Hama-alueet ja digitalisaatio – entäpä jos…?

Harvaan asutun maaseudun elämään ja elinympäristökokemukseen liittyvän tutkimushankkeeni puitteissa olen alkanut ajatella digitalisaation mahdollisuuksia kenties hieman vähemmän kriittisesti kuin tapani on. Ehkäpä, jospa, sittenkin… mitenkähän, voisikohan, olisikohan…?

Talven mittaan olen kulkenut kaikesta kaukana sijaitsevilla sivuteillä, autiotalojen, suljettujen kyläkauppojen, kiinni naulattujen koulujen tai kylätalojen ja hissukseen siellä täällä kulkevien seniorikansalaisten maisemissa. Olen surrut ja kaihonnut historiaan hukkumassa olevaa elämänmuotoa, josta ovat jäljellä vain rippeet. Olen voivotellut yhdessä näille reunoille jääneiden kanssa sitä, että ”näin vähän meitä enää täällä on”. Yhtäältä olen vieraillut kylissä, joissa ei ole yhtään alaikäistä asukasta ja joissa ei edes hautausmailla näy jalanjälkiä lumessa, mutta toisaalta olen päässyt käymään myös (harvoissa) paikoissa, joita asustaa jokunen niiden tulevaisuuteen ja orastavaan elinvoimaan uskova paikkaan juurtunut – tai siihen tavallani rakastunut – eläjä.

Kilometrien kirot ja digitaalisen infran kampituspotentiaali?

Yhteiskuntamme normittaa hyvin vahvasti hyvää elämää sekä rakenteellisin että symbolisin keinoin. Tunnemme usein monin tavoin nahoissamme sen, jos emme seuraile sen diskursiivisia virtoja. Esimerkiksi koulutusyhteiskunta on vaatimuksissaan ehdoton: koulutukseen on osallistuttava, vaikka sitä ei olekaan saatavilla alueellisesti tasapuolisella tai yhdenvertaisella tavalla. Koulutusvaatimuksilla ja niistä kumpuavilla henkilökohtaiseksi koetuilla haaveilla onkin alueellisia reunoja varsin imperatiivisesti tyhjentävä voima. (Palkka)työyhteiskunta rakenteellisena elämänkulkujen ehtona puolestaan uskoo paljouden politiikkaan ja määrien talouteen. Palvelut ja niiden tarjoamat työpaikat, samoin kuin erilaisten yhteisten tekemisten mahdollisuudet keskitetään maantieteellisesti, mikä merkitsee tietoista syrjäisiksi muuttuneiden elämänmuotojen kuolemisesta piittaamatonta ajanhenkeä. Jos nyt jotakuta syrjäkyliin jäänyttä surettaa, niin siinähän surettaa.

Kun kaikki on kaukana, ne, jotka ovat asettuneet etäisille reunoille, saavat usein tyytyä tyhjään. Yhä useammin olenkin alkanut hama-maisemia tarkkaillessani pohtia, voisiko digillä sittenkin kampittaa kilometrien kiusan. Pieni kyläkauppa tietenkin tarvitaan, sen nurkkaan pieni apteekki ja vaatimaton posti, jonne nettitilaukset toimitellaan. Etätyö on jo arkea monelle, opin tuominen ”linjoja pitkin” ei voi olla mahdotonta, Teamsit ja Zoomit avaavat mahdollisuuksia kasvokohtaamisille ja nettivastaanottojahan on tarjolla jo kaupunkilaisillekin – eli periaatteessa digimahdollisuus on olemassa jo varsin moneen aikalaiselämän edellyttämään asiaan. Perinteisestä levollista reunakyläelämää voisi hyvin tukea ja ruokkia diginä ja digisti. Jos vain tahtoa on ja jos se kelpaa? Jos se riittää?