikäihmisten uskonnollisuuden ristiriitaiset elementit eivät tässä määrin tulleet esiin.

Huolimatta siitä, että olen eri ikäinen ja eri sukupolveen kuuluva ihminen kuin haastateltavamme, tunnistan esimerkiksi ”uskovaisuuteen” liittyvän merkityslatauksen. Silti latauksen voimakkuus ikäihmisten joukossa tuntui hieman vieraalta. Ikäihmisten uskonnollisuuden osalta tutkimuksemme nostaakin esiin aiheen tutkimisen haasteellisuuden, kun tutkijoina on eri sukupolven edustajia kuin tutkittavat itse.

Nykypäivän ikäihmiset ovat eläneet nuoruutensa ajassa, jossa uskonnon merkitys länsimaisissa yhteiskunnissa on ollut murroksessa. Esimerkiksi Suomessa kohdistettiin julkista kritiikkiä evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan (Huhta, 2013; https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/62282). Taustalla oli vasemmistolaisia tuulia, joiden myötä muun muassa kirkon halukkuutta rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa kyseenalaistettiin. Tämä näkyi varsinkin haastattelemiemme ikäihmisten kirkkokritiikissä. He olivat uskonnollisia, mutta eivät niin kuin kirkko opettaa. Tässä mielessä ikäihmisten uskonnollisuus näyttäytyi hyvin tyypillisenä länsimaisen yksilön hengellisyytenä tai henkisyytenä. Kirkkokritiikistään huolimatta monille ikäihmisille perinteinen uskonnollisuus oli kuitenkin esimerkiksi toiminnan ja tunteiden tasolla merkityksellistä, vaikka verbaalisesti siitä sanouduttiin irti.

Samalla kun uskovaisen, varsinkin jonkinlaisen kirkkouskovaisen leimasta haluttiin irtautua, ikäihmisten pohdinnoissa saattoi näkyä huoli leimautumisesta ateistiksi. Näin ikäihmiset päätyivät välitilaan, jossa muiden ihmisten asenteet, termit ja stereotypiat vaikeuttivat omaa suhdetta uskontoon. Yhteys ateismin ja vasemmistolaisuuden välillä näytti heijastuvan myös taustalla: eräs ikäihminen kertoi isänsä kirkosta eroamisesta ja pohti sen taustoja todeten, että mikään kommunisti isä ei kuitenkaan ollut.

Ikäihmisten uskonnollisuuden ymmärtäminen voi avata tärkeitä näkökulmia maallistumiseen

Tämän kirjoituksen alussa viittasin suomalaisten nuorten uskonnollisuuteen: nuoret ovat näyttäytyneet varsinkin ikäihmisiin verrattuna hyvin heikosti tai eivät lainkaan uskontoon ja kirkkoon sitoutuneina. Uskonnollinen perinne ei siis ole siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Tutkimuksemme pohjalta onkin tärkeää myös nuorten uskontosuhteen ymmärtämiseksi kiinnittää huomiota ikäihmisten, eli heidän iso(iso)vanhempiensa, kriittiseen kirkkosuhteeseen. Siltä pohjalta näyttäisi, että monia muita uskonnollisia perinteitä paitsi sitoutumista kirkkoon halutaan siirtää jälkipolville. Onkin mielenkiintoista, että aiemmista tutkimuksista suomalaisten ikäihmisten hankala uskontosuhde on noussut esiin varsinkin uskonnollisen perinteen siirtymistä tutkittaessa (Kallatsa et al., 2023; https://brill.com/view/journals/jet/36/1/article-p123_8.xml). Ehkä ikäihmisten vaikea suhde uskonnollisiin instituutioihin selittänee osaltaan suomalaisen, ja kenties myös muiden länsimaisten yhteiskuntien, maallistumista ja henkistymistä.

Kirjallisuus

Eskola, A. (2018). Vanhuus: helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino.

Huhta, I. (2013). Suomen luterilainen kirkko ja julkisen keskustelun murros 1960-luvulla. Media & Viestintä, 36(2), 68–85. https://doi.org/10.23983/mv.62282

Kallatsa, L., Spännäri, J., & Tervo-Niemelä, K. (2023). Safety and Closeness in Religious Socialization: A Mixed Methods Study of Finnish Families [Article]. Journal of Empirical Theology : 36(1), 123–142. https://doi.org/10.1163/15709256-20231144

Ojalammi, J., Toivanen, H., Palmi, N., & Saarelainen, S.-M. (2024). Religious Deidentification and Religiosity as a Source of Meaning in Life: A Mixed-Methods Study of Finnish Older Adults. Nordic Journal of Religion and Society, 37(2), 88–105. https://doi.org/https://doi.org/10.18261/njrs.37.2.2